Irtipäästämisen jalo taito

Päivän suuri ajatus.

Tarinaa siitä, miten ihminen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan.

Miten helppo on vajota noiden synkkien tunteiden vietäväksi - antautua täysivoimaisesti vihan tunteelle ja katkeruudelle. Tunti sitten minä vihasin, ja olin katkera. Tuo tuttuakin tutumpi tarina, se josta olen viimeisen luvun täällä jo kirjoittanut, elää omaa elämäänsä elämässni yhä hiljaisella liekillä
 - vain koska minä en kykene päästämään siitä irti. 

Annoin itseni tarttua kynsin ja hampain katkeruuteen - vellomaan siihen tunteeseen, että tavalla tai toisella minua vastaan on nyt rikottu. Oikeastaan sorruin mässäilemään kaikella tuolla kokemallani epäoikeudenmukaisuudella, väänsin itse veistä omassa haavassani ja keskitin kaiken tarmoni ajattelemaan miten paljon mielenrauhaa olenkaan vääryyden vuoksi menettänyt - ja mikä vielä pahempaa, miten paljon kaikkea kongreettista kenties olisinkaan saattanut menettää.

Uskokaa tai älkää, puoli viideltä tänään sisälläni velloi valtava määrä tuskaa.

Kyynelee polttelivat silmiäni ja enemmän kuin mitään halusin kirota erään tahon maan alimpaa rakoon. Pyörittelen itse veistä haavassani niin, että nillitän asiasta jossa hyvinkin saatan olla väärässä - ihan aikuisten oikeasti olisin suosiolla voinut pitää turpani kiinni koko asia, antaa se olla ja unohtaa - kaikesta huolimatta päätin vielä kerran lähestyä viestillä. Vastausviestissä minun, jälleen kerran, todettiin olevani teorioitteni kanssa aivan väärässä. Ja eikun lisää kiukkua jo ennestään vellovaan myllyyn - tämän minä tarkistan, jupisin itsekseni - haluan toisenkin mielipiteen asiasta. Ja antakaas olla jos se mielipide eroaa minulle esitetystä...

Tässä kohta on hyvä pysähtyä ja vetää rauhassa henkeä.

Minun sekä sinun.

Tarina nimittäin juuri nyt lähtee takaisin positiivisille urille.

Minä erehdyin ja erehdyttyäni oivalsin.

Sisälläni vellova kivuntunne ei  tänään ole peräisin saamistani tilinauhoista, sähköposteista tai mistään vaillinaisista vastauksista. Kivuntunne sisälläni on jotakin aivan muuta - ja se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Minä älähdin, kun vellomalla vein itseni vellomaan kaikkeen negatiiviseen.

Kivuntunne vain piti saada sisältä selvemmille vesille,

jotta sen itse itsensä kanssa pystyy käsittelemään alkuperäisessä muodossaan.

Siksi minä tänään annoin itseni velloa jossakin jonninjoutavassa vääryydeksi itseäni kohtaa kokemani teon vaikutuspiirissä. Sillä en vielä osannut parempaakaan - ja kokemaansa on vääryyteen on helmpompaa suunnata kiukkunsa kuin lähteä paikantamaan sitä oikeaa kivuntunnetta.

Töistä pois kävellessäni tajusin asian yksinkertaisuuden.

Miksi vatvoa mielessään kaikkea menetettyä ja mahdollisesti menetetyksi ehkä toisissa oloissa joutunutta, kun voisi käyttää kaikki ne minuutit iloitsemalla kaikesta siitä mitä elämässäni on juuri nyt.

Iloita ystävistä,

rakkaudesta,

ja elämästä itsestään.

Kuivasin kyyneleeni.

Tänään on ystäväni syntymäpäivä.

Hän täyttäisi 39 vuotta.

Täyttäisi, ellei olisi kuollut lähes vuosi sitten
 - muutama päivä oman syntymäpäivänsä jälkeen.

Ikävä tätä ystävää kohtaa kalvaa minua tänään.
On omalla tavallaan kalvanut jo muutaman viimeisen päivän.
NE merkitsevät päivät kun lähestyvät.
ensimmäinen vuosi siitä kun...

Siinä on se todellinen kipupiste.

Oikeastaan ikävän tunne sisälläni on ikävää fyysisen yhteyden katkeamisesta,

siitä, etten enää voi lähettää hassunkurisia tekstiviestejä ja kysyä

koskas me lähdetään bongaamaan kesäperseitä jokirantaan

tai että auta mua, miten piirretään ihmisen takaraivo kun en mä tajua

Ystäväni kuolema on kerrassaan paradoksi,

jotakin sellaista täysin käsittämätöntä, sellaista jota mieleni ei haluaisi mitenkään sisäistää.

Vaikeasti lähestyttävä asia.

Luonnollinen kuolema nuorella iällä.

Luonnoton kuolema olisi niin paljon helpompi hyväksyä,

olisi syy jota vihata

sano että se on poissa koska valitsi niin.

tai joku toinen teki niin.

Nyt se on vain poissa koska niin kävi.

Luonnon laki.

Vaikka tänään osaan asian sanoa itselleni ääneen,

pistää rinnassani silti joka kerta kun ajattelen asiaa.

Miksi juuri hän,

miksei joku joka olisi ehkä ansainnut kuoleman

joku oikeasti sairas,

joka olisi päässyt pois.

Miksi ihminen, joka juuri oli löytänyt elämäänsä 

sen jonkinlaisen tasapainon.

Joka viimeisen kerran tavatessamme 

onnellisesti hymyillen pörrötti tukkaani.

Kuka sitä nyt pörröttää.

Tai sanoo puolihuolimattomassa sivulauseessa,

mä olin koko meidän yhteisen vuoden niin ihastunut suhun,

ja olen mä vieläkin, mutta sillai eritavalla.

Sä vaan oot ihana.

Nuo sanat lämmittävät minua erityisesti tänään.

Lohduttavat.

Muistuttavat siitä,

että olet ehkä fyysisesti poissa,

muttet ulottumattomissani.

Kun katsoo avoimin silmin maailmaa,

keskustelumme jatkuu edelleen.

Minä kysyn,

sinä vastaat.

Kiitos siitä.

Olet rakas.

Tänään muistutit minua irtipäästämisen tärkeydestä.

Siitä, että minullakin on lupa päästää irti.

Siitä omistushaluisesta kaipaavasta tunteesta,

joka kumpuaa fyysisen yhteytemme katkeamisesta. 

Siitä, miten surulliseksi minut tekee se tosiasia,

etten enää milloinkaa saa näpytellä tekstiviestiä sinulle.

Vaikka eihän viestittely väliltämme mihinkään ole kadonnut,

muuttanut vain hiukan muotoaan.

Siitä helpostiymmärrettävästä

hieman hahmotusta vaativaan.

Minä pitäisin kynsin hampian kiinni siitä  helposta,

ja sinä haastavammin havaittavan viestintäkanavan kautta rohkaiset minua irtipäästämiseen.

Ja miten on lupa irroittautua negatiivisesta ajattelusta.

Päästää irti tapahtumista, jotka satuttivat

keskittäen kaiken irtipäästämisestä liikenevän lisäenergian

kasvamiseen ja uuden luomiseen.

Absoluuttiseen rakastamiseen.

Sillä uuden avulla pääsemme eteenpäin.

Kasvamalla ihmisenä vahvistamme itseämme 

rohkeasti kulkemaan kukin omaa polkuamme.

Kiitos Aki, 

kun inspiroit minua tänäänkin.

On ihanaa saada olla ystäväsi.

Olen kovasti kiitollinen siitä.

Ai niin,

Hyvää Syntymäpäivää!

Minä pyysin,
maailmankaikkeus vastasi.

Rakkaudella,

Sallamari