Kenestä välitit tänään

Ajattelin jatkaa vielä muutamalla kymmenellä rivillä eilistä tarinaa. Aamulla rohkaistuin ja varasin itselleni ajan työterveyslääkärille työpsykologi lähetettä varten. Sisälläni on kasvanut tarve saada puhua avoimesti näistä työkuvioista ja omista tuntemuksistani jollekulle, koska työpaikan sisältä ei täysin tilanteen ulkopuolelle jäävää puolueetonta tahoa löydy päädyin turvautumaan työterveyshuollon palveluihin. Työterveyslääkärimme on muuten verrattaen suosittu kaveri, ensimmäinen vapaa aika juuri hänen vastaanototlleenl löytyi vasta perjantaille. Siihen saakka Lindan ja JunttiPeen olkapäät ottanevat vastaan enimmät kyyneleeni.

Muuten päivä on ollut hiljainen - eiliseen ei juurikaan eroa.

Jotakin positiivistä sentään, sain töissä kuulla terveisiä, että minua ei uskalleta lähestyä sen vuoksi että vaikutan niin kovin vihaiselta koko ajan. Joku uskalsi sanoa jotakin.
True - minä olen vihainen. Oikeastaan ehkä minun kohdallani viha on varsin voimakas ilmaisu - aloitihan kaksi vuotta takaperin näitä aikoja terapiakäynnit toteamalla, että mä olen ihminen joka ei tunne mitään. Puhtaan vihan löytäminen kahden vuoden terapiakäynneillä olisi aika saavutus - ehken minä ole aivan niin hyvä - tunnustettavaa on, että paljon tunteita minä kyllä havainnoin itsessäni juuri tällä hetkellä. Tilannetta minulta kysyttäessä osaan suoralta kädeltä vastata, että päälimmäiset tunteet ovat suru ja pettymys. Kipuhan sen sijaan ei ole puhtaasti emotionaalinen tunne, vaikkakin sanon helposti näinä päivinä fiiliksiä kyseltäessä, että minua sattuu kovasti.

Se tapa millä asioita hoidetaan nostaa pintaan kipua, surua ja pettymystä. Joita kehon kieleni kenties ilmaisee ulkopuolisen maailman tulkisemana vihanomaisin reaktioin.

That is all I can do.

Tiesittekö, että työpaikan menettämisen uhka on tutkittu olevan henkisesti kolmanneksi raskain elämänmuutostilanne, jonka ihminen elämässään voi kohdata. Kahta ensimmäistä sijaa pitää hallussaan läheisen kuolema ja parisuhteen päättyminen. Neljännelle sijalle yltää oma vakava sairastuminen ja viidettä sijaa pitää hallussaan läheisen vakava sairastuminen.

Tämä tieto oli uutta minulle, ja marssijärjestys ehkä jopa yllätti. Tieto on peräisin muuten työsuojelun teettämästä paneelitutkimuksesta ja eilinen mukava päivystäjä ystävällisesti tästä kanssani hetken jutteli.

Keskustelimme nimittäin siitä, miten paljon minua pelottaa se, miten muiden suhtautuminen itseäni kohtaan ehkä muuttuu työpaikalla ja miten kovasti pelkää jälleen kerran jääväni yksin. Paljon vaiettu totuus on, että surevan ihmisen kohtaaminen ympäröivälle maaimalle on kovin vaikeaa - mitä mä nyt tolle sanoisi ja mistä ton kanssa nyt voisi puhua. Veikeaksi tilanne muodotuu työyhteisöissä, kun yhden tai useamman tulevaisuus yhteisön jäsenenä jatkossa on vaakalaudalla. 

Sanoako jotakin asiaan liittyvää vai ollakko niinkuin ei mitään olisi tapahtumassakaan?

Voiko sille puhua ihan nyt arkipäiväisistä asioista ja entä jos se tahtoo vain voivotella omaa oloaan?

Eikä työjutuista kai voi puhua, kun eihän kukaan tiedä missä tuo on ensi kuussa?

Ja mitä mä sitten teen kun se alkaa itkemään?

Tarjoanko neneäliinan - just joo.

Helpointahan kai kaikille olisi,

kun ihminen nyt ymmärtäisi itse vaan olla poissa.

Hakisi vaikka sairaslomaa, 

parempi sen kai kotona kuin täällä itkemässä.

Haluan avata asiaan oman kokemukseni pohjalta muutaman rivin verran.

Käsilläni on toinen kerta elämässäni, kun saan ihmiset ympärilläni hiljenemään

 ja vaivihkaa poistumaan jonnekin takavasemmalle. 

Ensimmäisellä kerralla minä sekosin,

sairastuin ja jouduin m-i-e-l-i-s-a-i-r-a-a-l-a-a-n.

Ympäröivälle maailmalle lakkasin olemasta, se joka olin aikaisemmin ollut.

Minusta tuli täysin ulkopuolinen

Vaikeasti lähestyttävä.

Ehkä vähän vihamielinen ja pelottava.

Minun silmin katsottuna totuus näyttää tälläiseltä.

Minun mieleni vain murtui.

Ei minussa mikään muu muuttunut sen ihmeemmin.

Hengitin, olin ja tunsin - ihan samalla tavalla kuin kaikki aiemmatkin päivät.

Kaipasin unta, ruokaa ja rakkautta niinkuin aikaisemminkin.

Samat jutut naurattivat edelleen,

toki kaiken väsymyksen ja sisäisen pahan olon keskellä oli paljon vaikempaa löytää kipinää nauruun.

En nauranut yhtä helposti kuin ennen - yksi sellainen näkyvä muutos minussa.

Sanat

sairas

mielisairaala

potilas

toipuva

hoidettavana

masennus

kenties pelottivat kaikista eniten

Monelta taholta puhe hiljeni.

Yhteydenotot vähenivät.

Kutsut lakkasivat tipahtelemasta postilaatikkoon.

Enemmän kuin katkera lähtijöistä, olen kiitollinen, 

niistä rohkeista jotka halusivat kohdata todellisen minäni,

ja jäivät elämääni.

Diagnoosin jälkeenkin.

Ja onhan moni löytänyt tiensä takaisin,

sä vaan olit niihin aikoihin niin kamalan vaikea kohdata.

Tässä työpaikan menettämisen alla syntyneessä tilannesumassa on paljon samaa.

Sanoina 

irtisanominen

YT-neuvottelut

työtehtävän päätyminen

rakennemuutokset

organisaatiomuutokset

lähteminen

pelottavat kenties eniten

Noihin sanoihin sisältyy niin paljon kysymyksiä,

joihin minulla ei ole antaa vastauksia.

Epätietoisuus saa minut itkemään ja sulkeutumaan kuoreeni.

Kuka siis lohduttaisi?

Kenellä riittää kantti ja rohekeus kysyä reilusti, 

että mitäs kivaa sä olet löytänyt uutisista tänään?

Aniharvalla.

Mitä se muka nyt jostakin uutisista välittäisi

Minäkun tässä hetkessä näkyvsäti suren epävakaata tilannettani ja tulevia päiviä. 

Minulla lähelläni olo on  juuri nyt ehkä vähän pelottavaa

Sillä onhan se oikeasti jotenkin kurjaa joutua kohtaamaan hetkeäkään ajatus,

 että mitähän sitä minun omalla kohdallani on odotettavissa tulevaisuudessa

Että entä jos minullekin käy niinkuin tuolle 

- minunkin työni loppuvat - että mitä mä sitten teen

Käsi ylös tilanteestani mitä tahansa tietävä, joka ei läsnäollessani ajattele kertaakaan noin

edes sekunnin sadasosan ajan

Tai  ihan vahingossa  vaan ja sattumalta.

Minä tahtoisin kyllä puhua uutisista.

Kunhan joku rohkenisi kysyä, 

sillä itse en juuri nyt jaksa ottaa asiaa oma-aloitteisesti puheeksi.

Olen sen verran epävarma ja rikkinäinen olo.

Voimani eivät yksinkertaisesti riitä.

Sanon rehellisesti ääneen voimattomuuteni, 

sitä erityisemmin enää häpeämättä.

Jep, minä en ole kaikkivoiva ja supervahva.

Myös minä tarvitsen tuekseni toisia ihmisiä.

Yksin en kaikkea tätä jaksa.

Joten avoimesti heitän pallon tässä keskustelun aloituksessa nyt Sinulle.

Niin ja mitä niihin uutisiin tulee, eilisien päivän uutisista minua sävähdytti tieto Shaun Whiten tipahtamisesta olympiamitalien ulkopuolelle. Minä toivoin, että Shaun olisi tänä vuonnakin voittamaton halfpipessa. Mutta ei ollut Shaunin vuoro, harmi. Toivon, että tuo hiuksenhieno mitaleilta putoaminenn nostattaa Shaunissa vielä ainakin kerran Shaunissa palamaan inspiraation kipinän ja saa pojan kehittämään taitojaan vielä vähän pidemmälle. Se nälkä ja alava rakkaus lumilautailua kohtaa oli juuri nyt ehkä hivenen kadoksissa, mutta toivottavasti vain hetkellisesti.

Lopuksi paluu otsikkoon.

Haluan heittää ilmoille itsetutkiskelevan kysymyksen,

Kenestä minä välitin tänään?

Ajatus välittämisestä nousi pinnalle selaillessani viime syksyn aikana työpaikallani esiteltyjä uusia arvoja - kaunita sanahirvioitä, joita me kaikki yhdessä sitouduimme noudattamaan.

Anteeksi, mutta minä nauran tässä kohtaa sarkastisesti - muuhun en kykene kaiken tämän keskellä.

A nice try. Very nice try,

Kenelle sinä osoitit tänäänn että välität?

Onko ympärilläsi ihminen, jolle olisit voinut sanoa jotakin

mutta kun et vain tiennyt mistä suunnasta lähteä puheisiin.

Facebookissa joku sanoo olevansa allapäin,

olisiko hänelle voinut sanoa jotakin rohkaisevaa?

Mutta kun ei oikeasti osannut.

Yksi hymiö.

Tilapäivityksen tykkäys.

Huomaamaton kosketus.

Puhelinsoitto.

Rehellinen tervehdys.

Häpeämätön avoin katsekontakti.

Juuri tuo sinulta tullut pieni ele,

 saattaa merkitä juuri tässä hetkessä meilkein koko maailman verran tuolle toiselle ihmiselle

Miksei sitä sitten rohkeasti vain kokeilisi,

vaikka ehkä vähän epävarmalta tuntuu itsestäkin

että voisinko mä nyt näin ja pitäisikö mun.

Just do it.

Kaunis anteeksipyyntö puolisolle,

sori että huusin eilen

tai odottamaton viesti ihmiselle,

jolle on jo niin kauan pitänyt sanoa jotakin

ja se on vain jäänyt ja nyt välimatka on kasvanut kasvamistaan.

Out of blue - ilman sen erityisempää tarkoitusta.

Koska elän niinkuin opetan, laitoin itse menemäänn tänään viestin joka olisi pitänyt lähteä matkaan ehkä jo aika kauan sitten. Puhtaasti siitä syystä, että haluan sanoa jollekulle että välitän. Että olen ehkä poissa jokapäiväisestä elämästäsi,  mutten kokonaan kadonnut. Että vaikka mulla ei olekaan sulle kovin paljon mitään ihmeellistä  sanottavaa, niin silti et ole merkityksetön minulle.

Sillä maailmaa voi parhaiten muuttaa,

toteuttamalla itse rohkeasti uudenlaisia valintoja.

Rakkaudella,

Sallamari