Ei ole koiraa karvoihin katsominen

Herra Hartikainen luonnomukaisessa hippitukissaan

Inspiraatiokuvia Internetistä - että mitenkäs herran turkki leikattaisiin

do-it-in-your-kitchen - clip-clip ja turhat karvat tipahtelee keittiön pöydälle

Herra Hartikainen on tottumattomana trimmaamoasiakkaana aika-ajoin liian innokas,
pyöriin kuin pieni väkkärä ja koittaa pusutella kiitollisena trimmaajaa

Apukäsiä rauhoitteleuun vaadittiin  - hyvissä käsissä ollessaan uskaltaa antaa leikkurin hurrata silmien lähellä

Kiitos kauniista trimmauskesta ja hellästä huolenpidosta, totee Hartikainen
ja käpertyy Sirpan kainaloon loppuillaksi

Before and After - kotonani asuu nyt kiinanharjakoiralta näyttävä kiinanharjakoira

Urakka on ohi ja turkki viimein kuosissaan.
Herra Hartikainen ja trimmaaja-Sirpa sovittelevat asentoa yhteiskuvaan.

Ystävän Sirpa perheen kera piipahti meillä kylässä viikonloppuna. Sirpa on yksi elämäni ihanista inspiroivista helmi-ihmisistä -  jonka kanssa olen saanut ystäystyä aikuisiällä.  Ihana ja ihmeellinen, ja niin rohkea ninen, joka  insproi minua olemaan rohkea omassa elämässni - uskaltamaan ennakkoluulottomasti ja peäänantamattomasti kokeilemaan unelmiaa kohti kulkevia polkuaja, siitä huolimatta että tämä tai tuo polku saattaa hetkellisesti ulkoa katsoessa tuntua tavattoman takkuiselta taipaleelta

. Tällä hetkellä Sirpa kulkee rohkeasti omaa unelmaansa kohden ja opiskelee (päivä päivältä paremmaksi) koiratrimmaajaksi. Herra Hartinen ja minä olemme kovin otettuja, että saimme nauttia Sirpan hellästä turkinhuollosta oman kodin keittiössä - eihän se nyt kätevin työskentelypaikka ole, mutta onnistuu se uuden lookin luominen keittiössäkin.

Sirpa trimmailee turkkeja Helsingissä, Pukinmäen aseman lähellä sijaitsevassa Trimmaamo Ainikussa .
Kannattaa piipahtaa Ainikun kotisivulla, jos teidän osoitteessanne Musti tai Muri kaipaa turkkiin keveämpää kesälookkia. Ainiku tajoaa trimmajaopiskelijoiden leikkuista hyvän alennuksen, jota kannattaa hyödyntää.

Minä itse syyllisyn pitämään Herra Hartikaista hyvin huonosti trimmaatun turkin kanssa. Kuten kuvasta yllä näette, hyvin hoidetun karvan ja luonnonmukaisen hippilookin ero on kuin yöllä ja päivällä. Herra Hartikainen vaikuttaa nuorentuneen viisi vuotta hyvän trimmin vaikutuksesta - ehkä takkuinen pitkä turkki masensi Hoon mieltä. Bad-bad owner. Tästä eteenpäin lupaa Herra Hartikaiselle säännöllistä huoltoa turkkiin.

Anteeksi ,että olen vähän laiminlyönyt sinun hyvää oloasi.

Nyt kelpaa tassutella.

Suurkiitokset Sirpalle hyvästä työstä.

Rakkaudella,

Sallamari

ps. tämäkään teksti ei ole maksettu mainos,

tämä on ystäväkehu - ystäväni on taitava ja osaava hommassaan, 

minä puolestani olen iloinen ja onnellinen ystävän palveluksesta minulle

Haluan jakaa tietoa työssään osaavan ammattilaisen olemassaolosta blogin lukijakunnalle.

Trimmaamo Ainiku  ja Sirpa - suosittelen lämpimästi lemmikillesi.

Where is my Motivation

Haluan kertoa tässä postauksessa teille motivaatiopurkin parhaasta puolesta - nollapäivästä - toistuvasta mahdollisuudesta aloittaa motivaatioprojekti uudelleen. Motivaatiopurkin kanssa kun ei voi epäonnistua, sen kanssa voi edetä pisteestä a. pisteeseen b. kerta toisensa jälkeen. Tilanteisiin, jossa alunperin asetettu piste b. alkaa tuntua haastavalta ja motivaatio ikään kuin katoa, on purkki mitä parhain apuväline. Tässä pisteessä on lupa tyhjentää Me Lost -purnukka kokonaan ja juhlistaa nollapäivää - tätä hetkeä, juuri tätä pistettä elämäntaparemontissa. Olipa harppaus lähtöpisteestä suuri tai pienen pieni juuri tämä hetki on merkityksellinen, osoitus onnistumisesta ja merkki minulle että kyllä minä pystyn ja minä osaan.

Tästä pisteestä on hyvä lähteä eteenpäin - kohti uusia tavoitteita ja onnistumisia.

Motivaatiopurkki on armollinen, ei toru eikä tuomitse vaan kehuu ja rohkaiseen eteenpäin elämäntaparemontissa myös niillä tiukoilta tuntuvissa hetkissä.

Ja mikä parasta, nollapäivä on tulla juuri niin usein kuin sellaista tarvitaan - kerran, kaksi tai kymmenen.

It's up to you, sillä kaikki me olemme erilaisia yksilöitä omanlaisine tarpeinemme.

Minä olen kadottanut vähän suuntaa -20/80 ajattelumalli on kiireisen arjen (ja pienen mielipahan) keskellä vaihtunut 80/20 malliksi. Kyllä karkkia voi syödä joka päivä, ei vaaka siitä liikahda - ja ihan vain tämän päivän minä hölläilen, ja vielä tämän...ja tämän, mutta sitten minä taas skarppaan. Puhun mielelläni hyvää uusien asioiden oppimisesta ja uusien toimintatapojen omaksumisesta, unohtamatta kuitenkaan tosiasiaa siitä miten helposti niihin vanhoihin pitkään elämässä olleisiin valintoihin ja toimintamalleihin lipsuu salakavalasti takaisin. Lipsumaan päädyin minäkin - ja siksi kahmaisin avukseni tuon Nollapäivän, mahdollisuuden uudelleen aloittamiseen. 

Aloitan noiden vähän parempien valintojen opiskelun tänään uudelleen, nollapisteestä.

Uuden opetteluun menee 21 päivää.

Luvassa on aluksi 21 päivää pientä tarkkailua - onko tämä valinta se kaikkein paras valinta jonka voin juuri nyt tehdä. Tueksi tälle opettelulle vilkuilen useammin jääkaapin ovessa olevaan 'rouvakerhon ravintoguru' Patrik Borg kanssa luomaani 'perusruokalistaan' ja luotan valmiiksi ajateltuihin täsmäruokaiuihin. Proteiinipitoisia aterioita tasaisin väliajoin pitkin päivää - ruoka rytmi ja hyvät proteiinit ovat avainasemassa paremman olon etsinnässä.

Tämä toimintamalli on toiminut jo kerran,

miksei se toimisi toisenkin kerran.

Ja tarpeen tullen taas kolmannen ja neljännen kerran.

Uudelleen ja uudelleen.

Mitenkä se aikataulu sitten nollapäivästä eteenpäin.

Neljä viikkoa, että itse huoaa muutosta.

Kahdeksan viikkoa, että läheiset huomaavat sen.

Kaksitoista viikkoa, että maailma huomaa.

Seuraavat kaksitoista viikkoa voin itse rauhassa keskittyä oman olon kohentamiseen,

kahdentoista viikon jälkeen joku saattaa kysäistä, että oletko sä tehnyt jotakin uutta.

Siihen mennessä on hyvin kotiutunut taas näiden hiukan parempien valintojen pariin.

Nollapäiänn ratoksi uutta iloa suihkuun ja ihonhoitoon -
because by body is worth it.

Oikein hyvää nollapäivää teille kaikille!

Mukavaa viikonloppua!

Rakkaudella,

Sallamari

Onni on uusi kirja

Huomaan ensimmäisien työpäivien vaatineen veronsa .

Istahdan junamatkan jälkeen autoon ja huokaisen väsyneesti, että aivan mahtavaa ja kivaa mutta paljon uusia asioita ja ihmisiä, että joo imee mehut aika totaalisesti, mutta että kyllä mä pärjään ja tositosi kivoja päiviä nää on olleet ja onneksi näitä on lisää luvassa.

