Liian usein päädyn voivottelemaan sitä, että maailmankaikkeus tuo pyytämäni asiat eteeni aivan totaalisen väärässä aikataulussa. Niinkuin se muka olisi muka vika, että minä en tarkasti osaa määritellä juuri sitä mitä haluan ja sydämeni kyllyydestä päädyn kaiken ahdistuksen keskellä huutamaan täydellä teholla maaimalle 'Anna minulle tilaisuus muuttaa elämäni suuntaa ja kulkea todellisen minäni äänen viitoittamaa tietä.'
Nyt on kohdalleni osunut yksi sellaisia tapahtumia joiden ajoitus minunkin mielestäni on täysi kymppi
- tai ainahan tapahtumien ajoitus on täydellinen,
anihavoin itse vain kykenen ymmärtämään sen tapahtuman kohdatessani.
Meillä sairastetaan nyt vesirokkoa, juuri sopivana hetkenä kun äiti on jokatapauksessa kotona - miten täydellinen ajoitus. Ei tarvitse miettiä millä konstilla matkaat huomenna sairaan lapsen kanssa neuvolaan hakemaan todistusta lääkäriltä työnantajaa varten tartuttamatta samalla puolivahingossa puolta neuvolan odotushuoneen väestä. Puhumattakaan siitä ylimääräisestä epämiellyttävyydestä, joka sairaalle lapselle koituisi neuvolaseikkailusta. Nyt me vain olemme huomenna rauhassa PikkuÄssän kanssa. Jäämme sairastajaksi ja hoitajaksi kotiin, lähettäen JunttiPeen aamulla yksin arkirutiineihinsa. Kenenkään ei tarvitse huolehtia kuka huomenna saa perheen auton käyttöönsä. Ainokainen tehtävä huomennavon soitto päiväkotiin ja ilmoitus, että tämä viikko meillä sairastetaan kotona.
Näillä eväillä ensi viikkoon.
Koitan ensi viikon aikana päivitellä kuulumisia omasta olotilastani.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja