Motivaatiopurkin kuulumisia - viikko 5

Helmien kulku jatkuu tasaisen toivottuun suuntaan. Odotettua suvantovaihetta ei vielä tullutkaan, vaikka tälle viikolle oli valmistautunut siihen että liike hetkellisesti pysähtyy. Edellinen tarkastelukerta kun vähän antoi viitteistä vauhdin hidastumisesta. 

Toisaalta ei tuo helmien liikkeen piristyminen sitten lopulta ihmetä minua, olenhan tarkoituksella tehnyt sellaisia valintoja joilla pyrin lisäämään kehoni kulutusta entisestään. Vain lisäämällä lihasmassaa, voidaan luonnollisella tavalla lisätä kehon peruskulutusta - tulevat viikoilla pyrin lisäämään muutaman viikoittaisen kerran verran lihasmassaa kehittävää liikuntaa vikkorytmiini - tiivistettynä siis  punttisalia peliin.

Olen kuluvalla viikolla hiukan kiinnittänyt huomiota myös syömistapoihini.  Pientä hienosäätöä vain - olen rehellisesti tarkastellut että todella syön riittävän paljon ja riittävän usein,  ilmassa kun on ollut pientä halukkuutta skipata yksi jos toinen ateria niinä vähän kiireisinä päivinä. Samoin pientä hienosäätöä ruoan laadun suhteen on suoritettu - helppo välipala, se suklainen proteiinipatukka on tällä viikolla vaihtunut annokseen raejuustoa/rahkaa ja vadelmia, ihan vain kokeilumielessä. 

Vanhoihin tottumuksiin lipsuu tässä vaiheessa toipimista vielä kovin helposti - tai ehkä olisi mielekkäämpää todeta, että näistä uusista valinnoistaan helposti lähtee muokkaamaan, jotenkin huomaamattaan,  niiden tuttujen vanhojen valintamalliensa kaltaisia. Että yhden välipalan voi kyllä jättää välistä, sitä ajattelee ensin - eihän ne nyt mitää merkitse, ei oo ennenkään merkinnyt. Eikä illalla syöminen on ihan välttämätöntä, sillä jotenkin ei nyt vaan jaksaisi. 

Seuraavana päivänä nälkäveloissaan sitä katselee himoiten työpaikalle tuotuja tuliaisherkkuja todeten, että ei muutama tuollainen nyt voi niin pahaksi olla ja napsii ne mitään tuntematta suuhunsa tai että vaikka oikeasti pullanhimo tyydyttyisi puolesta pullasta sitä nälissää ahmaiseen huomaamatta (ja ilman mitään makukokemusta) pullan tai kaksi.

Onneksi meillä on käytössämme loppumaton mahdollisuus oppia uutta.

Testa, kokeilla, erehtyä

ja kaiken opitun jälkeen

viimein onnistua.

Yhteen nivoituneista sattumuksista johtuen, tästä päivästä tulikin kotoilupäivä. PikkuS toipuu flunnssasta ja JunttiP aloittelee omaa potilasvuoroaan - kumpikin majoittaa tiiviisti omaa sänkyään.

Koti on siis tänään kovin hiljainen.

Minä käytän eteen annettua tilaisuutta hyväksen -  nappaa potilaiden nukahdettu hetken itselleni ja hilpaisen jossakin välissä salille - tänään on mahdollisuus piipahtaa salilla päiväaikaan.

Puolen tunnin juoksu ja päälle reipas jalkatreeni - sen perään jaksaa toimia hoitajana.

That's All!

Mukavaa viikonloppua!

Rakaudella,

Sallamari

Noloa, että se heruttaa

Disclaimer notice: tämä postaus pitää sisällää provokatiivistä herutteluksi luokiteltavaa kuvamateriaalia

ja positiiviseen itsensä rakastamiseen kannustavaa tekstiä.

Jossa edellä luettu tekstinpätkä tuntuu jo kuumentavan tunteitasi, 

tee itsellesi palvelus ja klikkaile selaimeen ihan toinen sivu.

Kenties joskus palaat tekstiin uudelleen ja olet valmis kohtaamaan ajatukseni.

Miten toi kehtaa? - mä en ikinä kehtais, jos olisin tollanen.

Vitun ruma lehmä.

Läski.

Pikkasenko on noloa.

Mä tappaisin itseni jos olisin tollanen.

Käsi ylös, jos et ikinä ole törmännyt missään tuollaisiin edellä esitettyin kaltaisiin kuvakommentteihin.

Minä ainakin olen, sillä minua kauneuskäsitykset, tavallisten ihmisten omakuvaprojektit ja selfie kuvien katsojissa herättämät tunnereaktiot. Kahlailen uteliaana läpi Instagramin selfie kuvia ja sekalaisten omakuvagallerioiden tarjontaa ja seikkailessani törmään päivästä toiseen inhoa tihkuviin häpeäkehoituskommentteihin.

Kenen pitäisi hävetä, miksi ja mitä?

Sitäkö kenties, että on ihminen?

Ihmiseksi syntynyt ja ihmisenä kuoleva - lihaa ja verta.

Minua selfie kuvat kiehtovat valtavasti.

Minua kuvissa kiehtoo asennot, kuvakulma ja kuvanrajaus.

Tapa itse määrittää, miten oman vartalon parhaat puolet soisi tuotavan esille.

Tuolta suunnasta otetaan kuva, tämä ja tämä osa kehoa on näkyvissä. 

Tuo pitää pitkistä jaloistaan, tuo taas kaulastaan ja tuon tyyppi taatusti rakastaa noita rintojaan.

Koen, että herutteluksi luokiteltavat kuvat pohjimmiltaan puhuvat omaa kaunista kieltään itsensä rakastamisesta - tai ainakin pyrkimyksestä rakastaa itseään, olkoonkin henkilö pohjimmiltaan vielä hieman epävarmassa vaiheessa itseensä rakastumisen suhteen. 

Tälläisessä asussa, tässä ja nyt minä koen olevani kaunis

ja tämä katselukulma korostaa niitä kauniita puoliani.

Mitä hävettävää siis on tuntea olevansa kaunis?

Mitä noloa, on siinä että haluaa ikuistaa yhden niistä hetkistä,

jolloin itse havahtui siihen, että juuri nyt minä olen omasta mielestäni kaunis?

Minusta tuollainen positiivinen minäkokemus on ehdottomasti ikuistamisen arvoinen

Niin ja jaettu ilo on parasta iloa.

Siis ihan jokaiselle.

Enkä tarkoita, että kokemus pitäisi ehdottomasti jakaa koko maailman kanssa.

Kenties ikuistettu hetki juuri Sinun kohdallasi on tarkoitettu jaettavaksi vain sille kaikkein rakkaimmalle,

että hei katso miten viehättävältä musta juuri nyt tuntuu.

Minä puolustan vähäpukeisia vietteleviä kuvia ja koen ne tarpeellisiksi.

Enkä varmasti koskaan lakkaa ihmettelemästä Selfie-otoksen voimaa,

sitä millaisen määrän tunteita - laidasta laitaan - itse itsestä otettu kuva herättää.

Hän ihailee pitkää tukkaa, toinen näkee tuuheat ripset, joku toinen nilkan kauniin kaaren.

Yksi paheksuu viettelevää asentoa, toinen paksuja pohkeita  ja kolmas tynnyrimäistä takapuolta.

Sitten löytyy hän joka tyytyy toteamaan lyhyesti - vitun huora.

Miksi?

Miksi kuva koskettaa juuri sinua, sinua ja sinua?

Sielussa olevaan kipupisteeseen osumisen tai sisällä heräävän inspiraation vuoksi.

Pelko ja rakkaus - ihmiset primitiivitunteet,

ne joiden pohjalta kaikki muut tunnekokemukset rakennetaan.

Pelko estää ihmistä toimimasta ja saa vihaamaan,

rakkaus saa ihastmaan ja inspiroitumaan.

Kipupisteseen osuessa sattuu ja näppäin helposti savuaa pahojen sanomisen saattelemana - unohtamatta kipupisteistä  herkintä, sitä tunnettä että kyllä mäkin ihan oikeasti tahtoisin, mutta en uskalla enkä oikeesti voi ja vaikka uskaltaisin ja voisinkin niin mua hävettää että mitä musta ajateltaisiin sitten ja voi helvetti vie miksi ton pitää olla rohkea ja uskaltaa ja mä en silti vaan voi

Inspiraatio kehittää parhaimmillaan pienempi kuin -merkin varaan rakennetuja sydämiä ja ihailua, 

parhaimmillaan että kyllä minäkin kun tuokin ja kiitos inspiraatiosta.

Tässä kohtaan olisi väärin väittää, että kipupisteeseen osuminen saa ainoastaan negatiivisiä asioita aikaan. Oikealla hetkellä, siis osuessaan kipupisteeseen sellaisessa vaiheessa kun ollaan valmiina luopumaan kivusta ja kasvamaan ihmisenä, kipupisteeseen osunut äsyke saa aikaan inspiroitumisen - kenties kiukun kautta kierrätettynä, muttei lopputulokselta luutavimmin yhtään vähäisempää pyrkimystä muutokseen kuin puhtaasta rakkaudesta kumpuava inspiraatio.

Media käyttää halliten hyväkseen kumpaakin muutostapaa - kipupistettä ja inspiraatiota.

Kuvien avulla esitetään yksiselitteistä mallia siitä millainen yksilönn tulee olla

Ihnnevartaloinen, kaunis, onnellinen - vaivattomasti täydellinen.

Yksi inspiroituu ja sanoo, että kyllä minäkin ja runnoo itsensä esitettyyn muottiin.

Toisen kohdalla esitetty malli osuu kipupisteeseen ja huutohan siitä kumpuaa, 

että emme ikinä alistu tälläiseen ajattelutapaan 

- lopputuloksena toisenlailla ajattelevat yhdistävät inspiroituneina voimansa.

On syntynut kaksi erilaista mallia - jotakin uutta.

Vaihtoehtoja,

Kipupistekokemuksen ja inspiraation paikkoja voit vaihtaa edellä esitetyissä lauseissa vapaasti - lopputulos on sama.

Tämän postauksen kuvamateriaalilla haluan rohkaista kaikkia rohkeeati kokeilemaan itseensä rakastumista valokuvauksen keinoin.

Selfie kuvasta on helppo aloittaa - toisen ottamaan kuvaan voi uskaltautua sitten ajan kanssa.

Sillä jokainen meistä on kaunis

ja ansaitsee rakkautta itseltään itselleen.

Taito itsensä rakastamiseen on iloitsemisen arvoinen asia.

Miksipä ei ikuistaisi elämänsä iloisia hetkiä.

Yksi kuva kertoo tuhannen sanan verran, väitetään

Onnistunutta kuvaa on uskallettava rohkeasti etsiä ja kokeilla - erehtyen ja epäonnistuen.

Erehtyen etsittävä juuri sitä asentoa, tuota kuvakulmaa, niitä vaatteita ja speciaalia paikkaa,

jossa omin silmin katsottuna näyttää juuri oikealta.

Kauniilta omana itsenäänn.

Kutsuisin tätä kaikkea tutkimusmatkaksi omaan itseen - itsensä kanssa sinuiksi tulemiseksi.

Tuolta minä näytän tästä suunnasta ja tältä jos nappaakin kuvan täältä.

Netti on loistava apu alkuun pääsemiseen - vinkkejä pilvin pimein pienellä Googlailulla.

On jokseenkin pelottavaa muuten sanoa äänen,

Minä olen juuri tässä hetkessä kovin kaunis.

Ylpeänä pitävät, 

ja syntiä se on sellainen ylpeys.

Jotta hävetä sietäisit.

Bullshit.

Taustalla piilee vähähn myös tälläinen pieni pelonaihe, 

että entä jos tämä on se ainoa hetki ikinä kun minä olen kaunis.

Että entä jos en koskaan milloinkaan enää ikinä uudelleen.

Tai että kun tässä hetkessä on kaunis,

niin tästä eteenpäin maailma ehkä haluaakin minun aina olevan kaunis.

Bullshit.

Sinä olet juuri sinä.

Arvokas tässä hetkessä juuri tuollaisena.

Nothing more, nothing less.

Muuttuvuudessa piilee elämän suola,

tässä hetkessä tätä ja seuraavassa hetkessä on mahdollisuus olla jotakin muuta.

On lupa kasvaa ja muuttua,

ilman että kadottaa itseään tai lakkaa olemasta.

Kaikki alkaa siitä,

että antaa itselleen luvan rakastua itseensä.

Rakkaudella,

Sallamari

Silmästä silmään

Kysyin tänään suoraan 

Onko mussa jokin vialla?

Oleko mä tehnyt sulle jotakin?

Tai ylipäätään tehnyt jotakin väärin?

koska minusta keskinäinen kommunikointimme tuntuu kurjalta,

ja minua oikeataan pelottaa kohdata sinut ja tuntuu etten uskalla sanoa sinulle juuri mitään, 

että käytöksessäsi on jotakin, jonka minä tulkitsen miltei vihamieliseksi

ja tekee minulle sellaisen olon kuin minun pitäisi 

oikeastaan olla sanomatta yhtikäs mitään.

Oloni on jatkuvasti epävarma

ja elän semmoisen tunteen vallassa, 

ettet silmin nähden ota mistään sanomastani mitään tolkkua

tai ettet kenties välittäisikään ymmärtää laisinkaan.

Ikäänkuin aina olisin väärässä paikassa,

tekemässä epätoivoisesti asiaa sillätavalla sinusta hivenen väärin.

Ehkä kenties enemmän kummallisesti kun varsinaisesti väärin,

Riittämättömästi jokatapauksessa.

*****

Astuin ulos mukavuusalueeltani ja päätin selvittää asian.

Sillä joinakin aamuina viimeksi kuluneiden viikkoajen aikana,

minua on suorastaan ahdistanut tieto siitä, 

että tänäänkin olen tekemisissä kanssani.

Minun oli pakko selvittää asian todellinen laita.

Is it me, is it you or is the world around us making us act crazy.

Ihmettelen itsekin, 

mistä keräsin kaiken tämän rohkeuden.

Tulin luoksesi, 

katsoin silmiin

ja kerroin ajatukseni.

Meni syteen tai saveen.

*****

Jälkeenpäin katsottuna hämmästys oli käsinkosketeltavaa.

Hetken aikaa tuijotimme kumpikin sanattomana.

Totta on, että minä aloitin keskustelun hassunkurisesti.

Tässä hetkessä vähän hymyilyttää itseänikin.

Emmekä aivan päässeet asian ytimen suhteen samalle sivulle, 

tässä hetkessä katsottuna samalle sivulle pääseminen 

ei oikeastaan edes ole mitenkään olennaista tai tärkeää.

Tärkeää on,  että ilma puhdistui.

Minä avasin suuni ja sanoin ääneen ajatukseni.

From the bottom of my Heart.

Ja olemme yhtä mieltä siitä,

että tarkastelemme samaa asiaa

täysin eri näkökulmista.

Kumpikin itseämme peilaten.

Minun sanojani tilannetta kuvatessa käytten.

Sinun puoleltasi kaikki on ollut OK.

No Hard Feelings. 

Ever.

Mietit ääneen miksi hymyilen hyväntuulisena,

vaikka ilmaisit juuri tajua ollenkaan

miksi minusta on tuntunut pahalta.

Miten selittää yksiselitteisesti,

että meidän välillä energiakenttä puhdistui juuri.

Välillämme ollut tukahduttava energiajännite on lieventynyt

ja että minun on paljon helpompi hengittää.

Rohkaistuin,

kokeilin toisenlaista toimintamallia

ja onnistuin.

Minulla on puhdas ja kevyt olo.

Olen juuri tuntenut ja

sanojen välityksellä jakanut tuntemukseni.

First time ever.

Ja nyt, minua ei enää pelota ollenkaan.

Kiitos,

minä kasvoin juuri ihmisenä valtavasti.

Huomenna on paljon helpompaa tulla töihin.

Rakkaudella,

Sallamari

Poistetaan joka toinen sana

Otsikko ei viittaa sensurointiin, vaan tekstin tiivistyksen jaloon taitoon. Minä ajattelin helmikuun ajan haastaa itseäni tiivistämään lähtevien sähköpostien tekstimäärää rankalla kädellä.

Pidän pitkistä lauseista ja muodollisia sähköpostikeskusteluja. Viljelen tälläistä pitkät lauseet - muodollinen kieli kombinaatiota sekä siviili- että työsähköposteissa. Minusta yhden-kahden sanan mittaiset sähköpostiviestit pelkällä etunimellä allekirjoitettuna ovat puolittain töykeitä ja antavat epämielenkiintoisen kuvan keskustelun toisesta osapuolelsta.

Tänään minua haastettiin miettimään näitä kirjoittamiseen liittyviä mieltymyksiäni. Minulta pyydettiin sähköpostitse yksinkertaista kuvausta, koskien erästä työprojektia. Pyyntö päättyi sanoihin, että ihan vaan muutamlla raskalaisella viivalla selvennä, että ei mitään sellaista romaania niinkuin sun normaalit raportit... Niin minä sitten kirjoitin raakaversion, ranskalaisin viivoin eriteltyä asiaa, KOLME ja puoli sivua (Word dokumentiksi käännettynä). Ja minusta jokainen sana oli äärimmäisen tärkeä ja avasi asiaa. Konsultoin työtoveria vielä asiasta, ennen iskua 'lähetä' painikkeelle. Silmienpyörittelyksihän se meni, ja toteamukseen että ei hyvä luoja, ei tätä kukaan lue ja vastaanottaja oikeasti repii verkkarinsa jos tuon laitat menemään...että pari lausetta pyydettiin ja tätä tekstiä on KOLME ja puoli sivua. Samainen työtoverini istahti koneelle ja lupasi kauniisti auttaa tiivistyksessä. Teksiäärä putosi sensuurin myötä vaadittuun pariin riviin. Koitin esittää kovia vasta-argumenttejä toimenpiteestä ja siitä, että viestin vastaanottaja palaa varmasti takaisin minulle kymmenien lisäkysymysten kanssa.

Työtoverin avunannossa oli pointtinsa - sillä nyt vastaanottaja taatusti palaa takaisin minuun epäselvyyksien ilmetessä. Alkuperäisen tekstimäärän kanssa olisi palannut ehkä myös - vain kertoakseen, ettei jaksa lukea koko runoiluani läpi ja että voisinko sanallisesti tiivistää. Tai olisi sitten ollut palaamatta kokonaan ja asiaa koskevassa palaverissä ollut sitten, että en tiedä koko jutusta mitään.

- kumpikaan KOLMEN ja puolen tekstisivun luomista visioista ei houkuta.

Nyt minä sitten systemaattisesti opettelen irti juurtuneista sähköpostiviestintää koskevista omista käsityksistäni. Opettelen, että kolmen sanan mittainen tiivis viesti ei ole sen töykeämpi kuin sama viesti seitsemääntoista lauseeseen upotettuna. 

Kenties sovellan tiivistysbuumia myös tänne blogin puolelle.

Haaste itselle on esitetty, 

odotan innolla helmikuuta.

Lupaan kertoa myöhemmin sitä, millaisia reaktioita tiiviit viestit ovat synnyttäneet.

Ai niin, että miten tuo kuva liittyy tähän tarinaan.

No, minä olen tänään valmistautunut suuntaamaan kuntosalille suoraan työpäivän päätteeksi. Ja samainen ystävällinen tekstintuottoani kriittisellä silmällä kannustanut työtoveri laati evästykseksi minulle saliohjelman. Lupasin uskaltautua juoksumatolta painojen keskelle tänään, mutta visioin ruokatunnilla itseni seisomassa pari ensimmäistä kertaa eksyneen bambin oloisena keskellä kuntosalitilaa. Vaan nytpä ei tarvitse seisoskella, voin siis rohkeasti tänään haastaa itseni kokeilemaan miltä tuollainen oikea kuntosaliharjoittelu tuntuu vuosien  mittaisen tauon jälkeen

Näin mukavia työtovereita minulla.

Työtoverit ovat kyllä ehdottomasti työpäivien parasta antia.

Mukavaa tiistaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Päivä, jonka onnistuin unohtamaan

Hei Äiti-rakas,


Sori kun mä unohdin sun päiväsi eilen, mutta näin jälkikäteen sitten 

 - Happy 22nd Anniversary of your Death!


Eilinen tosiaan multa lipsati ohi ihan huomaamatta. Musta on kyllä oikeati tosi iloista saada kertoa sulle että enää mun keho ei reagoi noihin meidän tarinan vaikeiden hetkien merkittäviin päiviin mitenkään, se raastava kipu mun sisältä on ihan oikeasti kadonnut.

Ja sen sijaan, että mä aktiivisesti yrittäisin kynsin-hampain pitää susta kiinni ja muistaa sen miltä sä näytit kun sä hymyilit ja miltä se kuulosti kun sä naurat, mä nykyään keskityn nauttimaan täysillä tässä hetkessä olevista hymyistä ja naurusta elämässäni. Ja miettimään hiljaa yksinäisinä hetkinä rakkaudella niitä hymyjä ja mahtavia tyyppejä niiden hymyjensä kanssa.

Enkä mä nykyään sure enää yhtään sitäkään, etten koskaan saa tietää miten hyvä äiti sä olisit mulle kaikkien kipuiluvuosien keskellä ollut, se olkapää jota vasten mun olis niin monta kertaa tarvinut saada itkeä. Suremisen sijaan mä opettelen itse olemaan se kovin hyvä äiti ja nautin joka hetkestä, niistä vaikeista ja kiukuntäyteisitäkin, tuon pienen tytön rinnalla. Niin, että me mentiin eilen yhdessä luistelemaan ja mä olin ihan täysillä siinä hetkessä - joten unohdin sut.

Ei mulla sen kummempaa asiaa sulle oikeastaan ollut. Kunhan vaan tahdoin kertoa, että mulla on kaikki tänään hyvin. Niin ja pitäähän mun pitää sut ajantasalla mun elämästä, kuten huomaat syvistäkin traumoista toipuminen on näemmä ihan oikeasti mahdollista.

Take care and stay cold.
Olet rakas. Gone, but not forgotten.

Rakkaudella,

tyttäresi Sallamari

Sunnuntai jäällä

Mulla oli eilen aivan mahtava ilta kaupungilla!

Iltaan sisältyi, mitä parhain, vuoden ensimmäinen Ruovakerhon tapaaminen - ihan sellainen puolittain  suunnitelematon tapaaminen vaikka tiedettiinhän me jo ennakolta että ollaan molemmat, Kirsi ja minä,  menossa samaan paikkaan. Ympäristö, jossa me eilen tavattiin oli meille molemmille - rouvakerhon kannalta - täysin uusi ja tilanteena vähän jännittävä, vaikkakin molemmat omalla tahollaan häpeilemättä illanviettopaikkaan itsemme kuuluvaksi tunnetaankin. Sekä Kirsille että minulle tapaaminen eilisessä ympäristössä oli Rouvakerhoilu näkökulmasta katsottuna pieni, ja äärimmäisen tärkeäsksi lopulta osoittautuva,  loikka varmaksi todetun mukavuusalueen ulkopuolelle. Ei sillä että ympärövässä tilanteessa tai paikassa olisi ollut mitään outoa tai hämmentävää kummalekkaan, me vain yksinkertaisesti emme koskaan ennen ole olleet samalla tavalla täysin sydämin toistemme kanssa läsnä samantyyppisessä ympäristössä. Meillä on ollut koko ystäyytemme ajan sellaiset puolivahingossa muotoutuneet, tutut ja turvalliset, hyvinkin neutraalit tapaamisympäristöt - sellaiset mitkä eivät aiheuta juurikaan ulkoapäin tulevia tunneärsykkeitä, sillä tähän astisessa ystävyydessämme me olemme molemmat tarvineet paljon tilaa tutkia yhdessä omia sisältäpäin kumpuavia tuntemuksiamme ja itseämme.

Historiassamme on paljon yhteistä, ja paljon eroavaisuuksia. Ystävyyden ensipäivistä lähtien meitä on yhdistänyt kyky kuunnella toinen toisiamme ja olemme yhdessä kulkeneet yli kovin vaikeidenkin päivien. Eilinen Rouvakerhon vuoden 2014 ensimmäinen tapaaminen oli hieno osoitus molemmille siitä, että tänä vuonna meidän ystävyytemme on valmis kukoistaamaan erilaisena aivan uusissa tilanteissa.

Kumpikin meistä on löytänyt elämäänsä sellaisen onnellisen Flow-tilan.

 Rehellisesti keroten Kirsi on yksi niistä asioista, jotka tekivät eilisillastani ikimuistoisen ja niin ihanan. Se, että kymmenen vuoden ystävyyden jälkeen, onnistuu jälleen kerran rakastumaan ystäväänsä, siis ystävänä, uudelleen, on jotakin niin sanoinkuvaamatonta. On hienoa saada olla omin silmin todistamassa ystävän kasvua ihmisenä ja käytännössä huomata lauantai-illan hämyssä miten ystävä on juuri tässä hetkessä vapaa ja onnellinen - salaperäisellä tavalla loistaa sitä kaikkea itsessään tapahtunutt ihmisenä kasvua ympärilleen. Im so proud of you,

Huomasin miten illan aikana tämän tästä me katsotiin kumpikin toisiamme ja vaan hymyiltiin - hymyiltiin sitä miten ihanaa elämä juuri tässä ja nyt on. Olen onnellinen, miten vahvalta  ystävyytemme tuntuu ja miten hienoa onkaan kasvaa ystävyydessä täysin uusiin vaiheisiin.

Thank you for being my friend.

Muitakin syitä hyvään iltaan oli, kuin Kirsi - vaikkakin Rouvakerhon epätavallinen tapaaminen olikin iltani kohokohta. Ilokseni huomasin oman maailmankuvani avartuen ja tehden näin tilaa ottaa avoimin mielin vastaan uudet ihmiset ja lämpimät ihmiskontaktit. Minähän suljin vuosia sitten uudet ihmiset elämäni ulkopuolelle - suojellakseni itseäni tietenkin -  sillä kuka minusta nyt oikeasti kiinnostuisi, missään mielessä. Ei kukaan, näin syömishäiriön ääni minulle vakuutteli.

 A Coldhearted Anal Cunt in self build High Ivory Tower

Tuon suoremmin ei minun syömishäiriön minuun istuttanutta ajatusmalliani voi määritellä - olemalla omasta mielestäni huono ja täysin kelvoton, minä rakensin itselleni kylmänviileästi ylenkatsoen kaiikkeen ympärilläni tapahtuvaan - uusiin ihmisiin ja tutustumisyrityksiin - suhtautuvan ulkokuoren,  jonka ainoa tarkoitus oli torjua ja viestittää koko maailmalle, että minä olen aivan liian hyvä ihminen. Aivan liian hyvä aivan kaikkeen ja kaikille.

Minuun ei saanut katsoa, puhumattakaan siitä että kukaan olisi saanut koskea.

Hyviä uutisia minulle. Olen laskeutunut tornista maanpinnalle.

Olen valmis sekä kylliksi rohkaistunut antamaan ja saamaan ystävyyttä - olen raivannut elämääni tilaa uusille kokemuksille. Elämäntuskan helpotettua mieli on avoin tutustumaan mielenkiinnolla uusiin ihmisiin. Löytämään yhteistä säveltä ja etsimään yhdessä ihmisten kanssa melkeinpä mitä tahansa uutta ja ennenkokematonta kivaa - kaikkea sitä, mitä elämä eteemme voikaan tarjota.

Joten kiitos vielä tätäkin kautta, sinulle, kivasta illasta ja uusista miellyttävistä kokemuksista. 

Thank you, pleasure was mine. 

Eilen bailattiin ja tänään kotoillaan.

PikkuS ja minä suuntasimme vuoden ensimmäiselle luisteluretkelle. Jää oli paljon odottamaani paremmassa kunnossa ja viimevuodesta poiketen, tällä luistelukerralla kentällä oli paljon muitakin luistelijoita. PikkuS löysi kanssaluistelijoiden parista saman ikäisen luistelutoverin itselleen, mikä oli kerrassaan loistavaa, sillä minä jouduin luovuttamaan ja riisumaan luistimet vartin luistelun jälkeen. Vanhastaan tuttja jalkaongelmia noiden luistinten kanssa, vartin jälkeen jalkapohjan lihakset kramppaavat niin paljon, etten pääse enää etenemään - jalan päälle kun ei kertakaikkiaan voi enää laittaa painoa jalkapohjan kivun yltyessä niin kovaksi.

Mutta hyvässä seurassa ulkona vierähti toista tuntia ihan huomaamatta. Minä sain paljon kaipaamaani ulkoilmaa ja PikkuS, lapsen omia sanoja lainaten, sai tänään olla ihan riittävän tarpeeksi pitkään luistelukentällä. Jalat olivat kuulemma väsyneet ja vähän kipeät kotiinlähtiessä.

Näin antoisan viikonlopun jälkeen jaksaa taas pitkästi arkea.

Millainen sinun viikonloppusi oli?

Kukaan muu käynyt luistelemassa?

Rakakudella,

Sallamari

Parempaa tekemistä kuin eilisessä roikkuminen

Perjantaiaamuna keho tietää mitä on torstai-iltana tullut harrastettua.

Otsikkoon viitaten, roikun nykyisin tiukasti kiinni niin paljon paremmissa asioissa, kuin eilinen ja ne tekemättömät tai tehdyt asiat. Katse rauhallisesti suunnattuna tulevaisuuteen, läsnäollen hetkessä.

Ja voin vakuuttaa, että tämä uusi rakkauteni - Aerial-hammokissa roikkuminen - voittaa sen häpeän tunteen värittämänn eilisessä roikkumisen viisi-nolla.

Aerial Dancen osalta kevätkausi lähti liikkeelle torstaina varsin vauhdikkaissa merkeissä, meidät haastettiin heti ensimmäisellä tunnilla kokeilemaan kolmea uutta liikettä!

Iltatunnin jatkuminen on tällä hetkelä vähän vaakalaudalla, joten sinä joka sattumalta luet blogiani ja majailet Salossa tai lähiseuduilla - torstaisin kahdeksasta yhdeksään Salon Dance Centerin tiloissa kokoontuun aikuisten rauhallinen, hiukan enemmän joogahenkinen kuin kovasti tanssillinen, Aerial-ryhmä ja me kaivattaisiin ryhmään lisää oppilaita.

Aerial Dance on mahtavaa puuhaa, kehittää lihaskuntoa, kehonhallintaa ja omaa rohkeutta.

Mukavaa Lauantaita!

Minä suuntaan kaupungille moikkaamaan tuttuja bilefiiliksissä illalla.

Once again, pieni hyppy mukavuusaluerajojen ulkopuolelle,

Kerron lisää tään illan kokemuksista ja oivalluksista lähipäivinä.

Rakkaudella,

Sallamari

Toukokuussa me lennetään

JunttiPee otti ja ilahdutti minua buukkaamalla ex-tempore lennot touko-kesäkuun vaihteeseen.

Luvassa 4 päivää meille entudestaan tuntemattomassa kaupunkikohteessa.

Matkakuumetta pukkaa.

Nyt on jotakin, mitä luvan kanssa voi odottaa koko kevään.

Kuvassa on vihje,

joko arvaat minne me lennetään?

Rakkaudella,

Sallamari

Motivaatiopurkin kuulumisia - viikko 4

Minut yllätettiin tänään.

Kuten viime viikolla jo kerroin, olen henkisesti valmistautunut helmien liikkeen hetkelliseen pysähtymiseen. Siihen luonnolliseen tasapainotilaan, jonka keho tarvitsee sopeutuakseen muutokseen. 

Positiivinen yllätys tälle aamulle oli, että painonpudotusprojektin suhteen pysytään koko ajan liikkeessä toivottuun suuntaan - pienessä ja vaikkakin ehkä juuri tällä hetkellä melkein huomaamattomassa liikkeessä, mutta kokonaisuuden kannalta kovin positiivisesesti edeten. Yksi helmikin sai vaihtaa suuntaa purkista toiseen tällä viikolla.

Rehellisesti puhuen, nyt ollaan saavuttu sellaiseen risteyskohtaan, jossa uudenlaisia valintoja tarvitsee tehdä lisää helmien suunnan pysymistä silmälläpitäen. Tulevien viikkojen aikana haastan itseni, jälleen kerran, kurkkaamaan varovasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tiedän nimittäin, että liikuntatottumuksiani on hiukan uudistettava - on saatava lisää lihasta, jotta keho paremmin polttaisi energiaa. Olen vakaasti harkinnut muutamaa lihaskuntoa kohottavaa ryhmäliikuntatuntia - tai vaihtoehtoisesti aktiivisen salillakäynnin uudelleen aloittamista. Lompakossani kummittelee yksi käyttämätön kymppikortti salille ja sellaisena kymppikorttikäyttäjänä minä aijon jatkossakin pysyä. Yksi kerta salilla, vähän kahvakuulaa kotona - siinä optimaalisin rytmi minulle lihaskuntoa kasvattavan liikunnan lisäämiseksi.

Rohkeutta siis kaivataan tulevinakin viikkoina.

Mukavuusalueeni toivottavasti laajenee taas.

Palaan asiaan myöhemmin.

Lupaan jakaa onnistumiset (ja haastelliset hetket) kanssanne.

Oikein mukavaa perjantaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Pieni annos rohkaisua Sinulle

Motivaatiokuva tälle torstaipäivälle.

Jokaisella meistä on lupa kasvuun,

vaikka vain hitusen verran joka ikinen päivä.

Mitä uutta sinä voisit tänään kokeilla,

poistuaksesi rohkeasti hetkeksi 

tutulta ja turvalliselta mukavuusalueeltasi?

Rakkaudella,

Sallamari

Leap forward and jump - yksi jättiloikka ulos omalta mukavuusalueelta

Päivän tarina sai alkunsa oikeastaan viime lauantaina puolisyvällisen kännitekstailun merkeissä. Vaikkakaan tämä känntekstailu nyt ei ollut ihan sellista aitoa oikeaa kännitekstailua, vaan enimmäkseen pilke silmäkulmassa toteutettua huumorilla´sävytettyä ihan oikeaa puoliasiallista yhteydenpitoa, johti kännitekstailu lopulta tämän klassiseen - pitäiskö meidän nähdä taas pitkästäaikaa - ilmaan heitettyyn kysymykseen. Niin toden totta siis, tekstasin Ensirakkauteni kanssa, niinhän se menee että kännitekstailu kuuluu tehdä aina eksän kanssa. Tosin mitään sellaista peräänitkua ja voikunkaikkiolistoisin draamaa tästä kertomuksesta on turha odottaa - ei sovi meidän luonteille. 

Kännitekstailusta seurasi paljon hyvää. Sunnuntaina krapuloita parannellessa Ensirakkaus tekstasi, että kun kerran oot keskiviikkona Hesassa niin lähdet mun kanssa Satsin salia kokeilemaan. Johon ensi reaktioni oli että mitä vittua, oletko sä aivan sekaisin - etsätajuaettämäenuskallamitäänkuntosaleja - että ei vittu, ei kuulu mun mukavuusalueelleni. Vastasin epämääräisesti tekstarilla, että jos työt sallii niin kaipppa mä sitten voisin tulla juoksemaan salille ko sä rehkit omias.

Piti jättää asia hautumaan.

Vielä eilen mä olin aivan varma, että perun kaiken työsyihin vedoten - työ, tuo ihmisen paras tekosyy.

Tänä aamuna kuulostelin kurkkuani, että joo flunssa on tulossa pikkasen on kähee, Pakkasin kuitenkin kiltisti liikunnallisia kamoja reppuun ja viimeisenä tekosyynä voivottelin lenkkareitani - että kun nää on oikeasti niin kuluneet ja hankaa ja kaikkee.

Päivän mittaan tekstailtiin asian tiimoilta, että joo kyllä mä pääsen töistä ja nyt muuten mennään sitten urakalla mun mukavuusalueen ulkopuolelle.

Otat metron Itikseen, kyl sä osaat - tuli vastaukseksi.

Että vielä jonnekin itikseen, niin mun mukavuusalueen ulkopuolelle. Mä vihaan Helsinkiä, mä oon maalainen ja Helsingin suhteen mä olen vasta kotonani Viiskulmassa.

Että mä ehkä nyt kuolen, että menee niin mun mukavuusalueiden ulkouolelle tämä tapaaminen.

Tähän väliin on valoitettava, että Ensirakkaus ei ole ollut mukana elämässäni kaikkina vaikempina vuosina. On toki saanut ison osan ahdistunutta nuorta anorektista minua osakseen, mutta kuntosalien ja minun suhteen mutkistumisen aikoihin me emme olleet tekemisissä toisiemme kanssa. Vaikka olenhan minä punut hänelle loppuunpalamisesta ja sairaalareissusta, mutta sillätavalla sivulauseissa. En tarkalleen ollut kertonut miten paska ja syvältä itsetuntoani kolauttanut kokemus minulle jäi yhdeksän kuukauden työskentelystä kuntosalilla ja miten yksi sisältäpäin myrkyttynyt työympäristö (syömishäiriön kanssa yhdistelmänä) onnistui tuhoamaan minun ihmisarvoni moneksi vuodeksi pohjamutiin. Että yhdeksän kuukautta minä herkeämättä haaveiln liikunnallisesta elämästä, kuuntelin moitetta kaikesta tekemisestäni ja olin vuoroin se ainoa mahdollinen tuntituuraaja vuoron likasanko minne oksentaa yrityksen omistajan omaa pahaa oloa.

Silti Ensirakkaus on onnistunut ymmärtämään sivulauseista palan totuutta.

Tietää että minä joskus treenasin kovaa ja tykkäsin kuntosaleista ja uskaltaa reilusti kysyä mitä kävi.

Menikö överiksi?

Niin paljon, kun mennä voi - vastaan puolikkaalla lauseella.

Mutta sittenhän kaikki on sulle tuttua, 

paluu takaisin niille hoodeille jossa sut pahoinpideltiin.

Ainakin hekisesti.

Muutamaan lauseeseen Ensirakkaus kiteyttää rohkaisun.

Rohkaisee palaamaan, sanoo omalla omalaatuisella tavallaa että

susta on siihen, sä pystyt kyllä.

Sä osaat uskaltaa.

Ja muutama lause riittää minulle rohkaisuksi.

Kertoo, että reilun vuosikymmenen jälkeen ja kaikkien noiden pettymyksen täyttämien kivuliaiden muistojen valoittamassa maailmassan on yhä olemasa joku

joka tuntee todellisen minäni.

Tietää, että siellä se jossakin lepää kaiken kuran alle hautautuneena.

Pienelllä ärsytyksellä sen saa herämään,

Joku joka uskaltaa luottaa minuun, pyytäen samalla minua yhä luottamaan häneen.

Pretty cool.

Kenkä ongelma ratkesi samalla reissulla. Pyörähdettiin katsomassa minulle uusia kenkiä ennenn salille menoa ja tarpeen vuoksi matkaan tarttui Stadiumilta Niken In-Season Training 3 Gym Trainers lenkkarit . Olen kovin tyytyväinen ostokseen ja lenkkareiden sisäänajo on suoritettu onnistuneesti.

Ja toden totta pääsimme Itäkeskuksen SATS-salille. Minä, onnistuneesti yksin - Ensirakkauden paikalle saapumista odotellessani - kipaisin aulaan ja kysäisin, että mitenkäs järjestyisi yksi kokeilukerta. Hyvin ja helposti järjestyi, tiedot koneelle ja avaimen kera pukukoppiin. Muuten sali oli, no valtavan hieno kaiketi, mutta minun makuuni aivan liian iso. Pukuhuoneessa paljon väkeä, minä kun olen viimeiset vuodet uskaltautunut vierailemaan saleilla, jossa kerralla on maksimissaa kolme ihmistä pukuhuoneessa. Juoksemista enempää en vielä tällä kerralla rohjennut tehdä - kunnon punttitreenin tai ryhmäliikunnan aika ei ole vielä. Reilu kolmevarttia juoksua ja uusien lenkkareiden testailua juoksumatolle teki terää. Treenistä sain irti sen mitä eniten toivoin, hetken hiljaisuutta ja etäisyyttä työn ympärillä kovasti velloviin ajatuksiin. Onnistuin läsnäolossa taas kerran ja koko salivierailun ajan kuuntelin itseäni ja saliympäristöä nautiskellen siitä, että jälleen kerran minä onnistuneesti nautin liikunnasta kuntosalilla.

I am so proud of myself.

Olen sanomattoman kiitollinen Ensirakkaudelle rohkaisusta ja tälläisen seikkailutilanteen järjestämisestä.

syke oli aavistuksen toivottua korkeammalla,
vaikka siltä vaikuttaa en treenannut ihan non rivakasti.
Jännityksellä on oma osa korkeisiin sykelukemiin.

Päiivän toinen mukavuusalueelta poistuminen saa rohkaisuseurakseen Lindan.

Kysymyksessä on puolikas laskiaspulla ja pelottava pullansyönti. Linda reppana on nimittäin kipeä ja minä tahdoin ilahduttaa Lindaa Oli kaupassa laskiaispullat alessa, joten pulla olkoot ilahdutusherkku tälle illalle. Tavoistani poiketenn ja omat turvallisuusrajani unohtaen minäkin nautin tänään teetä ja pullaa.

Because I can.

Osoittaakseni itselleni (ja koko muulle maailmalle)että

A, pullansyöntiin ei kuole (paitsi jos on mantelille allerginen, tuossa pullassa on mantelitäyte)

B, puolikas pulla ei vaikuta painopurkin kuulumisiin eikä elämäntaparemontin onnistumiseen  yhtään mitenkään, kun asiaa tarkastelemme vuoden kuluttua

 - vuoden kuluttua projektini on ihan yhtä onnistunut ja valmis, minä sentään puolikkaan pullan syönnin verran onnellisempi

Tänään erityinen kiitos Tsemppareilleni.

Kiitos, että olette olemassa - tekee toipumisesta aika verran helpompaa.

Kiitos, että saan luottaa teihin.

Rakkaudella,

Sallamari

Black Velvet - talvinen juhlalook

musta samettimekko/Promod
musta samettilaukku/Paola Suhonen
mustat sukkhousut/norlyn
kengät/Minna Parikka/Women Are Dangerous Animals

Viikonlopun juhla-asuni pursusi mustaa samettia. 

Pidän sametista suunnattomasti materiaalina ja tälle talvelle halusin itselleni tummaa kiiltosamettia olevan juhlamekon. Tiesin haluavani kolmeneljäsosahihaisen hyvin leikatun kotelomallisen perusmekon ja sitkeiden etsintöjen jälkeen tämä lähes täydellisesti visualisoimaani mekkoa vastaava musta yksilö löytyi kympillä joulun jälkeen Prisman alehyllystä. Aivan mahtava löytö kertakaikkiaan, hinta-laatusuhde kohdallaan.

Bileiden jälkeen mekko on ihan saman näköinen, kuin bileisiin lähtiessä. Minua mietitytti venyykö ja vanuuko mekko mitenkä käytössä, kangas kyllä vaikutti hyvältä ja ompelutyö napakalta. Mekko pysyi hyvin kuosissa ja säästyi kuin ihmeen kaupalla kaikilta selittämättömiltä tahroilta.

Hyvän tuuletuksen kautta siirrän mekon kaappiin odottamaan tulevia juhlia.

Mekkovarastossani on nyt yksi täydellinen talvijuhlamekko.

Juhlakampaus on omaa käsialaani ja olen positiivisesti yllättynyt miten hienosti, ja kohtalaisen vähällä vaivalla, tukkani taipui juhlakampaukseksi. Kampaus on yksinkertainen, suoristusraudalla käänneltyä kiharaa, vintagehenkinen polkkatukkavariaatio, jossa oikeaa puolta kampausta koristaa helmillä ja timanteilla varustettu hiuskampa (eipä muuten tullut napattua yhtään kuvaa jossa tuo hiuskampa näkyisi)

Niin, tämän viikon bloggailut koitan pitää hieman kevyehköinä.

Pientä tauko ylipäätään kaikesta oivaltamisesta tällä viikolla.

Rakkaudella,

Sallamari

Sweet Dear Hangover

 

 

Viikonlopun eheyttävin kokemus - Let your hair loose and enjoy.

En keksinyt miten tuon suomentaisi yksiselitteisesti, mutta minulle tämä kaikki tarkoittaa täydellistä kontrollista irtipäästäista ja hetkessä elämistä. Elämistä vapaana pelosta ottaen avoimin sydämin vastaan sen mitä maailma tarjoaa - nauttien kulkemastaan matkasta.

Minulla ja alkoholilla on koko elämäni ajan ollut monimutkainen suhde. Tai oikeastaan varsin yksinkertainen suhde - minähän päätin jo neljätositakesäisenä olevani liian pyhä ja puhdas ihminen alkoholille. Muotoilin näkyvän minäni raivoraitiiksi suuressa kontrollin tunteen menettämisen pelossa - anorektinen mieleni salaa kehui puolivillaiesti ajatteli, että tuon päätöksen kanssa minä olen kelvollinen edes jonkunasteiseen elmään. Bulimian nostaessa päätään tilanne hetkeksi muuttui - alkoholilla saattoi myrkyttää itseään ja krapulassa pakottaa itsensä ahmimaan käsittämättömiä määriä. Katsokaan kiusaa se on pienikin kiusa ja siitä saat possu juuri tuon sinä ansaitset saneli syömishäiriöni niinä vuosina.

Viimeiseen kymmenen vuotta olen vuoron perään ollut liian pyhä tai liian arka juomaan suunnilleen yhtä viinilasillista. Oli helpompaa heittää alkoholi kokonaan kiellettyjen listalle, kuin lähteä tutkimaan kaikkia niitä kammottavia mahdollisuuksia  joita seurustelevaan alkoholinkäyttöön kytkeytyy.

Kyllä, keskiverto alkoholinkäyttö on seurustelumuoto - näin minä todella asiasta ajattelen.

Toipumisen myötä, yksi toisensa jälkeen, kielletyt asiat -listani tyhjenee tyhjenemistään.

Viikonloppuna ensikertaa vuosiin rohkaisin itseni rennosti seurustelemaan tarjotun viinin kanssa. 

Mitä kävi.

Oli hauska ilta.

Mukavia ihmisiä, hyvää seuraa.

Olin tasa-arvoisena, siis omassa maailmassani tasa-arvoisena, ihmisenä toisten seurassa.

En parempi enkä huonompi.

Ihan samanlainen.

Ja tutustuin avoimin mielin muihin ihmisiin - seurustelua ja sosiaalisista kanssakäymistä, niitä minulle todella haastavia asioita. Mutta niiden pariin tutustuminen helpottuu sillä, että antaa itselleen luvan laskeutua maan pinnalle itserakentamansa pyhän norsunluutornin ylhäisestä yksinäisyydestä.

Luopuu siitä syvästä uskosta, että on itselleen kelvollinen yksinäisenä ja eristyneenä - koska läpihuonona ihmisenä se on ainoa olotila jonka ansaitsee.

Entä jälkiseuraukset.

No krapulahan siitä seurasi.

Eikä mitään sen enempää.

Ei ahmintakohtauksia, ei morkkista

ei maailamanloppua.

Puolivuorokautta kestänyt hutererahko olo ja lievieä hyvälaatuisia rytmihäiriöitä.

Ei mitää mistä ei selviäisi.

No entä mitenkä se juominen/syöminen kombinaatio?

Vapautuneesti.

Ilman erityisempää mielenkiintoa tai mietintää.

Yksi suuri oivalliksen ja onnistumisen täyttämä tunne lisää eiliselle oli huomata, 

että 100 grammaa karkkia on oikeasti riittävä määrä täyttämään, krapulaisenkin, mieliteon.

Nauroin katketakseni, kun Patrik minulle ensimmäistä kertaa esitti, että karkkinälän tyydyttämiseen keskivertoaikuisella riittää suunnilleen sadan gramman kerta-annos.

No way in hell, sanoin minä.

Niin ei käy minun kohdallani k-o-s-k-a-a-n

EI IKINÄ.

 Miten väärässä olin.

100g irtokarkkia Makuunista kruunasi minulle eilisen krapulaillan Lindan sohvalla.

Tämä jutun kuvituksena on eiliset krapularuokailut, aamiaista lukuunottamatta. Aamiaisella kykenin saamaan alas vain puoli lautasellista puolilämmintä kaurapuuroa ja kaksi munanvalkuaista kahvimukillä kyyditettynä.

Ei erityisen esteettinen näky - krapula-aamun aamupalat noi ylipäätään - ei kyennyt ottamaan kuvaa.

Tarinan opetus.

Höllääminen ei tapa.

Altistaa parhaassa tapauksessa todella hyville oivalluksille.

Rakkaudella,

Sallamari

KIitos kivasta illasta

Juhlalookin pelastaja - toistaiseksi mahtavin alushame ikinä

Hyvän illan hyvä aloitus.

Magic of the make-up

Nauti, naura ja elä täysillä mukana hetkessä

Kumpikin kenkä oli aamun valjetessa tallella,  ei  tullut Tuhkimotarinaa tällä kertaa

The Morning After - hammaspesun voimalla uuteen päivään

Pitkästä aikaa oikea krapula - and yes, it was worth it

Aivan parasta krapularuokaa.

Tältä siis tuntuu päästää irti.

Vapauttaa itsensä ajatuksiinsa luomasta vankilasta.

Pahinta nykyisessä let-loose-jump-into-the-moment-and-have-fun -filosofiaa soveltavassa elämänasenteessani on, että viime yönä minä onnistuin vihdoinkin olemaan läsnä hetkessä ja minulla oli aidosti hauskaa! Ensiimmäistä kertaa vuosikymmeniin  Eikä kokemus siitä, että aidosti on hauskaa ole siis se varsinaisesti pahinta oleva,  se on vain  hyvä jalustus, tapahtumakertomus joka johdattaa pahimpaan, ja pahinta on siis se minulla on juuri tässä hetkessä nolla syytä, jonka vuksi olla pahantuulinen ja onneton. 

Uusi positiivinen kokemus.

Aion luottaa löytämääni filosofiaan jatkossa ja omaksua se osaksi ajatusmallejani.

Hetkessä eläminen tekee minut onnelliseksi.

Rakkaudella,

Sallamari

Motivaatiopurkin kuulumisia - viikko 3

Motivaatiopurkille kuluu pelkästään hyvää.

Helmien kulkusuunta pysyy toivotun laisena - from me haz to me lost. Hassuinta on huomata nyt kahdeksan käyttöviikon jälkeen miten tasaista helmien liike purkista toiseen on. 

Henkisesti valmistelen itseäni tällähetkellä suhtautumaan armollisin mielin edessäolevaa suvantovaihetta kohtaan. Se hetki koittaa lähiviikkoina, halusimpa miten kovaa tahansa toisin - keho yksinkertaisesti tarvitsee aikaa muutokseen sopeutumisessa. 

Oikein hyvää perjantaita!

Minä suuntaan iltapäivällä viikonopuksi Tallinnaan.

Rakkaudella,

Sallamari