Kotona sängyn päällä minua odottaa uusi kirja - tai uusivahna, siis juuri sellainen jollaisena minä kirjalahjoista pidän - tuttua turvallista Clive Cusslerin Dirk Pitt sarjaa, yks niitä hyviä alkupään tuotantovuosien kirjoja, jotka minulla vielä on lukematta.

Täydellinen lahja - vielä täydellisemmän siitä tekee se, että se on täydellisen odottamattomalla hetkellä annettu lahja. Ihan vaan siksi, koska toinen välittää.

Niitä parhaita lahjoja.

Ilahdutti minua suunnaatomasti.

Tuo lahjasta seurannut iloinen tunnekokemus sain myöhhemmin ajattelemaan huomaamaani hassua tosiasia masentuneessa (pätee myös syömishäiriötä sairastavien ihmisten kohdalla) mielessä - se on halukkuus viimeiseen asti  ilahduttaa ympärillään olevia ihmisiä. Kun itse ei kykene tuntemaan juurikaan iloa elämässään, sitä pyrkii kaikin keinoin kylvämään ilontunnetta ympärilleen.

Kukaan ei anna niin paljon lahjoja kuin masentunut ihminen - tiettyyn masennuksen pisteeseen asti.

Eikä kukaan ole sen huonompi ottamaan vastaan lahjaa, vasinkaan odottamatonta ja sen kummemmin tarkoituksetonta lahjaa, kuin masentuneen mielen kanssa syömishäiriön pauloissa vellova ihminen.

Olen suuimman osan elämästäni antanut lahjoja - syystä ja ilman syytä.

Antaa/ottaa vastaan tasapainotilaa mietittäessä tuo antaa johtaa murska lukemin minun maailmassani. Lahjojen vastaanottamista on pitänyt opettelemalla opetella. Opetella olemaan ilahtunut ja kiitollinen jokaisesta saamastaan lahjasta, ymmärtäen että toden totta minä olen tuon lahjan saamisen arvoinen. Niin arvokas, että joku toinen ihminen (ja toisinaan minä itse) haluaa ilahduttaa minua lahjalla ja osoittaa pienellä huomiolla miten arvokas, tärkeä tai rakas juuri minä olen.

Tullut toiselle mieleen, tuon esineen osuessa näkökenttään.

Mahdollista se on.

Ennen tunsin kovasti syyllisyyttä saadessani lahoja. Syyllisyyttä siitä, että joku on tuhlannut minuun vaikka minä en mitenkään ole muistamisen tai huomion arvoinen -  vaikka salaa tietenkin toivoin todellakin voivani olla rakkauden/huomion/muistamisen arvoinen

 ( näitä syömishäiriöisen masentuneella sivuäänellä vaustetun mielen paradoksiajatuksia ).

Palautin lahjoja, kieltäydyin ottamasta niitä vastaan

vaivaaannuin silmin nähden lahjoja saadessani.

Ja samalla toivoin aina salaa saavani lahjoja.

Juuri sellaisia täydellisiä lahjoja,

tosin eihän kukaan sellaista pysty minulle antamaan.

Miten antaa jotakin ihmiselle, joka yhtä aikaa haluaa tuntea olevansa tärkeä

uskoen vakaasti ettei ole minkään arvoinen.

Haluaa, muttei halua.

Haluaa täydellistä, 

uskoen vakaasti ettei ole edes epätäydellisimmän ratkaisun avoinen.

Osa minusta on pitänyt aina yllätyslahjoista.

Huonoinpinakin hetkinä, 

silloin kun en uskonut olevani yhtään minkään arvoinen.

Käsittämättömän kahtiajakautunut ajattelumalli lahjojen saamiseen ja lahjoihin.

oikeastaan ei - tässähän on kysymys yhdestä yksinkertaisesta asiasta

Se täydellinen lahja olisi rakkaus - rakkautta minä salaa toivoin.

Kykyä osata rakastaa itseään,

ja olla arvokas omassa sisimmässään.

Olen kiitollinen siitä, 

että tarinan tässä vaiheessa olen löytänyt tuon täydellisen lahjan

- saanut oppia rakastamaan itseäni juuri tälläisenä.

Jokainen pieni lahja tuntuu minulle tänäpäivänä merkitykselliseltä,

kiitollisena iloitsen saamistani lahjoista ja muista pienistäsuurista huomionosoituksista.

Because I'm worth it.

...and so are you!

Rakkaudella,

Sallamari