Tänään on niitä hetkiä elämässä, jolloin on vaikea löytää sanoja, joita edesä itse ymmärtäisi. Ehkä joku pidempään blogiani lukenut, että pinnan alla on kouhunut jo hetken aikaa.
Ajoittain hajanaisiin teksteihin ja hetkelliseen hiljaiseloon on syynä muukin seikka,
kuin tämä viime päivinä aktiivisesti keuhkoissani riehunut pöpö.
Haluan juuri nyt aivan ensimmäiseksi kertoa koko maailmalle nämä itseäni rauhoittavat kolme lausetta
Kukaan ei ole kuollut.
Kukaan ei ole kuolemassa.
(tai jos joku onkin, ainakaan minä en ole tietoinen siitä tänään)
JunttiP seisoo edelleen tukevasti rinnallani ja lapsella on kaikki hyvin.
Niin kovin moni asia elämässäni on tänään epävarmaa ja keskeneräistä.
Eteeni on heitetty valtava haaste - tilaisuus tarkastella omaa toipumistani ja kaikkea sitä itsestäni löytämääni vahvuutta haastavien käytännön harjoitteiden voimin.
Eikä tässä muuta voi, kuin ottaa haasteen avoimin mielin vastaan.
Mutta rehellisyyden nmissä maailmankaikkeus - for fuck sake, your timing sucks!
Pelkoa, räkää ja itkua - siinä flunnan lisäksi viimeisien päivieni suurimmat kuulumiset.
Sata ja yksi avoint miksi kysymystä ja vähintään yhtä monta hypoteettista hyvää-huonoa vastausta.
Löydän itseni istumasta partaterä reittä vasten kylpyhuoneen lattialla hysteerisesti itkien,
Havahdun ajatukseen, että mähän oon vittu niin paljon parempi.
Että vaikka viiltely poistais juuri nyt rintaa polttavan kivun,
se ei pitkässä juoksussa vie mua koskaan minnekään.
Terä lentää nurkkaan,
käännnän suihkua hiukan lämpimämmälle,
Nojaan seinään ja itken.
Itken ulos kaiken pelon ja ahdistuksen.
Koska mä oon niin paljon parempi,
kuin ne uskovast.
Löydän itseni kumartuneena vessanpöntön ylle.
Mun rintaa puristaa niin tuskaisesti.
Sormet huulille, vatsassa tuntuu tuttu kihelmöinti.
Rinnan puristus helpottaa sillä hetkellä,
kun pallea synnyttää ensimäisen yökkäysreaktion
sormien ärsytettyä kitarisoja riittävästi.
Paitsi että, tällä kertaa mun sormet pysähtyy huulille.
Ryhti suoristuu.
Ja istun pöntölle itkemään.
Ja mä itken yön hiljaisuuten kaiken pelon, ahdistuksen ja epävarmuuden
joka mun sisällä velloo.
Koska mä olen tänään niin paljon vahvempi
ja parempi kuin ne ikinä uskovatkaan.
Koska mä olen päättänyt selvitä.
Tänään palasin takaisin uuteen maailmanjärjestykseeni.
- uusiin yksinkertaisiin toimintatapoihin.
Hengitä.
Syö.
Kävele.
Rakasta.
Nauti joka hetkestä.
Ensimmäinen askel on helpoin - makaan sängyssä selälläni ja keskityn ainoastaan hengittämiseen.
Toinen askel vähintään yhtä helppo - jääkaapissa on ruokaohjelma, viisi proteiinipitoista annosta päivässä. 100g sitä, 250g tätä - ajattelua tai pohdintaa ei tarvita. Satoi tai paistoi, nälätti tai ei - määrätty annos alas kurkusta määrätyllä kellonlyömällä. Automatisoitua toimintaa, ajattelua tai jaksamista juuri nyt ei vaadita.
Kolmas askel sanoo ylös, ulos ja lenkille - 10 000 askelta päivässä, ihan yhtä helppoa kuin jokainen päivä tähän päivään saakka. Tuttua juttua, ei mitään uutta ja ihmeellistä.
Neljäs askel vaatii jo ponnisteluja - miten hitossa minä muka osaan rakastaa itseään kaiken tämän keskellä. Mietin häpeää ja sitä kuka määrittää tänään itseisarvoani. Miten mikä sattuu ja miksi sattuu - siinä samalla miettiessäni kaikkea rakastamisen arvoista tässä maailmassa. Ystäviä ja sitä miten paljon heidän olemassaolonsa merkitsee minulle juuri tällä hetkellä ja miten kiitollinen olen. Kun ajatukset päässäni hetkeksi hiljenevät, huomaan rakastuneeni itseeni hetki hetkeltä enemmän ja aina uudelleen ja uudelleen.
I am really an incredible creature.
Viides aksel tuntuu hetkittäin mahdottomalta - mistä helevitstä minä kaiken tämän kaaoksen keskellä nyt muka nautin? Absurdia pelkästään sanoa, että jump in and enjoy the ride. Hetkinä joina kykenen kokonaan rauhoittumaan, näin ympärilläni kymmenittäin asioita joista nauttia juuri nyt. Viidennen askeleen ottamista helpottaa tietoisuus siitä, että rauhallisten hetkien määrä on lisääntymään päin.
