The EX-factor

Luvassa ei ole viiltävää parisuhdetilitystä,

sorry vaan kaikki te jotka sellasita tarinaa tänään kaipailette.

Kyseessä on oikeastaan terassikauden avajaiset ja samalla kertaa ensimmäinen kohtaaminen entisten työkavereiden kanssa sen jälkeen sitten helmikuun.

Sinulle, joka blogini aikaisempia tekstejä entiseen työhöni liittyen lukenut ja tässä kohtaa kenties pohdit, että mitä helvettiä minä hommaan on aiheellisinta valoittaa tilannetta sen verran, että entisestä työpaikasta minulle jäi huiman työkokemuksen lisäksi käteen roppakaupalla hyviä tyyppejä - yhä paikassa työskenteleviä ja kaltaisiani työpaikkaa vaihtaneita.
Niitä hyviä tyyppejä tapaamaan minä tuonne terassille tänään suuntasin 

- osaa mukana olleista olen todenteolla hetkittäin kaivannutkin ja osaa vähän vähemmän. 

But no hard feelings.

Ensiminuutit oli kieltämättä aika mielenkiintoiset.

Muutaman henkilön taholta katse paljonpuhuva.

Taas kerran, minähän tässä kerron vain omista tuntemuksistani, 

ei mitään uneversaalia faktaa siis tarjolla tälläkään kertaa.

Jokainen meistä kokee katseet, vaivautuneet eleet ja vähän hämmentyneen hiljaisuuden omalla tavallaan tehden omalaisiaan tulkintoja ympäirillä tapahtuvasta elämästä. Eikä yksiselitteistä ole, että minun mielenkiintoiseksi tulekisema katse itsessään on tarkoitettu mitenkään mielenkiintoiseksi katsojan näkökulmasta

 - oli tai ei minun kokemukseni on yhtä oikea totuus kuin toisen osapuolen kokemus

On jaettava toinenkin mielenkiintoinen havaintoon perustuva kokemus.

Kokemus lähtemisestä ja hyvästelyistä.

En ollut ainoa lähtenyt entinen työtekijä tuolla EX-factor terassituokiossa, 

mutta minua kohdeltiin hyvin eri tavalla kuin toisia lähtijöitä.

Tiedättehän läksijäislahjat - nuo muistot joita työkaverit keskuudessan keräävät lähtijälle. Meistä kolmesta lähtijästä kaksi sai työtovereiltaa läksijäislahjan - minä jäin ilman.

He irtisanoutuivat - minut irtisanottiin.

Tätä kirjoittaessani tajuan, että lisäkseni ainakin kaksi muuta henkilöä tuolta työpaika poistui lisäkseni ilman läksijäislahjaa - omatuntooni pistää hiukan, olisin itse voinut olla aktiivinen lahjakassan kerääjä heidänkin lähtiessään.

Mikä meistä kolmesta teki muita lähtijöitä huonompia?

Miksi me emme ansainneet kauniita puheita, tilaisuutta läksiäiskahvitteluun

tai edes  pientä elettä heiltä joiden kanssa työskentelimme kertomaan siitä, että olemme mekin joskus olleet tärkeitä yhteisön jäseniä?

Meidät kaikki irtisanottiin.

Eriarvoisuutta sanon minä.

Kaikkien pitäisi olla yhtä arvokkaita.

Ainakin saada tuntea olevansa yhtä arvokkaita.

Joten tämän huomattuani,

voin itse tehdä kaikkeni jottei vastedes näin kävisi.

Lähteminen on lähtemistä,

yhtä arvokasta riippumatta siitä miten se tapahtuu.

Ja jokaista lähtiää soisi muistettavan samalla tavalla.

On rehellisesti tunnustettava, että minuutin ajan kyyneleet polttelivat silmien takana.

Miksi toiset meistä eivät saa tuntea olleensa merkityksellinen ja hyvä työtoveri?

Mitä on tehty väärin?

Minuutissa ajattelin jo kaikkea muuta. Koska asiaa joka kantilta muistellessani, palautuu harmaiden päivien lomasta mieleeni yhteen pussiin sujautetun kortti työtovereilta - enhän minä sittenkään ollutkaan aivan yhdentekevä. Silti muutama asia olisi voitu tehdä toisin - muidenkin kuin minun osaltani. 

Kaikki on loppujen lopuksi ihan hyvin.

Mietin tilaisuuksia itse odoittaa ihmisille,

että he ovat tavalla tai toisella minulle arvokkaita.

Mukavaa perjantaita.

Kaikesta huolimatta oli oikeasti mukavaa nähdä entisiä kollegoja.

Rakkaudella,

Sallamari