Huomaan ensimmäisien työpäivien vaatineen veronsa .
Istahdan junamatkan jälkeen autoon ja huokaisen väsyneesti, että aivan mahtavaa ja kivaa mutta paljon uusia asioita ja ihmisiä, että joo imee mehut aika totaalisesti, mutta että kyllä mä pärjään ja tositosi kivoja päiviä nää on olleet ja onneksi näitä on lisää luvassa.
Kotona sängyn päällä minua odottaa uusi kirja - tai uusivahna, siis juuri sellainen jollaisena minä kirjalahjoista pidän - tuttua turvallista Clive Cusslerin Dirk Pitt sarjaa, yks niitä hyviä alkupään tuotantovuosien kirjoja, jotka minulla vielä on lukematta.
Täydellinen lahja - vielä täydellisemmän siitä tekee se, että se on täydellisen odottamattomalla hetkellä annettu lahja. Ihan vaan siksi, koska toinen välittää.
Niitä parhaita lahjoja.
Ilahdutti minua suunnaatomasti.
Tuo lahjasta seurannut iloinen tunnekokemus sain myöhhemmin ajattelemaan huomaamaani hassua tosiasia masentuneessa (pätee myös syömishäiriötä sairastavien ihmisten kohdalla) mielessä - se on halukkuus viimeiseen asti ilahduttaa ympärillään olevia ihmisiä. Kun itse ei kykene tuntemaan juurikaan iloa elämässään, sitä pyrkii kaikin keinoin kylvämään ilontunnetta ympärilleen.
Kukaan ei anna niin paljon lahjoja kuin masentunut ihminen - tiettyyn masennuksen pisteeseen asti.
Eikä kukaan ole sen huonompi ottamaan vastaan lahjaa, vasinkaan odottamatonta ja sen kummemmin tarkoituksetonta lahjaa, kuin masentuneen mielen kanssa syömishäiriön pauloissa vellova ihminen.
Olen suuimman osan elämästäni antanut lahjoja - syystä ja ilman syytä.
Antaa/ottaa vastaan tasapainotilaa mietittäessä tuo antaa johtaa murska lukemin minun maailmassani. Lahjojen vastaanottamista on pitänyt opettelemalla opetella. Opetella olemaan ilahtunut ja kiitollinen jokaisesta saamastaan lahjasta, ymmärtäen että toden totta minä olen tuon lahjan saamisen arvoinen. Niin arvokas, että joku toinen ihminen (ja toisinaan minä itse) haluaa ilahduttaa minua lahjalla ja osoittaa pienellä huomiolla miten arvokas, tärkeä tai rakas juuri minä olen.
Tullut toiselle mieleen, tuon esineen osuessa näkökenttään.
Mahdollista se on.
Ennen tunsin kovasti syyllisyyttä saadessani lahoja. Syyllisyyttä siitä, että joku on tuhlannut minuun vaikka minä en mitenkään ole muistamisen tai huomion arvoinen - vaikka salaa tietenkin toivoin todellakin voivani olla rakkauden/huomion/muistamisen arvoinen
( näitä syömishäiriöisen masentuneella sivuäänellä vaustetun mielen paradoksiajatuksia ).
Palautin lahjoja, kieltäydyin ottamasta niitä vastaan
vaivaaannuin silmin nähden lahjoja saadessani.
Ja samalla toivoin aina salaa saavani lahjoja.
Juuri sellaisia täydellisiä lahjoja,
tosin eihän kukaan sellaista pysty minulle antamaan.
Miten antaa jotakin ihmiselle, joka yhtä aikaa haluaa tuntea olevansa tärkeä
uskoen vakaasti ettei ole minkään arvoinen.
Haluaa, muttei halua.
Haluaa täydellistä,
uskoen vakaasti ettei ole edes epätäydellisimmän ratkaisun avoinen.
Osa minusta on pitänyt aina yllätyslahjoista.
Huonoinpinakin hetkinä,
silloin kun en uskonut olevani yhtään minkään arvoinen.
Käsittämättömän kahtiajakautunut ajattelumalli lahjojen saamiseen ja lahjoihin.
oikeastaan ei - tässähän on kysymys yhdestä yksinkertaisesta asiasta
Se täydellinen lahja olisi rakkaus - rakkautta minä salaa toivoin.
Kykyä osata rakastaa itseään,
ja olla arvokas omassa sisimmässään.
Olen kiitollinen siitä,
että tarinan tässä vaiheessa olen löytänyt tuon täydellisen lahjan
- saanut oppia rakastamaan itseäni juuri tälläisenä.
Jokainen pieni lahja tuntuu minulle tänäpäivänä merkitykselliseltä,
kiitollisena iloitsen saamistani lahjoista ja muista pienistäsuurista huomionosoituksista.
Because I'm worth it.
...and so are you!
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja