Leap forward and jump - yksi jättiloikka ulos omalta mukavuusalueelta

Päivän tarina sai alkunsa oikeastaan viime lauantaina puolisyvällisen kännitekstailun merkeissä. Vaikkakaan tämä känntekstailu nyt ei ollut ihan sellista aitoa oikeaa kännitekstailua, vaan enimmäkseen pilke silmäkulmassa toteutettua huumorilla´sävytettyä ihan oikeaa puoliasiallista yhteydenpitoa, johti kännitekstailu lopulta tämän klassiseen - pitäiskö meidän nähdä taas pitkästäaikaa - ilmaan heitettyyn kysymykseen. Niin toden totta siis, tekstasin Ensirakkauteni kanssa, niinhän se menee että kännitekstailu kuuluu tehdä aina eksän kanssa. Tosin mitään sellaista peräänitkua ja voikunkaikkiolistoisin draamaa tästä kertomuksesta on turha odottaa - ei sovi meidän luonteille. 

Kännitekstailusta seurasi paljon hyvää. Sunnuntaina krapuloita parannellessa Ensirakkaus tekstasi, että kun kerran oot keskiviikkona Hesassa niin lähdet mun kanssa Satsin salia kokeilemaan. Johon ensi reaktioni oli että mitä vittua, oletko sä aivan sekaisin - etsätajuaettämäenuskallamitäänkuntosaleja - että ei vittu, ei kuulu mun mukavuusalueelleni. Vastasin epämääräisesti tekstarilla, että jos työt sallii niin kaipppa mä sitten voisin tulla juoksemaan salille ko sä rehkit omias.

Piti jättää asia hautumaan.

Vielä eilen mä olin aivan varma, että perun kaiken työsyihin vedoten - työ, tuo ihmisen paras tekosyy.

Tänä aamuna kuulostelin kurkkuani, että joo flunssa on tulossa pikkasen on kähee, Pakkasin kuitenkin kiltisti liikunnallisia kamoja reppuun ja viimeisenä tekosyynä voivottelin lenkkareitani - että kun nää on oikeasti niin kuluneet ja hankaa ja kaikkee.

Päivän mittaan tekstailtiin asian tiimoilta, että joo kyllä mä pääsen töistä ja nyt muuten mennään sitten urakalla mun mukavuusalueen ulkopuolelle.

Otat metron Itikseen, kyl sä osaat - tuli vastaukseksi.

Että vielä jonnekin itikseen, niin mun mukavuusalueen ulkopuolelle. Mä vihaan Helsinkiä, mä oon maalainen ja Helsingin suhteen mä olen vasta kotonani Viiskulmassa.

Että mä ehkä nyt kuolen, että menee niin mun mukavuusalueiden ulkouolelle tämä tapaaminen.

Tähän väliin on valoitettava, että Ensirakkaus ei ole ollut mukana elämässäni kaikkina vaikempina vuosina. On toki saanut ison osan ahdistunutta nuorta anorektista minua osakseen, mutta kuntosalien ja minun suhteen mutkistumisen aikoihin me emme olleet tekemisissä toisiemme kanssa. Vaikka olenhan minä punut hänelle loppuunpalamisesta ja sairaalareissusta, mutta sillätavalla sivulauseissa. En tarkalleen ollut kertonut miten paska ja syvältä itsetuntoani kolauttanut kokemus minulle jäi yhdeksän kuukauden työskentelystä kuntosalilla ja miten yksi sisältäpäin myrkyttynyt työympäristö (syömishäiriön kanssa yhdistelmänä) onnistui tuhoamaan minun ihmisarvoni moneksi vuodeksi pohjamutiin. Että yhdeksän kuukautta minä herkeämättä haaveiln liikunnallisesta elämästä, kuuntelin moitetta kaikesta tekemisestäni ja olin vuoroin se ainoa mahdollinen tuntituuraaja vuoron likasanko minne oksentaa yrityksen omistajan omaa pahaa oloa.

Silti Ensirakkaus on onnistunut ymmärtämään sivulauseista palan totuutta.

Tietää että minä joskus treenasin kovaa ja tykkäsin kuntosaleista ja uskaltaa reilusti kysyä mitä kävi.

Menikö överiksi?

Niin paljon, kun mennä voi - vastaan puolikkaalla lauseella.

Mutta sittenhän kaikki on sulle tuttua, 

paluu takaisin niille hoodeille jossa sut pahoinpideltiin.

Ainakin hekisesti.

Muutamaan lauseeseen Ensirakkaus kiteyttää rohkaisun.

Rohkaisee palaamaan, sanoo omalla omalaatuisella tavallaa että

susta on siihen, sä pystyt kyllä.

Sä osaat uskaltaa.

Ja muutama lause riittää minulle rohkaisuksi.

Kertoo, että reilun vuosikymmenen jälkeen ja kaikkien noiden pettymyksen täyttämien kivuliaiden muistojen valoittamassa maailmassan on yhä olemasa joku

joka tuntee todellisen minäni.

Tietää, että siellä se jossakin lepää kaiken kuran alle hautautuneena.

Pienelllä ärsytyksellä sen saa herämään,

Joku joka uskaltaa luottaa minuun, pyytäen samalla minua yhä luottamaan häneen.

Pretty cool.

Kenkä ongelma ratkesi samalla reissulla. Pyörähdettiin katsomassa minulle uusia kenkiä ennenn salille menoa ja tarpeen vuoksi matkaan tarttui Stadiumilta Niken In-Season Training 3 Gym Trainers lenkkarit . Olen kovin tyytyväinen ostokseen ja lenkkareiden sisäänajo on suoritettu onnistuneesti.

Ja toden totta pääsimme Itäkeskuksen SATS-salille. Minä, onnistuneesti yksin - Ensirakkauden paikalle saapumista odotellessani - kipaisin aulaan ja kysäisin, että mitenkäs järjestyisi yksi kokeilukerta. Hyvin ja helposti järjestyi, tiedot koneelle ja avaimen kera pukukoppiin. Muuten sali oli, no valtavan hieno kaiketi, mutta minun makuuni aivan liian iso. Pukuhuoneessa paljon väkeä, minä kun olen viimeiset vuodet uskaltautunut vierailemaan saleilla, jossa kerralla on maksimissaa kolme ihmistä pukuhuoneessa. Juoksemista enempää en vielä tällä kerralla rohjennut tehdä - kunnon punttitreenin tai ryhmäliikunnan aika ei ole vielä. Reilu kolmevarttia juoksua ja uusien lenkkareiden testailua juoksumatolle teki terää. Treenistä sain irti sen mitä eniten toivoin, hetken hiljaisuutta ja etäisyyttä työn ympärillä kovasti velloviin ajatuksiin. Onnistuin läsnäolossa taas kerran ja koko salivierailun ajan kuuntelin itseäni ja saliympäristöä nautiskellen siitä, että jälleen kerran minä onnistuneesti nautin liikunnasta kuntosalilla.

I am so proud of myself.

Olen sanomattoman kiitollinen Ensirakkaudelle rohkaisusta ja tälläisen seikkailutilanteen järjestämisestä.

syke oli aavistuksen toivottua korkeammalla,
vaikka siltä vaikuttaa en treenannut ihan non rivakasti.
Jännityksellä on oma osa korkeisiin sykelukemiin.

Päiivän toinen mukavuusalueelta poistuminen saa rohkaisuseurakseen Lindan.

Kysymyksessä on puolikas laskiaspulla ja pelottava pullansyönti. Linda reppana on nimittäin kipeä ja minä tahdoin ilahduttaa Lindaa Oli kaupassa laskiaispullat alessa, joten pulla olkoot ilahdutusherkku tälle illalle. Tavoistani poiketenn ja omat turvallisuusrajani unohtaen minäkin nautin tänään teetä ja pullaa.

Because I can.

Osoittaakseni itselleni (ja koko muulle maailmalle)että

A, pullansyöntiin ei kuole (paitsi jos on mantelille allerginen, tuossa pullassa on mantelitäyte)

B, puolikas pulla ei vaikuta painopurkin kuulumisiin eikä elämäntaparemontin onnistumiseen  yhtään mitenkään, kun asiaa tarkastelemme vuoden kuluttua

 - vuoden kuluttua projektini on ihan yhtä onnistunut ja valmis, minä sentään puolikkaan pullan syönnin verran onnellisempi

Tänään erityinen kiitos Tsemppareilleni.

Kiitos, että olette olemassa - tekee toipumisesta aika verran helpompaa.

Kiitos, että saan luottaa teihin.

Rakkaudella,

Sallamari