Niin kuin toivotte Teille tehtävän

Kertomus siitä, miltä epäasiallinen kohtelu kohteesta tuntuu.

On tullut oikea hetki nostaa kissa pöydälle ja valottaa hieman täällä blogin puolella vimmepäivien matalien fiilisteni taustatekijöistä. Samalla otan itselleni tilaisuuden taas kerran jakaa kiitosta ja rakkautta kaikille teille rinnallani hankalina päivinä tukevasti seisoneille.

On palatttava ajassa taaksepäin kuluneen tammikuun viimeisiin päiviin. 

Yksi aivan tavallisesti alkanut työpäiväni päättyy ennen aikojaan suunnitellun palaverin kääntyessä minulle täysin ennakolta odottamattomille reiteille - palaveri kääntyy normaalista suunnittelupalaverista yllätten tiedoituspalaveriksi ja minulle kerrotaan, että työtehtäväni tulee päättymään.

Niin on päätetty ja sen tiedon kanssa minun tulee nyt elää.

Fine by me - työtehtäviä tulee ja menee.

Kaikella tässä maailmassa on elinkaarensa 

-  elämän tärkein peruslaki ja sitä lakia vastaan mikään minussa ei taistele.

Tässä kohtaa tarinaa minä olenn vielä täysillä mukana.

Tuosta hetkestä eteenpäin seuraavat tapahtmuat ovat ne, jotka nostavat väkisin itkun silmään.

Asioita voi tehdä kauniisti

ja asioita voi tehdä toisen ihmisen äärimmäisen huonosti huomioiden.

Joku ehkä sanoisi kaltoinkohdellen.

Minä siis poistuin kotiin kesken työpäivän.

Eikä siinä mitään ihmeellistä, jokainen meistä päätyy toisinaan kotiin keskenn työpäivän.

Maailmankaikkeus oli kaukaa viisas, minua tarvittiin kotona, sillä  siellä minua odotti kipeä lapsi ja sairastumassa oleva JunttiP. Ilmoitusta seuraavan päivän minä siis kotoilin kipeän lapsen seurana.

Tässä kohtaa minä olen paniikissa,

miksi minut lähetettiin kotiin?

Hetkessä minusta tuli liikaa ja ylimääräinen.

The odd one out - pariton ja tarpeeton.

Ja niin kovin tiedoton.

Ei sillä, että tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun tieto työtehtävän loppumisesta saavuttaa minut. Minut on myyty, työpaikkani on ostettu, työtehtäviä vaihdettu ja toiminta loppunut edellisten työpaikkojen saatossa. Milloinkaan ennen tätä kertaa käsiteltäviä asioita ei ole kertakaikkisesti jätetty roikkumaan.  Kaikissa edellisissä loppumista käsittelevissä kokemuksissa kaikille esitetyille kysymyksille on ollut jokin vastaus.

Mikä tahansa muu vastaus, kuin että en tiedä.

Eikä tietämättömyydessä mitään pahaa ole, maailmassa on sata ja yksi tilannetta jossa asioista ei varmaksi tiedetä juuri nyt - olellista tässä kohtaa on se miten asiat välitetään eteenpäin heille, joita asia ensisijaisesti koskee. Mene kotiisi, en tiedä on kenteis yksi huonoimmista esimerkeistä, mitä johtamiskultuurista puhuttaessa voidaan esille tuoda.

Poissa silmistä, poissa mielestä.

Sad but true, roskat eivät katoa vaikka käännät katseesi niistä pois.

Paitsi, että  minä en ole roska.

Olen tunteva inhimillinen ihminen.

Toinen asia mikä minut erottaa maton alle lakaistavasta roskasta,

on se seikka että elämäni tapahtumat vaikuttavat 

välillisesti ja välittömästi vähintään kahden muun ihmisen elämään.

Koitti maanantai, uusi työviikko - ja minä sairastuin itse.

En tarkoituksella ja tietentahtoen - tiedättehän ihmiset jotka sairastuvat heti kun irtisanomisia on odotettavissa, eikä sillä ihmisillä on täysi oikein toimia niin ja viime päivien valossa minä ymmärrän jokaista niin toimivaa täydestä sydämestäni. Hengitys pihisi ja päätä särki - ihan fyysistä sairastamista tällä kertaa siis.

Päänsäryttöminä hetkinä minä sängyn pohjalla maaten tavoittelin milloin työsuojelupiirin neuvontapuhelimen päivystävää asiamiestä, milloin lakitoimistoa ja jotakuta enemmän asiantuntevaa henkilöä konsultoimaan minua mitä tästä eteenpäin nyt tulisi tehdä. Mitkä ovat minun oikeudet ja mitkä velvollisuudet jatkossa.

Koska on paljon kysymyksiä vailla vastauksia, syntyy paniikkitilanteita ja päätelmiä.

Kun ketään työnantajan piiristä ei löydy halukkaaksi oma-aloitteisesti selventämään tilannetta, on pakko turvautua ammattilaisen apuun ja selvittää tähän tilanteeseen liittyvät itselle kuuluvat vähimmät oikeudet. 

Yksinäisyyden ja ahdistuksen määrä on murskaava tilanteessa, jossa toinen osapuoli ei ole halukas tiedottamaan asiasta. Minä sain työnantajan puolelta selvennystä tilanteeseen kahden vastatun puhelinsoiton ja yhden keskustelumuistion verran -  puheluiden ja minulle jaetun muistion sisältö oli yksiselitteisesti, ettei minulle ole tarjolla mitään korvaavaa työtehtävää.

Viimeinen puhelu saapui hieman vaille viittä perjantai-iltapäivänä.

Että mitä sä maanantaina meinaat - siinä tiivistettynä puhelun sisältö.

Feels great, tässä kohtaa uskallan lyödä kolminumeroisen summan verran rahaa likoon siitä, ettei puhelun soittanutta osapuoltani kiinnostanut ottaa minuun yhteyttä terveydentilaaa ja kuulumisia kyselläkseen - sairaspoissaoloni todellinen syy lienee puhelunkin jälkeen yhä epäolennaista tietoa.

Minusta puhelu tuntui painostukselta. Toinen osapuoli odottamalla odotti, että minä sanoisin ääneen ilmaan piirretyn tosiasian - että en mä nyt kai enää tarvi sinne tulla kun mulle ei kerta ole mitään käyttöä.

Näinollen oltaisiin voitu katsoa, että minä hyväksyn kaiken tapahtuman.

Että ihan jees, heippa ja kiitos kaikesta.

Minua kun vaivaa se uteliaisuus.

Tarve tietää ja ymmärtää.

heihei, moimoi ja kiitos kaikesta lauseen sijaa minä kyseenalaisitin,

kerroin että koska en ymmärrä kaikke itse, olen palkannut itselleni apua.

Ja että apulaiseni mielestä tämä ja tuo seikka kaipaisi lisäselvittelyä.

Ja että jos maanantaina kirjallisena saisin tiedon,

että minäkin voisin ymmärtää

ja että se toinenkin, palkattu apu, ymmäräisi.

Uusi maanantai toi tullessaan uutta tietoa.

Kahden edellisviikoisen selkeän ei sulle mtään uutta täältä löydy -puhelun perään minua tämän viikon alkajaisiksi huomioitiin YT-neuvottelu kutsulla.

Kaksi edellisen viikon puhelua, olikin äkkiä poispyyhitty.

Että nyt neuvotellaankin ja katsellaan mitä tuleman pitää.

Heihei nyt hetkeksi elämässä eteenpäin jatkaminen,

tervetuloa löyhä hirsipuu ja parinviikon toivoton roikkumisrupeama.

Minut on tukevasti ankkuroitu tähän hetkeen.

Ja nyt minä vain odotan.

Huomista.

Ja huomenna taas huomista.

Sitä, että joku uskaltaisi sanoa jotakin.

Koin eestaas vatvomisen ja minulle annettujen olemattomien tiedonmurusten sisällön ristiriitaisena.

Kovin kiusallisena - tahallisena tekona vaikeuttaa työssäoloani.

Työsuojelulain edessä toiminta on luvallista.

Edestakaisin pallottelusta ja toisensa kumoavan, viikoittain vaihtuvan, informaation vastaanottamisesta ei koidu työntekijälle tässä vaiheessa vielä ylitsepääsemätöntä henkistä kuormitusta.

Ikäväähän se on, että näin toimitaan.

Mutta työnantajalla on täysi oikeus muuttaa mieltään.

Työntekijänä sinä olet velvoitettu kestämään.

Sinulle ei tulla tarjoamaan apua.

Kukaan ei ole velvoitettu kuuntelemaan sinua,

tai tarjoamaan olkapäätä jota vasten itkeä tilanteenn mielettömyyttä ja kaikkia avoimeksi jätettyjä kysymyksiä.  Kukaan ei ole velvoitettu kaivamaan esille sanomatta jätettyjä asioita tai muiden tiedossa olevia tilanteeseesi kenties vaikuttavia yksityiskohtia.

Ei vielä tässä vaiheessa.

Tässä vaiheessa sinä olet yksin.

Niin kovin yksin.

Työpaikalla enää harva uskaltaa juttusille kanssasi,

eipä sillä juuri tässä tilassa sinusta ei ole kovin hyväksi keskustelukumppaniksi.

Ensin häviävät satunnaiset käytävillä juttelut,

seuraavaksi huomaat syöväsi  lounaat yksin.

Tieto siitä, että tämä käsillä oleva tilanne koskettaa yksin ainoastaa sinua on murskaava.

Tieto siitä, että työnantajan puolelta ei ole olemassa ketään, 

jolle purkaa sydäntä tästä koko tilanteesta on murskaava.

Uusien tulijoiden kättely ja esittäytyminen vaatii jälkeenpäin kahden minuutin takahammaspureskelun ja syvän kiitoksen kotikasvatuksena saaduista käytöstävoista - kotikasvatuksen ansiosta selvisit tilanteesta sanomatta, että hei mä olen täällä se joka poistuu seuraavaksi, että tervetuloa vaan.

Tilanne kun ei missään määrissä ole tuo tulokkaan vika.

Ja kasvattajasi kääntyisi haudassaa, jos olisit tieten tahtoen loukannut tilanteeseen täysin osatonta.

Tieto siitä, että työnantaja on oikeutettu kohtelemaan sinua valitsemallaan tavalla,

murskaa viimeisetkin itsetunnon rippeet.

Että jollakulla on täysi oikeus tehdä sinut tietoiseksi siitä, 

että sinä olet tällä hetkellä täysin tarpeeton.

Every second kills.

Sillä olisihan voitu toimia täysin toisin.

Mahdollisuus toisenlaisiin valintoihin on olemassa.

Elämässä ei kai pitäisi olla  olemassa sellaista tilannetta,

ettei ihminen olisi oikeudenmukaisen ja hyvän kohtelun arvoinen.

Rikoksen tekijääkin tulee rangaista oikeuden mukaisesti.

Väkivaltaisimmalla terroristilläkin on tuomittaessa oikeus inhimilliseen kohteluun.

Työntekijällä kokemukseni perusteella ei.

Työpaikoilla pelataa kovaa peliä - tupla tai kuitti.

Työntekijän kysenalaistaessa toimintaa, mahdollinen virhe korjataan riippumatta siitä mutkistuuko käsillä ollut tilanne korjausliikkeen ansiosta entisestään.

Hiljaisuus on hyvä tapa tappaa toisen itsekunnioitus.

Huonoina päivinä minä uskon, 

että olen ansainnut tämän kaiken.

Että kaikki tapahtuva on vain minun mielikuvitukseni tuotetta,

että minä olen absoluuttisen väärässä ja kaikki muut toimivat juuri niinkuin pitää.

Totuus ratkeaa neuvottelupöydässä.

Pelkkä neuvottelujen esiintuominen tässä vaiheessa työtehtävän päättymisprosessia on sanaton tunnustus siitä, että hiukan metsään mentiin jo ihan alkuvaiheessa.

Että mitäkö minä nyt sitten olen vailla?

Rehellisyyttä ja vastauksia.

Anteeksipyynnön.

Paremmat eväät toimintatapoihin molemmille osapuolille seuraavaa kertaa silmälläpitäen.

Erehtyminen on ihan ok - yhden kerran ja tahattomasti.

Tahallisesta ja suunnitelmallisesta muka erheestä selvinneen anteeksipyynnöllä ja oppimalla.

Sympatiani ovat tänään heidän puolellaan,

joiden rinnalla ei ole puolisoa, parasta ystävää tai ketään jonka olkapäätä vasten uskaltaa hetken luvan kanssa levätä ja vain oikeasti itkeä.

En tiedä millä te jaksatte seuraavaan päivään.

Minä en jaksaisi.

Olen sanomattoman kiitollinen puolisostani,

Lindasta,

varaäidin hellistä vaivihkaisista olkapään silityksistä kesken työpäivän,

puhelimeen vastaavasta päivystäjästä,

kiireen keskellä auttavasta lakimiehestä,

FaceBookissa tykkäävistä kaukaisista ystävistä.

oikealla hetkellä sydämiä piirtävästä terapeutista.

Heidän tukensa avulla minä löydän itsestäni rohkeuden.

Rohkeuden astua kaikkien eteen työpaikalle jokainen aamu tästä eteenpäin.

Kunnen irtisanomisilmoitus ja minä kohtaamme.

Siitä eteenpäin luvassa on uusi tarina.

Minulle ei ole mitään hävettävää.

Minä en ole tehnyt mitään väärää.

Kirjoitus on omistettu sinulle,

joka tekstini lukemisen lomassa löydät tuntee siitä, 

miten vastaavanlainen tapahtumasarja on koskettanut kenties juuri sinua.

Tai ihmistä lähelläsi. Kenties työtoveriasi.

Sinut on tahtomattasi napattu mukaan työsuhteiden valtapeliin,

tai olen lähetä seurannut toisen ihmisen kokemusta.

Haluan vain sanoa, että totta se on.

Meillä ja muualla,

 tälläistä tapahtuu päivittäin lukemattomissa työpaikoissa ympäri maata.

Häpeän uhka saa meidät vaikenemaan tapahtumista.

Meidät, jotka itse seilaamme tapahtumamyrskyjen keskipisteessä.

Ja heidät, jotka sivusta pakotetaan seuraamaan toisee ihmiseen kohdistuvaa epäinhimillistä kohtelua.

You are not alone.

Koska uskon avoimuuteen ja rehellisyyteen,

minä annan kasvoni tällekin asialle.

Puhun ääneen vaikeat tunteet ja kipeät sanat.

Vihaamatta ja syyttämättä.

Koska minä uskon erehdyksistä oppimiseen

ja muutoksen mahdollisuuteen.

One day.

Koska on olemassa vaihtoehtoja.

On olemassa tyylikäs tapa hoitaa ne kipeimmätkin asiat,

on olemassa myös epäinhimillinen kohtelu ja täysin perseilevä tapa tarttua asioihin.

Choice is yours.

Huomiseen uskoen,

Sallamari