Teekutsut yhdelle - ne asiat, joilla elämässäni on oikeasti merkitystä

 - Musta tuntuu, että mä vaan hajoan!

- Meet kotiin mun luo, laitat teeä ja otat hyllystä kirjan. Jos sulla on nälkä, ostat itsellesi kaupasta syötävää, mun jääkaapissa on vaan mehu. Sitten kirjoitat kaiken sisältä blogiin, vaikket koskaan julkaisiskaan mutta pääasia että kirjoitat. Niin sä selviät. Hang on.

Näin evästi minua Linda WhatsUp viesteillä.

Helsinkikodista minä tänään lopulta löysin itseni.

Pakenin ensiksi ajatuksia elokuvateatterin hämärään. Puolitoistatuntia Sylvester-Arnold seikkailiuja antoi ensimmäisen kerran tänään aivoille aikaa unohtaa. Lindan kotona koluan tottuneesti kaappeja. Tuolla se pitää sitä hyvää teetä ja tuolla on sen hätävarasuklaat. Itkin jo suihkussa ja koitan vannottaa itselleni, että tuo kummallisesti toimiva teenkeintin ei saa minua tänään itkemään. Sitä pitää painaa vaan monta kertaa ja joka nappia, että se viimein suostuu keittämään vettä. Teenkeitin ei saa tänään minua hermostumaan, rehellisyyden nimissä teenkeitto on yksi niitä harvoja asioita joissa tänään todella onnistuin. Ensiyrittämällä.

Kaiken pelon ja epävermuuden keskellä, vahvana on rakkaus.

Rakkaus hyvää ystävää kohtaan. Ja hyvän ystävän rakkaus itseä kohtaan.

Kiitos, että mä sain tulle tänne.

Kiitos, että mä saan keittää teetä ja että sulla oli sitä hyvää teetä kaapissa.

Ai niin, kiitos ja anteeksi mä söin sulta suklaata, mutta sun on lupa luottaa että parempana päivänä mä tuon uutta suklaata tullessani sun varastoon.

Joo, kiitos myös siitä että olet olemassa ja jaksoit tsempata minua tänään. Eikä se mitään, ettet olekaan täällä tänään. Mä tiedän hyvin sen, että maaima haluaa mun seisovan tässä kohtaa omilla jaloillani ihan itsenäisesti ilman että mä turvaudun juuri nyt roikumiseen saakka toiseen ihmiseen.

Kiitos että olet auttavasti läsnä WhatsUpin voimin.

Mä ajattelin, että tämän kaaoksen pahin päivä olisi tänään. Että tänään olisi se päivä, ja sitten minun osaltani kaikki olisi ohi  - ainakin hetkellisesti. Voi kuinka väärässä olinkaan. Tämähän on yksi niitä tapahtuaketjuja, joissa toinen ihminen määrää tahdin ja minä seilaan mukana matkustajan roolissa. Joten päättymisen sijaan matkanteko todenteolla katsotaan vasta tänään alkaneeksi.

Haluaisin poistua paikalta itkien. Parkua elämän pahuutta ja maailman vääryttää. Niin toimin edellisellä kerralla vastaavankaltaisessa tilanteessa. Kenties juuri siksi, edellisestä muistuttava tilanne on uudelleen asetettu eteeni. Ei  sellaisella karma-is-a-bitch-and-likes-to-hurt -ajatuksella, vaan tilanne on edessäni enemmänkin niinkuin tarjolla oppivälineeksi. Mitä kaikkea voin itsestäni oppia tällä kertaa -  asioita, joita edellisellä kerralla en ollut vielä valmis kohtaamaan.  Miten paljon voi ymmärtää kasvaneeni vuosien aikana ja miten vahvasti osaan tänäpäivänä kohdata eteeni heitettyjä haasteita.

Paljon tunteita, mutta juuri tässä hetkessä niin vähän sanoja.

Uutena tunteena olen oppinut käsittelemään tunnetasolla pettymystä ja pohtimaan omaa suhtautumistani pettymykseen. Olen joutunut hankalaan tilanteeseen työpaikalla. Olen joutunut kohtaamaan suuria pettymyksiä toisten ihmisten taholta itseni kohtelun suhteen. Olen toistamiseen työelämässä, joutunut kohtaamaan tilanteen, jossa joudun nostamaan ääneni esiin puolustamalla omia oikeuksiani.

Ensimmäinen kerta ei ollut menestys - luovutin ja poistuin kotiin  itkien siinä vaiheessa, kun minun olisi sitkeästi tarvinut kyselemällä kysellä vastauksia ja selvitysiä tapahtumiin, tekoihin ja sanottuihin asioihin. Tällä kertaa minä olen vahempi - en rohkeampi tai parempi ihminen -  ainostaan himpun verran vahvempi. Itken ja emmin ja voin pahoin, mutta kotiin karkaamisen ja luovuttamisen sijaan pysyn tänään tapahtumapaikalla. Kysyn tyhmiä ja  ihmettelen ääneen - omista oikeuksistani kiinni pitäen.

Ja tällä kertaa olen oppinut pyytämään apua,  siinä vaiheessa kun oma osaamisen lakkasi, pyysin rohkeasti - mitään mistään tietämättä ja sen seikan avoimesti myöntäen - apua itselleni.
Kun vilpittömästi sitä pyytää, apua saa.

Eikä tässä kohtaan sovi unohtaa ystävien merkitystä,

monta tarjottua olkaapäätä, jota vasten olen saanut itkeä pettymystäni.

Kenties kaikesta tästä paljon oppineena, minä voin seisoa jonkun rinnalla apua tarjoten.

Siihen tehtävään toivottavasti elämä minua kaikella tällä valmentaa.

Dam you Universe, sometimes even your learning strategy sucks. Big Time.

But thanks anyway. Thanks for keeping me Real.

Rakkaudella,

Sallamari