Helpoiksi ja yksinkertaisiksi rakennettujen elämän perusakleleiden jälkeen, aikaa ja energiaa jää hankalien juttujen kohtaamiseen ja selvittelyyn. Noissa valmiiksi pureskelluissa perusaskeleissa helppoutta on se, ettei tarvitse erikeen pohtia mitä tehdä ja miten tehdä - tarvitsee vain mekaanisesti astella eteenpäin, askel kerrallaan. Pahimpien päivien yli selviää mekaanisella suorittamisella, seuraavina päivinä elämän perusaskeleet menevät on ihan omalla painollaan.
This is how I plan to survive.
Koska tälläisinä hetkinä, joutuu määrittämään itsensä olemassa olonsa tarkoituksen kerta toisensa jälkeen uudelleen, haluan jakaa kanssanne muutaman laatikoiden kätköistä löytämäni, onnistumisistani muistuttavat, palan jo eletystä elemästäni
 |
| Tutkintotodistus Englannista - muistuttaa minua siitä, että kyllä minäkin olen onnistunut opiskelemaan yliopistossa. Olen onnistunut jo kerran, joten jos niikseen tulee toinen kertahan sujuu jo vanhasta muistista. Minä osaan opiskella ja olen vielä verrattaen hyvä siinä. |
 |
| Verenluovutuskortti Irlannista - Muistutus siitä, että minun sisälläni on paljon hyvää jaettavaksi ympäröivän maailman kanssa. Muistus siitä, että minä todella olen arvokas. |
 |
| Todistus 10 Mailin juoksukilpaiuun rekisteröitymisestäni. Muistuttamaan minua siitä, että mikään ei ole minulle mahdotonta, ja että elämäntaparemonttini onnistuu, kun rohkeasti tekee elämässään toivomiaan muutoksia. |
Tässäpä ne todelliset kuulumiseni tällä hetkellä.
Olen päiväkausia pohtinut, miten kirjoittaa viimeaikojen todelliset kuulumiset sydämestä ulos. Koneellani on kymmenen erilaista tiedostoa - tuhansia sanoja ulospurettuja tunteita.
Kaikki se, mitä juuri nyt osaan sanoa
Lohduttavainta juuri nyt on sisälläni vallitseva syvä tietoisuudentila.
Tietoisus siitä, että minä selviän.
Pohjallehan sitä ollaan jossakin mielessä juuri nyt matkalla,
joku jossakin määrittää että pohjaa kohti minä olen menossa.
Määritelmistä viis, tilanteessa on jokatapauksessa mukana on suuri määrä valinnan vapautta
Vaikkapa se pohjaa kohti meno,
vajotako vai sukeltaa?
Vajoaminen on hallitsematonta ja vastentahtoista,
sukeltaminen puolestaan valittu toimintatapa.
Joten sinä, joka näet minut juuri nyt matkalla pohjaa kohti,
en tappele määritelmääsi vastaan,
mutta kerronpa sinulle että kun kerran matkalla ollaan
niin minä olen SUKELTAMASSA sinne pohjalle.
Uteliaana matkalla,
kun juuri tässä hetkessä minulla ei ole minkäälaista varmaa tieto millaista siellä pohjalla on ja mikä minua mahdollisesti siellä odottaa. Ennakkoluuloja ja pelkoja mahdollisista vaihtoehdoista on miljoonittain - minulla ja ihan varmasti sinullakin, sillä koitathan sinä niitä omia luulojasi minulle syöttää matkan varrella. Teen kaikkeni vapauttaaksenni itsenni pelosta ja sukeltaakseni avoimin sydämin kohti sitä kuuluisaa pohjaa.
Maybe we one day see there?
Trust me, ei epäonnistumiseen ja pohjasukellukseen kuole.
Pelottavaa se on ja ajoittain ihan helvetin ahdistavaa,
niinkuin muutos on aina.
Absoluuttinen totuus maailmassa on,
että ilman muutosta ei ole elämää.
Well, Hello There my Life,
Im Divinng IN!
*****
Olen sairaslomani ratoksi eksynyt sovalla makoillessani katsomaan Skins sarjaa. Minähän toistuvasti kerron siitä miten maailma puhuu minua ja rohkaisee sanomattoman hienoilla tavoilla kulkemaan avoimin sydämin eteenpäin. Tätä tekstiä kirjoittaessani saavutin Skins sarjan katselussa ensimmäisen kauden päätösjakson jonka lopussa tämä kappale soi. Maailma puhui minulle jälleen.
Haluan jakaa tämän Skins version Wild World kappaleesta kanssanne täällä, omistaa sen ihan kaikille meille, joilla syystä tai toisesta on tänään tavanomaista haastavampi päivä.
In the end, it gets better.
Elämään on lupa luottaa. Tänäänkin.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja