Motivaatiopurkin kuulumisia viikko 9

Toistaiseksi vaaka ja sitämyöten motivaatiopurkki lomailevat.

Uusia kuulumisia luvassa kevään kuluessa.

Rakkaudella,

Sallamari

Mutta entä jos kukaan ei enää koskaa halua sua

Otsikko liittyy random kysymykseen, joka joskus on heitetty ilmoille koskien blogiani ja siitä, että kovin avoimesti kirjoitan täällä omasta voinnistani, toipumisesta ja kaikista elämääni liittyvistä asioista. Olen muutamaan kertaan pohtinut, että onko ammatillinen itsemurha kirjoittaa avoimesti tuntemuksista ja tapahtumista työhöni liittyen. 

Periikö rehellisyys maan, vain vahingoittaako rehellisenä olemisella lopulta kuitenkin vain itseään?

Totta on, että kirjoituksiani voi lukea kuka tahansa. Totta on myös se tosiasia, että täällä kirjoitetut tapahtumat ja tunnelmat ovat todellinen osa elämääni - eivät ne katoa mihinkään  tai lakkaa jotenkin olemasta, vaikkei niistä halaistua sanaa ääneen koskaan sanoisikaan.

Blogi on minulle maailma, jossa on lupa olla 100% rehellinen itselleen ja ulkopuoliselle maailmalle. Pyrin kirjoittamaan kaiken kokemani puhtaasti omasta näkökulmastani tarpeettomasti syyllistämättä ketään. Kerro omista tuntemuksistani ja jätän asioihin liittyvät ulkopuoliset henkilöt suurimmalti osin anonyymiteetiin suojaan. Ystävät ovat asia erikseen, heistä käytän monessa tilanteessa blogissakin ihan heidän oikeita nimiään.

Sairatamiskuvaukset ovat totta, perustuvat omakohtaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Viimeaikoina olen kuvannut verrattaen tiiviisti sitä, miltä masentuneen mielen kanssa eläminen tuntuu. Nuo kuvaukset, eivät välttämättä sataprosenttisesti kerro juuri tämänpäiväisiä tuntemuksiani. Olen elänyt vuosikymmen sitten pahan masennuskauden ja tällä hetkellä tilanteeni on onneksi paljon helpompi - tuntemuksia kuvaillessa nuo kaksi erillistä kokemusta masennuksen syövereissä seikkailusta sekoittuvat luontevasti toisiinsa. Kerronnalliset kuvaukset masennuksen pahimmistä päivistä eivät yksiselitteisesti kerro siitä, että juuri tässä ja nyt tuollainen päivä on käsillä - ne ovat yksiselitteisesti kuvaus siitä, millaiselta elämä minusta on tuntunut pahimpien päivien keskellä. Sama kaava pätee kuvaillessani syömishäiriön kanssa elämisen tuntemuksia. Syömishäiriöhistoriani on verrattaen pitkä, joten matkalle mahtuu laaja kirjo niin hyvää ja aivan paskaa päivää.

Haluan teksiteni avulla yksiselitteisesti antaa  lukijalle pienen ikkunan, josta kurkata sisään syömishäiriön tai masennusalttiin mielen kanssa elävän ihmisen maailmaan ja mielenliikkeisiin.

Kortin kääntöpuolena tekstistä toivottavasti kumpuaa lohtua ja vertaistukea samassa tilanteessa elävälle - tietoisuus siitä, että et ole yksin ja ainoa maailmassa näiden tuntemuksiesi ja ongelmiesi kanssa. Että kokemasi  haasteet ja hankaluudet ovat jossakin muodossa ihan tavallista elämää myös jollakulla toisella. Eivät tietenkään aivan samalaisina kuin sinulla, mutta samaistuttavissa olevina kuitenkin,

Mitä tulee tuleviin työkuvioihin ja uraitsemurhaan. Toivon, että mikäli palkkaamistani harkitseva ihminen eksyy lukemaan blogiani ja jää miettimään blogissa kirjoittamiani asioita, hän myös rohkaisisi itsensä ja kohtaisi minut ihmisenä. Kysyisi rohkesti, että olen blogiasi lukenut ja minua jäi vaivaamaan...että millainen ihminen sinä nyt sitten olet ja mitä sinun kanssasi uskaltaa nyt tehdä? Kertoisi saamastaan mielikuvasta antaen samalla minulle tilaisuuden oikoa mahdollisia väärinkäsityksiään.

Saahan sitä haaveilla, eikö?

Kaiken blogitekstin takana on kuitenkin osaava, moneen kykenevä ja elämässä pärjäävä ihminen.

Olen lahjakas monessa suhteessa ja osaan hoitaa hommat tänään aivan samalla tavalla kun osasin hoittaa ne kuukausi sitten. Masennus tai syömishäiriö ei muuta ihmistä minuutissa joksikin aivan toiseksi. Opitut asiat ja lahjakkuudet eivät unohdu - ne ovat pysyvä osa ihmisen perusolemusta.

Konflikti yhdessä paikassa, ei tarkoita alituisia konflikteja kaikkialla - kuten jokainen meistä tietää, asioihin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Minä tuon tilanteeseen itseni ja toinen osapuoli itsensä. On epätodennäköistä, että blogissa kuvaillut konfiktitilanteet syntyisivät kaikkialla minne jalkani astuvat. Että kaikkeen syypää olisin yksin minä. Niin mahtava ihminen minä en sentään ole.

Im just a human, not a jester,

Minä elän luottaen vahvasti siihen, 

että jossakin on työ jonka tekemiseen tarvitaan juuri minut.

Ei vain työ, jonka tekemiseen tarvitaan joku - kuka tahansa.

Luottavaisin mielin elän tässä päivässä tietäen, että oikealla hetkellä kohtaa

minä ja työ jonka tekemiseen tarvitaan juuri minut.

Because Im worth it.

Rakkaudella,

Sallamari

No mitä sä sitten oikein teet kaikki päivät

Halusin nyt blogissa nostaa esille tämän kysymyksen, jonka kovin usein kuulee esittävän sellaisille ihmisille jotka on kirjoitettu sairaslomalle jostakin muusta syystä, kun helposti havaittavan fyysisen vamman taikka jonkin supertarttuvan tai petipotilaaksi kaatavan sairauden vuoksi.

Helposti silmin havaittava vamma tai petipotilaaksi kaatava sairaus on kenen tahansa helppo ymmärtää. On helppoa myös omin silmin nähdä että sairaslomalle kirjoitetun, juuri tässä hetkessä, toden totta on haastavampaa kuin keskivertonormaalissa erveydentilassa.

Sitten on kaltaisiani näkymättömästi sairastavia. Mietä, joita ei tartuntavaaran tai taudin luonteen takia ole siduttu olemaan sairasloma-aikaa kodin tai vuoteen omana. Meitä, jotka voimme liikkua ja käyskennnellä kanssaihmisten seassa erilaisia juttuja tehden

 ja kuitenkin samanaikaisesti lääkäri on todennut tervveyden tilamme alentuneen juuri merkittävästi sen verran, että olemme tässä hetkessä sitä täyttä työterävyyttä vailla.

Hankalankuuloinen yhtälö.

On helppo todeta, että kun ei kerran ole mitään näkyvää tai tarttuvaa

niin sitten se on vaan silkkaa laiskuutta ja omaa saamattomuutta.

Että ottaisi tuokin nyt itseään niskasta kiinni tekesi vaan.

Että ei se nyt voi olla niin vaikeaa,

kun elämäähän tämä vain on.

You so wrong.

Haluan tässä raottaa salaisuuksien synkkää verhoa tämän

sairaslomalla-mutta-ei-näkyvästi-sairaana -asian suhteen omien kokemuksieni pohjalta.

kello viiden tee - tärkeä päivärutiini tietyissä osissa maailmaa

Minulle rutiinit ovat arjessa jaksamisessa ne kaikkein tärkeimmät tukipilarit. 

Tutut arkirutiinit pitävät minut kasassa ja auttavat minut läpi kaikkein kaaoittisimpien päivien. 

Koitan kynsin ja hampain - siis viimeiseen saakka - pitää rutiineistä kiinni myös sairauden akuuteimpien päivien aikana. Pyrin pitämään itseni mahdollisimman toiminnallisena, ehkäisten näin ollen itseni vajoamasta syvemmälle ja syvemmälle masennuksen syövereihin.

Ensimmäisenä tukipipari on unirytmin korjaaminen - aikaisin nukkumaan ja ihmisten aikaan sängystä ylös. Ei  - minä en siis lojuskele päivätolkulla sängyssä tekemättä yhtikäs mitään. Eipä sillä, on hetkiä jolloin tekemättä olo ja lojuskelua on ihmisen toipumisen kannalta erittäin tärkeää - pysähtyminen ja paikalleen hetkeksi jääminen kun on jalo taito. Ja sellaisia päiviä minunkin historiani tuntee sitä en kiellä - siis sellaisia päiviä, jolloin on ollut aivan pakko pysäyttää kaikki liike ja jäädä vain hetkeksi makaamaan paikoilleen -  ensimäinen ja ainoa totaalisesti sängyn valtaan minut vanginnut masennuskausi on vuosikymmenen takaista historiaa, mutta siitä huolimatta totta. Olen siis siellä ollut minäkin. 

Tässä kohtaan elämääni, sellaisina päivinä, kun oikein kovasti väsyttää saatan napata päivän mittaan päiväunet - ei eroa mitenkään ihan normi viikonlopun tunnelmista, viikoloppuisin nukun toisinaan mieluusti päiväunia, kun ei ole mitään akuuttia tekemistä.

Toinen tärkeä tukipilari minulle on säännöllinen syöminen. 

Kun nälkävelkaantumista ei pääse syntymään, alttius ahminnalle pienenee huomattavasti,

Kolmantena tukipilarinani on toiminnallisuus - pyyrin saamaan tehdyksi jotakin pientä joka päivä.

Yhtenä päivänä pyykit, toisena likaiset astiat, kolmantena päivänä juoksevia paperihommia - niinkuin uuden verokortin toimittaminen töihin - ja neljäntenä päivänä kissanhiekkalaatikko putipuhtaaksi. Näin ei totaalinen kaaos pääse iskemään kotiin ja on helpompi hengittää kun tietää saaneensa jotakin tehtyä.

 Paljoa en juuri nyt itseltäni vaadi. Katsokaan haastavimmaksi tälläisen ulospäin näkymättömän sairastamisen tekee se seikka, että jopa itselleen on kovin vaikea sanoa niin sen itsekin oikeasti käsittäisi, 

että juuri nyt minä en jaksa niin paljon kuin sisimmässäni tahtoisin.

 Että toimintakykyni on oikeasti juuri tässä hetkessä tavanomaista alhaisempi.

Kun se ei nåy missään. Ei lihassa tai veressä, ei paljain silmin tai röntkensäteen valossa.

Nothing to see.

Yuo can only feel it.

Se tuntuu pohjattomana väsmyksenä.

Ei sellaisena, nyt mua nukuttaa ja laitan silmät kiinni väsymyksenä,

vaan enemmän asioihin tarttumisen ja tekemisen aloittamisen vaikeutena.

Vaikeutena löytää silmänräpäyksessä sitä kaikkea kaunista ja ihanaa eteen ilmaantuvista asioista ja tapahtumista. Vaikea löytää naurun aihetta kaverin kertomasta huonosta vitsistä.

Vähän niinkuin koittaisi löytää juonen huonosta mustavalkoisesta taide-elokuvasta - kriitikko väittää, että siellä se on ja pirun hieno onkin, ponnisteluista huolimatta sinä et näe mitään muuta kuin tuntitolkulla tylsää yksiselitteistä maisemakuvaa.

Ihmiskohtaktit ovat yksi tärkeä asia. Myös sellaisina päivinä kun ei millään huvittaisi tai ei mitenkään jaksaisi puhua kenellekään, tekstiviestin tai sähköpostin lähettämisestä puhumattakaan. Ihmiskontaktit ovat yksi syy, miksi vietän tavattoman paljon aikaa sairaslomaillessani Lindan luona täällä Helsinki-kodissa. Kotona on liian helppo vetäytyä omiin oloihinsa ja lakata puhumasta. Puolisolle puhumattomuus on ystävälle puhumattomuutta helpompaa toteuttaa. Ja toiseksi Helsinki-koti pitää minut piirun verran aktiivisempana päivisin, tämä kun sijatsee keskellä Helsinkiä kävelymatkan päässä kaiken tarjoavista elokuvateattereista ja pääkaupungi museotarjonnasta. Omahyväistä, ehkä - mutta sairasloman ensisijainen tarkoitus on saattaa ihminen takaisin normaalitilaiseen toimintaa ja tutkimukset osoittavat maiseman vaihdoksen auttavan tehokkaasti irroittamaan ajatuksen huolia ja murheita aiheuttavista asioista. Myös tälläisissä tapauksissa kun oma koti ei ole se huolien ja murheiden ensisijainen lähde. Tuttu ympäristö altistaa helpommin ajatukset kiertymään uudelleen ja uudelleen takaisin ongelmien ympäri.

Muutama päivä toisessa ympäristössä tekee terää - pysyväksi ratkaisuksi siitä ei ole.

Eihän ongelmia voi paeta tai niiltä kadota -  parasta itselle on hetkeksi vetäytyä keräämään voimia ongelmien kohtaamiseen ja voittamiseen vahvistamalla positiivisten kokemusten ja kiinnostavan tekemisen voimin omia hetkellisesti unohtuneita voimavaroja.

no hurry - its hare

Tänään siis seikkailen vielä  Helsinki-kodin maisemissa. Rauhoittumassa ja nauttimassa minä-ajasta. Vähän samalla ajatuksella, kuin joskus muinoin hysteerisiksi diagnosoidut naiset kuljetettiin maaseudulle hermoparantolaan unohtamaan ikävät asiat, tekemään kaikkea mukavaa ja vahvistumaan maaseudun raikkaassa ilmassa. Raikkaan maalaisilman sijaan minä tosin hengittelen pääkaupungin katupölyä Helsingin keskustan sokkeloissa seikkallen. Herättyäni lähdin liikenteeseen - ihmisten ilmoille. Yöpuku päivävaatteisiin, ensimmäinen askel tätä päivää suoritettu. Toinen askel oli hoitaa kuntoon muutama tärkeä asia tietokoneella -  varmistua siitä, että uusi verokortti on työpaikalla. Pohdin kaksi minuttia vievän tehtän aloittamista puolisen tuntia - hetken se tuntui melkein ylivoimaiselta. Ja kas, alun jälkeen se oli parissa minuutissa ohi.

Hyvä esimerkki juuri tämän hetken toiminnallisista haasteista.

Ilahdutin itseäni tänään vierailemalla viimein eläintieteellisessä museossa - ajatus siirtyi tehokkaasti ikävistä kuvioista kaikkeen aidosti mielenkiintoiseen. Edellinen vierailuni eläinmuseossa ajoittuu jonnekin kultaiselle kahdeksankymmentä luvulle ja kovin paljon tuo museo on uudistunut vuosikymmenten saatossa. Lasipurkkeissa lilluvat spriihin säilötyt, mielestäni kovasti mielenkiintoiset, eläinnäytteet on siirre tutkijoiden käyttöön varastotiloihin. Mieleeni on jäänyt jännittävä kuva, edellisestä käyntikerrasta, loppumattoman tuntuisesta hämärän ullakkohuoneen hyllyrivistöstä lilluvia eläinraatoja sisältävine purkkeineen. Olin ehkä aavistuksen pettynyt, kun en tuota salaperäistä hyllyrivistöä enää museosta löydäkkään.

Totta on museovahdin toteamus, kun purkkien puuttumisesta häneltä kysäisin, siitä että eiväthän nuo spriihin säilötyt otukset olleet mitenkään järin yleisöystävällisiä. Ovat kuulemma enemmän tutkijoita kiinnostavaa materiaalia ja pienemmistä vieraista ällöttäviä ja vähän pelottaviakin. Onhan spriissä lilluvassa eläinsikiössä tietty pelottavuusaspekti totta - minusta nuo purkit silti olivat jo lapsenakin salaperäisellä tavalla kiehtovia.

Löytyi onneksi edes muutama näitä ihastuttavia otuspurkkeja spriissä lilluvine näytteineen

Huomenna palaan kotiin ja toisenlaisten arkirutiinien pariin.

Muutama pieni askare päivässä, laatulukemista ja pari kuppia hyvää teetä.

Before I even know, I'll be back to okay.

Rakkaudella,

Sallamari

Mikä on parasta tässä päivässä

Parasta tässä päivässä on se, että olen noussut tähän päivään - toisinkin olisi voinut valita.

Masennuksen kanssa jokaiseen uuteen päivään nouseminen katsokaan ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka aivan hyvin ihminen tietää ja tiedostaa, että joukko hoidettavia velvollisuuksia odottaa suorittamista juuri tänään. Eikä tässä kohtaa sovi sekoittaa velvollisuuksien hoitamattajättämistä ylimalkaiseen tai laiskuuteen taipuvaan käytökseen, pahimpien masennuskausien aikana hengittäminen käy päivätyötä ja pelkkä rikkoutuneen mielen kanssa oleminen päivästä toiseen on sairastavalle riittävä vastuualue.

Mieli kun rikkoituu verrattaen samalla tavalla kuin fyysinen kehommekin.

Jokatapauksessa, minä nousin tähän päivään. Sijaintipaikkanani on tällä hetkellä tuttu ja turvallinen Helsinki-koti. Aloitin aamun uudella lääkärikäynnillä, jossa keskusteltiin ja kartoitettiin tämän hetkistä tilannetta. Tilanne on aikalailla umpiossa, seuraava YT-neuvottelutilaisuus odottaa perjantaina ja tilaisuus on edellisen perusteella luonteeltaan sellainen, etten halua paikanpäälle - ainakaan yksin.  Ketään edustuskelpoista tai -haluista henkilöä ei työpaikalta löydy korvaamaan minua. Luottamusmies on kieltäytynyt edustamasta minua - sivulauseessa todettakoot, että minä olen työttömyyskassan enkä ammattiliiton jäsen - ja jokaisella vapaassa maailmassa on oikeus kieltäytyä tarjotusta tehtävästä, eipä siinä mitään.
edited 27.02.2014 - tilannehan elää, niinkuin tilanteet yleensäkin. Luottamusmies edustaa sittenkin minua tuossa tulevassa neuvottelussa. Ensimmäinen saamani tieto oli tuo kielteinen vastaus, nyt uusimman tiedon varassa tilanne onkin aivan toinen. Rehellisyyden nimissä kerron avoimesti eläväni toisenkäden tiedon varassa, ensin minulle siis kerrottiin yliviivattu tieto, nyt myöhemmin tietoa on tarkennettu. Missää vaiheessa en siis itse ole ollut yhteydessä luottamusmieheen, tai oikeastaan olen, heti ensimmäisen neuvottelukerran jälkeen kipaisin kysymässä, että voisitkohan sinä olla oikea henkilö edustamaan minua. Sillä kerralla tilanne jäi auki ja kolmas osapuoli jäi selvittämään minulle sitä kuka sopiva edustushenkilö voisi olla. Tämän kolmannen osapuolen välittämän tiedon varassa minä siis olen ollut näitä blogimerkintöjä kirjoittaessani.

 Pieni vihje tähän väliin teille lukijoille, ammattiliiton jäsenyys muuten kannattaa.

Mutta minun kohdallani asiat ovat tänää hyvin - olen jalkeilla ja onnistuneesti saanut hoidettua tänään hoidetuksi luvatun. Olen jalkeilla ja ihmismäisesti puettuna ensimäistä kertaa viiteen päivään. Päivän suurimpiin onnistumisiin kuuluu ehdottomasti tänään reipas kävelylenkki halki Helsingin aurinkoisessa säässä.

Suuressa mittakaavassa saattaa tuottaa haasteita ymmärtää näiden pienien onnistumisten merkitystä.

Että miten kävelylenkkiä voi pitää saavutuksena? Puhumattakaan siitä, että aikuinen ihminen kirjaa päivän onnistumiseksi sängystä nousemisen?

Antakaas, kun valoitan tilannetta muutamalla lauseella.

Minun kohdallani tie masennukseen kulkee unen laadun ja määrän heikkenemisen kautta - reagoin hankaliin tilanteisiin lähes aina nukkumiseen liittyvien ongelmien ja haasteiden kautta. Pitkään jatkunut huonounisuus vaikuttaa lopulta kokonaisvaltaisesti elämännlaatuun -  elämänhalu ja toimintakyky katoaa, sillä perusolo on lipuu vähitelleen tilaan, jossa päivästä toiseen vaan väsyttää ja väsyttää. 

Masennushan ei ole mikään sellainen äkkiarvaamatta iskevä kohtaus - tänään on, huomenna off - vaan pitkäkestoista epämiellyttävää henkistä kuormitusta seuraava väsymystila.

Masentuneena minun on todentotta vaikea päästä liikkeelle ja tarttua tehtäviin - tässä vaiheessa ollaankinjo aika pitkällä masennuksen syövereissä. 

Ensimmäisenä masennuksesta minulla kielii itkuisuus - itken tavanomaista helpommin ja syvemmin. Seuraavaksi ilmenee väsymystä ja välinpitämättömyyttä, saatan kellahtaa sohvalle kyljelleni sanoen yrittäväni nyt nukkua päiväunia vaikka nukkumisen sijaan tuijotan apaattisena teeveetä. Seuraavaksi sanon jo ääneen, että juuri nyt mikään ei tunnu miltää,eikä minua huvita lähteä mihinkään - jään mieluummin kotiin jumittamaan.

Päivä päivältä salakavalasti olotila liukuu hiljalleen syvemmälle ja syvämmälle apatiaan.

Huonoimpien hetkien tullen saatan viettää viikon kotona pukeutuen yöpaitaan. Normaalien päivittäisten rutiinieni sijaan käyn suihkussa kerran kahteen päivään ja pesen tukkani päivittäisen pesun sijaan kerran viikossa. Poistun kotoa silloin kun aivan välttämätön pakko ja silloinkin jaksan ehkä kammata tukkani muusta kauneudenhoidosta viis veisaten. Päälle kelpaa ensimmäiseksi kaapista käteen osuneet housut ja paita. Sukat saavat olla huoletta eriparia.
Voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä enempään.

Näin syvällä masennuksen syövereissä ei vielä onneksi olla.
Toivottavasti, ihan noin syvälle ei tarvitse sukeltaa tällä kertaa.

Henkilön, joka ei ole koskaan masennusta nähnyt tai kokenut on taatusti vaikea ymmärtää mikä edellä mainituissa jutuissa nyt muka niin vaikeaa on. Laiskuutta vaan, ei vaan viitsi huolehtia itsestään.
Uskokaa minua syvällåä masennuksen syövereissä viikko yöpaidassa menee hujauksessa, kun hengittäminen tuntuu täyttä keskittymistä vaativalta asialta - eteen tulee päiviä, kun on riittävän kuormittavan huomma huolehtia siitä että muistaa hengittää joka hetki.

Työpaikan tapahtumat kaikkine kiemuroineen, ovat toimineet teokaasti  masennusta edesautavana tekijänä.  Minulla on ollut kuukausien ajan jo epävarma ja aavistuksen verran epämukava olo työpaikalla, olen aavistellut hiljaa mielessäni jo pidempään että kaikki ei ole aivan niin hyvin kuin pitäisi olla - mistään yhtä-äkkisestä  - out-of-the-blue - tilanteesta ei siis näiden työongelmieni kanssa voida puhua. Kokonaisvaltainen epävarmuus työhön liittyen on näytellyt ilmeisen suurta roolia näissä pitkään jatkuneissa uniongelmissani. 

Enkä vähättele tässä kohdin yhtään sitä seikkaan, että minulla on alttius masennukseen. Sopivilla mittareilla katsottuna minulla on tavanomaista herkempi alttius tiukan paikan tullen hiljalleen vajota masennuksen syövereihin - vähän samaa tapaan kuin se, että osa meistä kantaa sydäntaudeille altistavaa geeniä. Hyväksikäytolle altistuneena koen paljon tavanomaista herkemmin epäsuotuisaksi äityvät minkä tahansa tyyppiset konflikti tilanteet kanssakäymisissä ihmisten kanssa. Ikävistä kokemuksista johtuen, tunnun havaisemat herkemmmin pienet ja hienovaraisetkin itseäni tai toimintaani jollakin tavoin vähättelevät eleet ja toimintatavat. Koska kiusaustilanteet muistuttavat niin kovin paljon luonteeltaann hyväksikäyttötilannetta, tunnemuistini kaivaa helposti esiin samankaltaisia aikaisempia kokemuksia. Tilanne, jonka toinen kokisi vain vähän epämiellyttävänä ja outona, on minun kokemuspohjallani koettavissa pahimmillaan hyvin tuskaisena suoralta kiusaamiselta tuntuvana tilanteena. Huolimatta siitä, että olen tänä päivänä hyvin sinut hyväksikäyttö asian suhteen, vääryttä kokiessani alitajunta puskee kovin helposti pintaa kohtaamaani tilannetta muistuttavissa tilanteissa säilömiäni ikäviä tunnemuistikuvia. 

Kaikkien näidn aineksien yhteisvaikutuksesta kunnon soppa on valmis  - heat up and stir.

Tällä hetkellä siis jatkan toipumista sairaslomalla.  Huomionarvoinen seikka tässä sariaslomassa on tosiasia, että en koe työtä itsessään rasittavaksi tai työkykyäni heikentäväksi - työpaikalla vallitseva ilmapiiri ja työnantajan puolelta osakseni saama kohtelu ovat tässä kohtaa ne oloani huomionarvoisesti huonontavat tekijät. Niin hullulta kuin se kuulostaakin rehellisesti sanottuna, minua pelottaa mennä työpaikalle.

Pelkoa on lähes hyödytöntä koittaa järkeistää tässä kohden. Järjellä selitettynä, osaan analysoida ettei mitään pelättävää oikeasti ole. Henki tai fyysinen terveys ei ole vaarassa, no samalla tapaa kuin esimerkiksi noilla rohkeill toimittajille tuolla Valkovenäjän kriisien keskellä työskennellessään.

Pienetkin, mitättömältä tuntuvat, ihmisen itseisarvoa loukkaavat teot, esimerkiksi eriarvoiseen asemaan asettaminnen, ovat riittävän suuria herättämään ihmisessä epämiellyttäviä tunteita ja pelkoa siitä, että samanlaisia tuntemuksia joutuu kohtaamaan työpaikalla päivästä toiseen. 

Monenlaista pelkoa on tarjolla maailmassa, onko joku oikeutetumpi kuin toinen?

Eilen en osannut kirjoittaa sanaakaan, tänään tekstiä tulisi parin-kolmen päivän tarpeeseen.

Säästän osan kertomuksesta tuleville päiville.

Kyllähän tässä tätä jo onkin.

Mukavaa päivää kaikille!

Koittakaa rohkeasti nousta myös huomiseen.

Rakkaudella,

Sallamari

Ei täällä ole oikestaan mitään tapahtunut

RockyRoad keksejä

Meillä oli PikkuÄssän kanssa kehdenkesken vietetty äiti-tytär viikonloppu. JunttiP suuntasi perjantaina viikonlopuksi puolaan ja me tytöt jäätiin pitämään kotia pystyssä kahdestaan. Viikonlopun ohjelmassa siis paljon tyttöjen juttuja ja lepoa. Ollaan pitkään suunniteltu amerikkalaisten RockyRoad keksien leivontaa, PikkuÄssän toiveesta ja lauantaina rohkaistuttiin viimein kokeilemaan millaisia keksejä reseptillä saa aikaan. Maku kekseissä on erinomainen, ulkonäössä hieman toivomisen varaa. Keksien resepti on sieltä parhaasta päästä - voita,sokeria, kahta eri suklaalaatua ja vaahtokarkkeja - joten makunautinto on taattu.

Pikainen visiitti kaupassa viime viikolla - uudet talvinilkkurit Seppälän alesta

Nukkumisen suhteen olo alkaa helpottaa. Totta puhuakseni nukui kahdet päiväunet lauantaipäivän aikana. Hiljallee univelka alkaa olla kuitattuna kokonaisuudessaan. Yöunet ovat parantuneet aavistuksen verrran, viime yö meni kokonaan nukkuessa - ensimmäinen yö varaan kolmee-neljään viikkoon kun en ole herännyt yön aikana yhtään kertaa. Pienin askelin kohti parempaa tuon nukkumisen tiimoilta siis.

Viikonlopun iloisesta yllätyksestä vastasi JunttiP tuliaisineen. Olen jo pitkään katsellut uutta lompakkoa itselleni mielestä kuitenkaan löytämättä. Tokaisin JunttiPeelle tuossa joulun alla, että ei tässä mitään kiirettä ole lompakon suhteen, oikea löytyy kun sen aika on.

Nyt olen uuden lompakon onnellinen omistaja. JunttiPeelle Gdanskin matkalta mukaan tarttui Moschino Love labelin musta kiiltonahkainen lompakko. Sellainen juuri minun näköiseni käyttömpakko ja sivuhuomiona aivan täydellinen pari  tuolle Westwood laukulle.

Maailmankaikkeus on selkeästi kuunnellut toiveitani.

Tälläinen viikonloppu.

Parempaa kohti.

Rakkaudella,

Sallamari

Motivaatiopurkin kuulumisia - viikko 8

Pientä, lähes huomaamatonta, liikettä toivottuu suuntaan - siinä motivaatiopurkin kuulumiset lyhykäisyydessään. Olen tavattoman onnellinen siitä, että tällä hetkellä kaaokselta tuntuva arki ei ole onnistunut suistamaan minua takaisin vanhojen, niin kovin tuttujen ja muka-turvallisten, valintojen lumoihin. Koitan pitää kiinni säännöllisestä ruokailurytmistä niinäkin päivinä kun ei jaksaisi tai haluaisi syödä yhtikäs mitään. Tiedän, että nälkävelka on pahin vihollinen ahmintataipumuksesta irtautumiselle ja koitan tietoisesti vältää nälkävelkakierteeseen joutumista. On päiviä, jolloin joudun syömään lähes pakolla, syystä tai toisesta ruokahaluni on tällä hetkellä aika olematonta. Eläisin mieluusti juuri nyt muutaman popcornsuklaapalan ja parin lightcola litran voimin. 

Liikunnan suhteen on pitänyt hiljaiseloa, en vain yksinkertaisesti ole saanut itsestäni irti pienintäkään kipinää arkikävelyä kummempaan liikuntaan. Tämän viikon tavoitteeksi olen itselleni asettanut yhden tunnin mittaisen kävelylenkin - back to saddle, noin kuvainnollisesti sanottuna. Ensi viikolla tavoitteena kävelylenkkien lisäksi ainakin yksi kuntosalivierailu.

Näillä eväillä eteenpäin.

Mukavaa perjantaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Nothing is impossible, the word itself says ‘I’m possible’

kerrankin on aikaa kotijoukoille -
hellä hetki MissMaun kanssa

Ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon onsellainen tun ne, että elämä voittaa - suuntasin tukka kammattuna ja kivasti puettuna hetkeksi ihmisten ilmoille. Piipahdin haistelemassa kotikylän arkitunnelmia ravintolalounaan merkeissä.  Lounaspaikaksi valikoitui aivan sattumalta Rosso, josta löytyi kohtuumakuinen salaattilounas sopuisaan hintaan.  Lounas ei ollut se ainoa syy tänään kaupungilla piipahtamiseen, omistin hetken tästä päivästä tulevaisuuden kuvioiden hahmoittelulle. Niistä ei vielä sen enempää kerrottavaa, sillä mitään odottelua kummempaa ei ole lähitulevasuudessa luvassa. Pitää odottaa vain kärsivällisesti, että nämä akutit käsillä olevat asiat saadaan ensin järjestykseen, vasta sitten voi fyysisesti siirtyä elämässä eteenpäin.

Henkisestä puolesta puhuttaessa - my ship have allready sailed.

  

ihmismäinen olotila - tukka kammattuna 

OOTD - Look honey, Im still a human
vaihtelua viime vikkojen
mua-ei-huvita- nyt- mikään-joten-puen-päälleni-virttyneet-farkut-ja-jonkun-paidan
- asukomboon

Blogini on jäänyt bottien hampaisiin. Kävijätilastot pakkuvat sadoissa ja spämmi kommenttiboxi pursuaa yli laitojen  Dieettipillereitä, terveysuutteita ja potenssiapua - kommentiit tarjoavat jokaiselle jotakin. Minä valitettavasti joudun tarjoamaan armottomasti roskalaatikkoa spämmääville kommenteille, mainostettavien tuotteiden joukosta kun ei löydy yhtääkään sellaista artikkelia jonka takana minä voisin mitenkään seisoa. 

Mukavaa torstaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Ensimmäinen askel eteenpäin, on ottaa tarjottu apu kiitollisena vastaan

Hieman aamu kymmenen jälkeen istahdin työpsykologin sohvalle. Pyysin lähetettä psykologin juttusille oma-aloitteisesti, vaikkakin pieni epäilyksen siemen takaraivoon istetettuna. Vuosien takaiset kokemukseni psykologien tarjoamasta avusta, eivät ole oleet niitä ruusuisempia. Tämänhetkisen käsillä olevan tilanteeen keskellä rohkaistuin kokeilemaan työpsykologia ja avoimin mielin ottamaan työterveyshuollon minulle tarjoamat keinot käyttöön.

Selvisin tästä keskustelusta kyynelittä, sydän ainakin kilon verran keventyneenä. Olen iloinen itseni puolesta siitä,että uskaltauduin työpsykologin juttusille. Ensimmäistä kertaa koko tämän työtehtävän-loppumisen-aiheuttamat-muutokset-työyhteisössä -prosessin aikana minulle tarjoutui tilaisuus tulla täydellisesti kuulluksi.

Kukaan ei keskeyttänyt minua kesken lauseen.

Minä hakeuduin työpaikkapsykologin puheille, sillä minusta tämä nyt käsillä oleva työtehtävän-loppumisen-aiheuttamat-muutokset-työyhteisössä - tilanne alkaa mielestäni kohdallani saavutta työpaikkakiusaamista muistuttavia piirteitä. Työpaikkakiusaamisella siis tarkoitetaan tilannetta, jossa kahden tai useamman ihmisen välille muodostuu epäsovinnaisten toimintatapojen vaikutuksesta vallankäyttötilanne. Vallankäytön kohteena oleva osapuolti pyritään osoittamaan alistuvaan asemaan ja tavalla tai toisella puolustuskyvyttömään tilaan. Työpaikkakiusaaminen tyypillisimmään tulee uhrille ilmi ilmeiden, eleiden, puheiden ja tekojen kautta loukkaavana toimintana. Aikaisemin moiteetta työtehtäviä hoitanut työntekijä muuttuu hetkessä mitåään aikaansaamattomaksi ja tilanteiden suhteen ymmärryskyvyttömäksi työilmapiirin hankaloittajaksi. Kiusaaminen on usein hyvin hienovaraista ja ulkopuolisen katsojan vähäiseltä vaikuttavaa, kuten olankohautukset ja hymähtely,  puhumattomuus tai hienovarainen huomaamaton tilanteista eristäminen. 

Päädyimme keskutelemaan siitä miten paljon yhteisiä piirteitä löytyy hyväksikäyttäjässä ja kiusaajassa. Siitä miten paljon yhteneviä tekijöitä löytyy hyväksikäyttö- ja kiusaamistilanteista. Miten kaikki lopulta kiteytyy vallantunteen ympärillä ja pohjimmiltaan teot ja sanat menettävät merkityksen. Tilanteen tekee kurjaksi ja  vahingoittavaksi tilannetta kohtaan suunnattu asenne, se miten hyväksikäyttäjä tai kiusaaja suuntaa enengiansa uhria kohtaan. 

Alistavasti - omaa nautintoaan janoten.

Toisen ihmisen ihmisyyden täysin sivuuttaen.

Yleisesti viattomaa pidetty sana muuttuu pienellä äänenpainotuksella täydellä voimalla toista ihmistä vahingoittavaksi. Tapa milla toista ihmistä katsotaan, muuttaa ääneen lausuttujen sanojen merkityksen täydellisesti. Yhdellä olankohautuksella saadaan rakentavasta keskustelusta alistamistilanne.

Tilanteita yhdistää se, että vain tekijän kokemuksella on väliä.

Tekijälle vain yksi ääni on merkityksellinen - hänen oma äänensä.

Tuskaisin kokemus uhrille tilanteissa on totaalinen yksinjäämisen tunne - se tunne, ettei kukaan muu maailmassa näe tilanteen todellista luonnetta, eikä täten voi ymmärtää uhrin tuntemuksia.

Sisäinen tietoisuus siitä että minua kohtaan toimitaan nyt missä tahansa mielessä väärin, on äärimmäisen raskas taakka kantaa. Tekijän suora kohtaaminen harvoin auttaa uhria, sillä hyväksikäytölle ja kiusaamiselle on hyvin tyypillistä tekijän täydellinen tiedottomuus tekojensa vahingoittavasta luonteesta. Tekijä luulee olevansa yksiselitteisesti oikeassa ja vetoaa mielellään lakeihin ja toimntamallihin hakiessaan tukea omalle toiminnalle. Tilannetta, uhrin kokemuksia ja tuntemuksia vähätellään mielellään.  Pahimmissa tilanteissa ympäröivä maailmakin jättää uhrin yksin, kehoittaen uhria kovettamaan nahkansa ja kestämään tilanteen. 

Eihän se nyt niin pahaa voi olla.

Uskokaa pois,

se on.

Rakkaudella,

Sallamari

Gratitude turns everything we have enough

Helsinki kodin sohvalla, muutaman tunnin unien jälkeen

tulevaisuus näyttää taas vähän kirkkaammalta.

Thanks for everything.

Rakkaudella,

Sallamari

Mun maljani nyt vähän vuotaa ylitse

Aina ei vaan osaa olla kohtelias.
Minut luvattiin heittää tänään ulos kokouksesta,
mikäli vähänkään äidyn korottamaan ääntäni.

Pitäisikö osata vaijeta ja ottaa kiltisti vastaan kaikkea paskaa mitä eteen tarjolle annetaan.
Sorry,
can not do that.

Vaikka olisin väärässä,
olen oikeutettu itseäni puolustaviin kysymyksiin.

Niin, YT neuvotteluiden ei pitäisi olla omistettu jo tehdyn työn laadun kritiikkille,
sen pitäisi olla tilaisuus jossa yhdessä tuumin mietitään työntekijän tulevia kuvioita.

We can dream about that.
One day, one day.
Jollekin joskus.

Pieni pala kerrallaan,
kohti parempaa huomista.

Jos ei muuta, niin tiedän vastaavaan tilanteeseen itse joutuessani,
miten toimia työntekijän kannalta  kannustavasti,
pysyy ilmapiiri pidempään tuottelijaana.

Minun osaltani  lipsahti hukkaan.

Rakkaudella,
Sallamari

Just nyt ei jaksa

Päivä, kun en liikkunnut sängystä mihinkään. Ilmeisesti tuo huominen YT neuvottelujen alku painaa jossakin mielen syvissä uumenissa, enemmän kuin itsekään haluan uskoa. Heräsin viime yönä painajaisunesta omaan itkunsekaiseen huutooni. Näin aivan törkeää painajaista - havahduin lopulta itkuun ja siihen että huusin unessa äitiä ja mietin että missä helvetissä mä olen. Paikka tuntui vieraalta, aika täysin kadonneelta ja ainoa asia jonka tajusin olevan todellista oli rintaa puristava ahdistus. Enkä meinnnut usklataa avata silmiä, koska en tiennyt missä mä olen ja mikä aika mun elämässä nyt on käsillä. 

Unessa mä olin yhtä aikaa lapsi ja aikuinen.

Kaikki mun ympärillä kuoli tai katosi - tai kumpaakin yhtäaikaa -  ja jos mä vaan koskin johonkin se lakkasi olemasta. Unessa vallitsi hellittämätön hämärä, enkä mä saanut kohdistettua missä mä olen ja mikä aika on käsillä.

Ja sitten oli paljon veristä mätänevää lihaa. Kaikki asiat mun ympärillä kuoli, vain koska mä en onnistunut pelastamaan niitä. Jokainen jonka mä kohtasin oli sitä mieltä, että mun olis pitänyt pelastaa se kuollut.

Hautajaisia hautajaisten perään. Mun harteille yksin heitettiin niiden valmistelu, kukaan ei tahtonut auttaa koska oli mun vika että ne hautajaiset tuli - mähän en pelastanut sitä kuollutta vaikka olisin ihan hyvin siihen pystynyt jos olisin vaan tahtonut. 

Sä et oikeasti rakasta ketään -mulle hoettiin koko unen ajan.

Painajaisen jälkeen mä heräsin vielä kahdesti, vaikkakaan en aivan yhtä tuskaisissa tunnelmissa. Aika ja paikka käsitteet oli auttamatta sekaisin koko yön. Kahdeksalta mä luovutin ja nousin ylös, saldona joku kuutisen tuntia unta, sillä mä en saanut unta ennen kahta.

Mä luulin voittaneeni nää painajaiset jo.

Että yöt olisinkin taas ystävällsiä.

Bullshit - mua pelottaa ajatuskin nukkumisesta just nyt.

En tiedä mitä sanoa.

Muuta kun, että tänään musta ei oo mihinkään.

Mä annan itsellei luvan olla just näin.

Jatkan yrittämistä taas huomenna.

Rakkaudella,

Silmät ristissä,

Sallamari

Pienen kissan suuri ikävä

Mau on rötkötellyt koko päivän sylissäni kuin liimattuna - asento vaihtuu, kissa pysyy. Aamusta se alkoi, heräsin vatsan päälle nukkumaan käpertyvän kissan lempeään tassutteluun. Siirryin sohvalle lötköttelemään ja lukemaan kirjaa, minuutin päästä Mau hyrisi kyljen päällä. Nousin istumaan ja Mau käpertyi syliin torkkumaan. Hiljalleen alkoi tuo pienen kissan sylissä kiehnnääminen hyvittaa, Mau kun ei koskaan ollut sylikissojen aatelia. Enemmänkin sellainen vieressä tarkkaileva individualisti.

Pienellä kissalla näköjään on ollut kova ikävä.

Sylitellen mennään siis tänään.

Tälläisiä tunnelmia meillä tänään.

Rakkaudella,

Sallamari

Motivaatiopurkin kuulumisia - viikko 7

Elämäntaparemonttiini yhtenä toisenlaisien toimintamallien opiskelun kohteena on alusta alkaen ollut kehittää uudestaa omaa suhtautumista eteen tuleviin ennakolta suunnitelemattomiin tapahtumiin. Minähän olen aikaisemmin ollut kovin huono sopeutumaan uudenlaisiin tarkoista ennakkosuunnitelmista kokoanaan poikkeaviin tilanteisiin, sillätavalla my-way-or-high-way -ajattelumallilla. Pettymysten kohtaaminen on yksi minulle haastavista tunnekokemuksista ja tyypillisesti pettymyksillä on tapana ollut suistaa minut pää edellä syvälle suohon pois miten tahansa hienoista ennakkosuunnitelmista

Tällä hetkellä minä siis opettelen hetkeenheittäytymistä. Kuulostelen ja tutkailen, miltä tuntuukaan hetkeksi hellittää kokonaan luodusta ennakkosuunnitelmasta ja ottaa avoimin mielin vastaan käsillä olevat päivät.

Ai, että mitäkö tämä nyt sitten käytännössä tarkoittaa?

Sitä, että minä olen tietoisesti hellittänyt tällä viikolla arkiaktiivisesuuteen pyrkivistä valinnoista. Vaikka päivittäisten askeleiden määrä on pudonnut hetkeksi alle tavoitelemani 10 000, tämä ei tarkoita sitä, ettenkö nyt tällä hetkellä sitten kävelisi ollenkaan. Kävelin tälläkin työviikolla kaikki työmatkat soveltuvilta osin. Askelmääräni kymmenentuhannen paremmalle puolelle nostavat iltaväkevelyt me Lindan kanssa jääväsimme tälle viikolle kokonaan, sillä kumpainenkin meistä on tällä viikolla ollut enemmän teen ja sympatian kuin reippaiden kävelylenkkien tarpeessa. Salikäynnit ja jumpat ovat myös loistaneet poissaolollaan tällä viikolla. 

Viikon positiiviiset huomiot kääntyvät väkisin syömisiin. Takaraivossani on koko tämän irtisanomisrumban ensimetreistä kytenyt pelko hallinnan menettämisestä ja kaaosmaiseen ahminta (tai vielä pahimpana mielikuvana ahminta-oksennus-ahminta) kierteeseen vajoamisesta. Ahminta ja itseinhon täyttämä itsensä pakkosyöttäminen kun on toiminut elämässäni sinä ensisijaisena selvityimismallina niin pitkään. Tosiasiat omista käyttäytymismalleistani hienosti tänäpäivänä tiedostavana, olen kokenut liikuntaa ja elämäntaparemontin fyysistä puoltä tärkeämpänä keskittyä näiden tiukkojen viikkojen ajan kaikki olemassa olevat kapasiteettini henkiseen selviämiseen ja uudenlaisten selviytymismallien opetteluun.

Kulunut viikko pitää sisällään paljon itsetutkiskelua. 

Paljon onnistumisia ja positiivisiä kokemuksia. Ahmimiskertojen määrä on nolla, samoin on oksentamisen laita. Aivan pahimpina hetkinä, yksin Helsinki-kodissa seikkailessani ajatukset harhailivat useamman kerran oksentamisen ahdistuksesta vapautumisen tunteeseen liittyissä harhakuvitelmissa. Että ennenkin minä olen sen avulla selvinnyt, että miksei nytkin.

Oksentamisen sijaan minä itkin. Itkin turvattomuuttani, pelkoa ja kaikkea sisälläni vellovaa epävarmuutta ulos. Mitää kevyttä silmätulehdusta vakavampaa noista raskaista itkurupeamista ei ole vielä seurannut. Maailma pyörii edelleen radallaan.

Olen tavattoman ylpeä itsestäni ja siitä miten olen onnistunut muuttamaan omia toimintamallejani. Hyvin hitaasti, mutta varmasti uudet toimintamallit ovat päivä päivältä tukevammin osa minua.

Olen tietoisesti antanut luvan itselleni suhtautua hieman kevytmielisemmin säännölliseen ateriaryttmiin viime viikkoina. Olen koittanut enemmän keskittyä kuuntelemaan toden teolla omaa nälkääni ja nappaamaan jotakin ravitsevaa syötävää pienenkin näläksi tunnistamani tunteen havainnoituani.

Lohturuokakin on toki ollut tapetilla. Tavallisesti en juurikaan syö karkkia arkipäivisin, skippaan yleensä kyläpaikoissa tarjotut suklaan tai työpaikan keittiössä lojuvat keksit. Tällä viikolla karkkia on tullut naposteltua myös arkipäivinä. Ja enemmän kuin kerran puhtaaseen nälkään.

Mutta ylpeänä voin kertoa, että määrät pysyvät nykyään kohtuullisina. Reilu sata grammaa irtokarkkeja ja yksi rivi suklaata riittää tyydyttämään lohtutarpeen (tai hetkellisesti yltyneen nälän) täydellisesti.

Lindan kaapista varastamastani lainaamastani  (sillä minähän ostan uuden tilalle) on syöty noin kaksi riviä.

Viikon mittaisessa ajassa.

 Ainoastaan hiukan reilu kaksi riviä Milkan isosta popcorn suklaasta.

Minä, kaikkien ahmattien emäahmatti, olen tämän yhden elämäni ahdistavimmista viikoista aikana tuhonnut reilun kaksi riviä suklaata. Siis ei kahta levyä tai kahta tukkupakkausta.

Kaksi vaivaista riviä.

Se joka yhä on sitä mieltä, 

että onnistuminen ei ikinä ole mahdollista

ja ahmimiseta ei KOSKAAN pääse eroon.

Well, minun onnistumiseni toimikoot sinulle  inspiraationa.

Jos minä, entinen mega-ahmattilehmä, siinä onnistun

on muutos sinunkin kohdallasi taatusti mahdollista.

Heppoa ja yksinkertaista - Never,

Mutta täysin mahdollista.

JunttiPunaniska yllätti minut täydellisesti tänään ystävänpäivän nimissä.

Kauan haaveilemani Bullet Bra - rintaliivit ovat kuulemma matkalla minulle Englannista. Olen puolisalaisesti haaveillut kuukausia What Katie Did -putiikin vintage henkisistä rintaliiveistä.

Jotakin positiivistä jännitystä luvassa tuleviin vikkoihin,

milloin paketti kolahtaa postilaatikkoon?

Paljon kiitoksia rakas JunttiP.

Hyvää ystävänpäivää kaikille Blogini lukijoille.

Paljon kiitoksia tuestanne ja tsemppausviesteistä vielä kerran.

Lämmittää mieltä.

Rakkaudella,

Sallamari

Die Toten Hosen sävelin - Be MyValentine

¨

¨

Vannomatta paras, mutta rakkautenihann kestää vain niin kauan,

kunnes kuolema meidät luistamme erottaa.

I-L-U

You know I love you,

XOXO

Sallamari

Muistoja menneiltä vuosilta

Kun hyvä ystävä, jonka luona sitä yöpyy lähes viikoittain ainakin yhden yön, työskentelee opettajana, sitä on vähän niinkuin puolivahingossa kartalla kouluvuoden tapahtumista. Tänäänhän tosiaan on se kovien-sitkeiden karkkien päivä, kun abit jättävät hyvästit tutulle oppimisympäristölle ja siirtyvät askeleen lähemmäs sitä haastavampaa aikuisuuden maailmaa. Minä palaan hetkeksi lukiovuosiini, katkeransuloisiin ihaniin kasvuhetkiin joista minulla näin jälkeenpäin ajateltuna on ihan liian vähän kuvia muistona.

 Onneksi on säilynyt edes nämä muutamat otokset kanssanne jaettaviksi.

Vanhva todiste itselle siitä,
että olihan siellä penkkareissa minäkin

Vanhojentanssi eleganssia sieltä jostakin yhdeksänkymmentäluvulta

Pretty in Pink 

Muisteliko joku teistä tänään penkkarihuumassa omia lukiovuosiaan?

Rakkaudella,

Sallamari

Kenestä välitit tänään

Ajattelin jatkaa vielä muutamalla kymmenellä rivillä eilistä tarinaa. Aamulla rohkaistuin ja varasin itselleni ajan työterveyslääkärille työpsykologi lähetettä varten. Sisälläni on kasvanut tarve saada puhua avoimesti näistä työkuvioista ja omista tuntemuksistani jollekulle, koska työpaikan sisältä ei täysin tilanteen ulkopuolelle jäävää puolueetonta tahoa löydy päädyin turvautumaan työterveyshuollon palveluihin. Työterveyslääkärimme on muuten verrattaen suosittu kaveri, ensimmäinen vapaa aika juuri hänen vastaanototlleenl löytyi vasta perjantaille. Siihen saakka Lindan ja JunttiPeen olkapäät ottanevat vastaan enimmät kyyneleeni.

Muuten päivä on ollut hiljainen - eiliseen ei juurikaan eroa.

Jotakin positiivistä sentään, sain töissä kuulla terveisiä, että minua ei uskalleta lähestyä sen vuoksi että vaikutan niin kovin vihaiselta koko ajan. Joku uskalsi sanoa jotakin.
True - minä olen vihainen. Oikeastaan ehkä minun kohdallani viha on varsin voimakas ilmaisu - aloitihan kaksi vuotta takaperin näitä aikoja terapiakäynnit toteamalla, että mä olen ihminen joka ei tunne mitään. Puhtaan vihan löytäminen kahden vuoden terapiakäynneillä olisi aika saavutus - ehken minä ole aivan niin hyvä - tunnustettavaa on, että paljon tunteita minä kyllä havainnoin itsessäni juuri tällä hetkellä. Tilannetta minulta kysyttäessä osaan suoralta kädeltä vastata, että päälimmäiset tunteet ovat suru ja pettymys. Kipuhan sen sijaan ei ole puhtaasti emotionaalinen tunne, vaikkakin sanon helposti näinä päivinä fiiliksiä kyseltäessä, että minua sattuu kovasti.

Se tapa millä asioita hoidetaan nostaa pintaan kipua, surua ja pettymystä. Joita kehon kieleni kenties ilmaisee ulkopuolisen maailman tulkisemana vihanomaisin reaktioin.

That is all I can do.

Tiesittekö, että työpaikan menettämisen uhka on tutkittu olevan henkisesti kolmanneksi raskain elämänmuutostilanne, jonka ihminen elämässään voi kohdata. Kahta ensimmäistä sijaa pitää hallussaan läheisen kuolema ja parisuhteen päättyminen. Neljännelle sijalle yltää oma vakava sairastuminen ja viidettä sijaa pitää hallussaan läheisen vakava sairastuminen.

Tämä tieto oli uutta minulle, ja marssijärjestys ehkä jopa yllätti. Tieto on peräisin muuten työsuojelun teettämästä paneelitutkimuksesta ja eilinen mukava päivystäjä ystävällisesti tästä kanssani hetken jutteli.

Keskustelimme nimittäin siitä, miten paljon minua pelottaa se, miten muiden suhtautuminen itseäni kohtaan ehkä muuttuu työpaikalla ja miten kovasti pelkää jälleen kerran jääväni yksin. Paljon vaiettu totuus on, että surevan ihmisen kohtaaminen ympäröivälle maaimalle on kovin vaikeaa - mitä mä nyt tolle sanoisi ja mistä ton kanssa nyt voisi puhua. Veikeaksi tilanne muodotuu työyhteisöissä, kun yhden tai useamman tulevaisuus yhteisön jäsenenä jatkossa on vaakalaudalla. 

Sanoako jotakin asiaan liittyvää vai ollakko niinkuin ei mitään olisi tapahtumassakaan?

Voiko sille puhua ihan nyt arkipäiväisistä asioista ja entä jos se tahtoo vain voivotella omaa oloaan?

Eikä työjutuista kai voi puhua, kun eihän kukaan tiedä missä tuo on ensi kuussa?

Ja mitä mä sitten teen kun se alkaa itkemään?

Tarjoanko neneäliinan - just joo.

Helpointahan kai kaikille olisi,

kun ihminen nyt ymmärtäisi itse vaan olla poissa.

Hakisi vaikka sairaslomaa, 

parempi sen kai kotona kuin täällä itkemässä.

Haluan avata asiaan oman kokemukseni pohjalta muutaman rivin verran.

Käsilläni on toinen kerta elämässäni, kun saan ihmiset ympärilläni hiljenemään

 ja vaivihkaa poistumaan jonnekin takavasemmalle. 

Ensimmäisellä kerralla minä sekosin,

sairastuin ja jouduin m-i-e-l-i-s-a-i-r-a-a-l-a-a-n.

Ympäröivälle maailmalle lakkasin olemasta, se joka olin aikaisemmin ollut.

Minusta tuli täysin ulkopuolinen

Vaikeasti lähestyttävä.

Ehkä vähän vihamielinen ja pelottava.

Minun silmin katsottuna totuus näyttää tälläiseltä.

Minun mieleni vain murtui.

Ei minussa mikään muu muuttunut sen ihmeemmin.

Hengitin, olin ja tunsin - ihan samalla tavalla kuin kaikki aiemmatkin päivät.

Kaipasin unta, ruokaa ja rakkautta niinkuin aikaisemminkin.

Samat jutut naurattivat edelleen,

toki kaiken väsymyksen ja sisäisen pahan olon keskellä oli paljon vaikempaa löytää kipinää nauruun.

En nauranut yhtä helposti kuin ennen - yksi sellainen näkyvä muutos minussa.

Sanat

sairas

mielisairaala

potilas

toipuva

hoidettavana

masennus

kenties pelottivat kaikista eniten

Monelta taholta puhe hiljeni.

Yhteydenotot vähenivät.

Kutsut lakkasivat tipahtelemasta postilaatikkoon.

Enemmän kuin katkera lähtijöistä, olen kiitollinen, 

niistä rohkeista jotka halusivat kohdata todellisen minäni,

ja jäivät elämääni.

Diagnoosin jälkeenkin.

Ja onhan moni löytänyt tiensä takaisin,

sä vaan olit niihin aikoihin niin kamalan vaikea kohdata.

Tässä työpaikan menettämisen alla syntyneessä tilannesumassa on paljon samaa.

Sanoina 

irtisanominen

YT-neuvottelut

työtehtävän päätyminen

rakennemuutokset

organisaatiomuutokset

lähteminen

pelottavat kenties eniten

Noihin sanoihin sisältyy niin paljon kysymyksiä,

joihin minulla ei ole antaa vastauksia.

Epätietoisuus saa minut itkemään ja sulkeutumaan kuoreeni.

Kuka siis lohduttaisi?

Kenellä riittää kantti ja rohekeus kysyä reilusti, 

että mitäs kivaa sä olet löytänyt uutisista tänään?

Aniharvalla.

Mitä se muka nyt jostakin uutisista välittäisi

Minäkun tässä hetkessä näkyvsäti suren epävakaata tilannettani ja tulevia päiviä. 

Minulla lähelläni olo on  juuri nyt ehkä vähän pelottavaa

Sillä onhan se oikeasti jotenkin kurjaa joutua kohtaamaan hetkeäkään ajatus,

 että mitähän sitä minun omalla kohdallani on odotettavissa tulevaisuudessa

Että entä jos minullekin käy niinkuin tuolle 

- minunkin työni loppuvat - että mitä mä sitten teen

Käsi ylös tilanteestani mitä tahansa tietävä, joka ei läsnäollessani ajattele kertaakaan noin

edes sekunnin sadasosan ajan

Tai  ihan vahingossa  vaan ja sattumalta.

Minä tahtoisin kyllä puhua uutisista.

Kunhan joku rohkenisi kysyä, 

sillä itse en juuri nyt jaksa ottaa asiaa oma-aloitteisesti puheeksi.

Olen sen verran epävarma ja rikkinäinen olo.

Voimani eivät yksinkertaisesti riitä.

Sanon rehellisesti ääneen voimattomuuteni, 

sitä erityisemmin enää häpeämättä.

Jep, minä en ole kaikkivoiva ja supervahva.

Myös minä tarvitsen tuekseni toisia ihmisiä.

Yksin en kaikkea tätä jaksa.

Joten avoimesti heitän pallon tässä keskustelun aloituksessa nyt Sinulle.

Niin ja mitä niihin uutisiin tulee, eilisien päivän uutisista minua sävähdytti tieto Shaun Whiten tipahtamisesta olympiamitalien ulkopuolelle. Minä toivoin, että Shaun olisi tänä vuonnakin voittamaton halfpipessa. Mutta ei ollut Shaunin vuoro, harmi. Toivon, että tuo hiuksenhieno mitaleilta putoaminenn nostattaa Shaunissa vielä ainakin kerran Shaunissa palamaan inspiraation kipinän ja saa pojan kehittämään taitojaan vielä vähän pidemmälle. Se nälkä ja alava rakkaus lumilautailua kohtaa oli juuri nyt ehkä hivenen kadoksissa, mutta toivottavasti vain hetkellisesti.

Lopuksi paluu otsikkoon.

Haluan heittää ilmoille itsetutkiskelevan kysymyksen,

Kenestä minä välitin tänään?

Ajatus välittämisestä nousi pinnalle selaillessani viime syksyn aikana työpaikallani esiteltyjä uusia arvoja - kaunita sanahirvioitä, joita me kaikki yhdessä sitouduimme noudattamaan.

Anteeksi, mutta minä nauran tässä kohtaa sarkastisesti - muuhun en kykene kaiken tämän keskellä.

A nice try. Very nice try,

Kenelle sinä osoitit tänäänn että välität?

Onko ympärilläsi ihminen, jolle olisit voinut sanoa jotakin

mutta kun et vain tiennyt mistä suunnasta lähteä puheisiin.

Facebookissa joku sanoo olevansa allapäin,

olisiko hänelle voinut sanoa jotakin rohkaisevaa?

Mutta kun ei oikeasti osannut.

Yksi hymiö.

Tilapäivityksen tykkäys.

Huomaamaton kosketus.

Puhelinsoitto.

Rehellinen tervehdys.

Häpeämätön avoin katsekontakti.

Juuri tuo sinulta tullut pieni ele,

 saattaa merkitä juuri tässä hetkessä meilkein koko maailman verran tuolle toiselle ihmiselle

Miksei sitä sitten rohkeasti vain kokeilisi,

vaikka ehkä vähän epävarmalta tuntuu itsestäkin

että voisinko mä nyt näin ja pitäisikö mun.

Just do it.

Kaunis anteeksipyyntö puolisolle,

sori että huusin eilen

tai odottamaton viesti ihmiselle,

jolle on jo niin kauan pitänyt sanoa jotakin

ja se on vain jäänyt ja nyt välimatka on kasvanut kasvamistaan.

Out of blue - ilman sen erityisempää tarkoitusta.

Koska elän niinkuin opetan, laitoin itse menemäänn tänään viestin joka olisi pitänyt lähteä matkaan ehkä jo aika kauan sitten. Puhtaasti siitä syystä, että haluan sanoa jollekulle että välitän. Että olen ehkä poissa jokapäiväisestä elämästäsi,  mutten kokonaan kadonnut. Että vaikka mulla ei olekaan sulle kovin paljon mitään ihmeellistä  sanottavaa, niin silti et ole merkityksetön minulle.

Sillä maailmaa voi parhaiten muuttaa,

toteuttamalla itse rohkeasti uudenlaisia valintoja.

Rakkaudella,

Sallamari