Heräsin aamuyöllä varmana siitä, että joku tuli juuri sisälle taloon
- kauhusta jäykkänä ja henkeä haukkoen.
Meni kymmeniä sekuntteja ennenkuin mä tajusin kuka mä olen ja missä mä olen. Kun tajusin kuka mä olen ja missä mä olen jäi jäljelle kysymys siitä mitä on tapahtunut - niin ja aivan tolkuton pelkotila.
Jossakin syvällä järjen ääni koittaa kertoa, että mä olen nähnyt pahaa unta - kaikkialla on ihan rauhallista, kukaan ei ole tunkeutunut kotiin - että mä olen aivan turvassa.
Väsyttikin aivan tolkuttomasti,
silmät yritti painua väkisellään kiinnni.
Mutta mä en voinut nukahtaa,
sillä selittämätön kauhuntunne oli ehtinyt vallata suurimman osan mun mielestä.
Tuntui että henki loppuu,
etten mä kertakaikkiaan vaan saa henkeä,
sellainen olo että mun olisi vaan pakko päästä pakoon.
Pelotti vaan niin valtavasti.
Hipsin hiljaa JunttiPeen luokse ja herätin sen itkien.
sain sanottua vaan, että mä oon ihan varma että ovi kävi äsken,
ja että nyt mä en uskalla nukkua,
koska täällä on joku
tai ainakintäällä kotona on nyt jokin vialla.
JenttiPee teki kaikkensa rauhoitellakseen,
puhui, silitti ja otti kainaloon.
Vuosien kokemus yöllisistä kauhukohtauksista on opettanut toimimaan.
Tälläkertaa mä en vaan päässyt siitä yli,
kauhutunne ei helpottunut ennenkuin koko talo oli tarkastettu.
Eihän sen auttanut kuin nousta ylös ja lähteä tarkastamaan tilannetta.
Ei täällä mitään oo,
sä näit oikeasti vaan pahaa unta.
Muistatko sä siitä mitään?
Mä muistan vaan sen,
että mä huusin.
Ihan hetkeä ennen kuin heräsin,
siihen että meidän ulko-ovi kävi.
Sitten mä muitan vaan sen painavan kauhuntunteen rintakehässä.
Ensimmäinen yöllinen kauhukohtaus varmaan pariin vuoteen.
Tai siis niin paha kohtaus, että mä herätän muita ja mulla kestää ihan tolkuttomasti aikaa päästä siitä yli. Ihan pieniä kohtauksia tulee aina silloin tällöin, mutta niistä mä selviän yleensä omin avuin.
Nyt mä jouduin jättämään työhuoneen ja hipsin omaan sänkyyn nukkumaan.
Mähän olen lakannut nukkumasta omassa sängyssä,
sänkyyn nukahtaminen tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta.
Mä nukun varavuoteella työhuoneessa,
tai sohvalla - vähän fiiliksistä riippuen.
Oikeita painajaisia en muista nähneeni aikoihin.
Enmä ole varma olikä tämä nyt sitten painajainen,
vai sellainen kauhukohtaus.
Painajainen selittäisi sen, että loppuyö toisen ihmisen vieressä tuntui parhaalta vaihtoehdolta nukkumiselle sen päälle kun koko talo oli tarkistettu kaiken mahdollisen varalta.
Ei ollut murtovarkaita,
zombiehyökkäystä tai
avaruusolioita.
Hiukan mua jännittää ensi yö.
Tämä päivä on mennyt tokkuraisissa fiiliksissä olohuoneen sohvalla,
kaksien päiväunien voimalla. Mä aniharvoin nukun päiväunia, mutta tänään en vain kerta kaikkiaan jaksanut pysyä hereillä. Pahimmista yöllisien kauhukohtausten ja painajaisten ajoista muistan sen loppumattomalta tuntuneen väsymyksen. Joskus lukiovuosina mä nukuin päivisin tosi usein päiväunia, yösin herätin puolet kotikerrostalon asukkaita huutamalla painajaisunissani.
Miksi nukkumisen pitää olla tälläistä helvettiä?
Ehkä huomenna on vähän parepi fiilis.
Mukaavaa viikonloppua sinne ruudun toiselle puolelle jokatapauksessa!
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja