Elämäntaparemonttiini yhtenä toisenlaisien toimintamallien opiskelun kohteena on alusta alkaen ollut kehittää uudestaa omaa suhtautumista eteen tuleviin ennakolta suunnitelemattomiin tapahtumiin. Minähän olen aikaisemmin ollut kovin huono sopeutumaan uudenlaisiin tarkoista ennakkosuunnitelmista kokoanaan poikkeaviin tilanteisiin, sillätavalla my-way-or-high-way -ajattelumallilla. Pettymysten kohtaaminen on yksi minulle haastavista tunnekokemuksista ja tyypillisesti pettymyksillä on tapana ollut suistaa minut pää edellä syvälle suohon pois miten tahansa hienoista ennakkosuunnitelmista
Tällä hetkellä minä siis opettelen hetkeenheittäytymistä. Kuulostelen ja tutkailen, miltä tuntuukaan hetkeksi hellittää kokonaan luodusta ennakkosuunnitelmasta ja ottaa avoimin mielin vastaan käsillä olevat päivät.
Ai, että mitäkö tämä nyt sitten käytännössä tarkoittaa?
Sitä, että minä olen tietoisesti hellittänyt tällä viikolla arkiaktiivisesuuteen pyrkivistä valinnoista. Vaikka päivittäisten askeleiden määrä on pudonnut hetkeksi alle tavoitelemani 10 000, tämä ei tarkoita sitä, ettenkö nyt tällä hetkellä sitten kävelisi ollenkaan. Kävelin tälläkin työviikolla kaikki työmatkat soveltuvilta osin. Askelmääräni kymmenentuhannen paremmalle puolelle nostavat iltaväkevelyt me Lindan kanssa jääväsimme tälle viikolle kokonaan, sillä kumpainenkin meistä on tällä viikolla ollut enemmän teen ja sympatian kuin reippaiden kävelylenkkien tarpeessa. Salikäynnit ja jumpat ovat myös loistaneet poissaolollaan tällä viikolla.
Viikon positiiviiset huomiot kääntyvät väkisin syömisiin. Takaraivossani on koko tämän irtisanomisrumban ensimetreistä kytenyt pelko hallinnan menettämisestä ja kaaosmaiseen ahminta (tai vielä pahimpana mielikuvana ahminta-oksennus-ahminta) kierteeseen vajoamisesta. Ahminta ja itseinhon täyttämä itsensä pakkosyöttäminen kun on toiminut elämässäni sinä ensisijaisena selvityimismallina niin pitkään. Tosiasiat omista käyttäytymismalleistani hienosti tänäpäivänä tiedostavana, olen kokenut liikuntaa ja elämäntaparemontin fyysistä puoltä tärkeämpänä keskittyä näiden tiukkojen viikkojen ajan kaikki olemassa olevat kapasiteettini henkiseen selviämiseen ja uudenlaisten selviytymismallien opetteluun.
Kulunut viikko pitää sisällään paljon itsetutkiskelua.
Paljon onnistumisia ja positiivisiä kokemuksia. Ahmimiskertojen määrä on nolla, samoin on oksentamisen laita. Aivan pahimpina hetkinä, yksin Helsinki-kodissa seikkailessani ajatukset harhailivat useamman kerran oksentamisen ahdistuksesta vapautumisen tunteeseen liittyissä harhakuvitelmissa. Että ennenkin minä olen sen avulla selvinnyt, että miksei nytkin.
Oksentamisen sijaan minä itkin. Itkin turvattomuuttani, pelkoa ja kaikkea sisälläni vellovaa epävarmuutta ulos. Mitää kevyttä silmätulehdusta vakavampaa noista raskaista itkurupeamista ei ole vielä seurannut. Maailma pyörii edelleen radallaan.
Olen tavattoman ylpeä itsestäni ja siitä miten olen onnistunut muuttamaan omia toimintamallejani. Hyvin hitaasti, mutta varmasti uudet toimintamallit ovat päivä päivältä tukevammin osa minua.
Olen tavattoman ylpeä itsestäni ja siitä miten olen onnistunut muuttamaan omia toimintamallejani. Hyvin hitaasti, mutta varmasti uudet toimintamallit ovat päivä päivältä tukevammin osa minua.
Olen tietoisesti antanut luvan itselleni suhtautua hieman kevytmielisemmin säännölliseen ateriaryttmiin viime viikkoina. Olen koittanut enemmän keskittyä kuuntelemaan toden teolla omaa nälkääni ja nappaamaan jotakin ravitsevaa syötävää pienenkin näläksi tunnistamani tunteen havainnoituani.
Lohturuokakin on toki ollut tapetilla. Tavallisesti en juurikaan syö karkkia arkipäivisin, skippaan yleensä kyläpaikoissa tarjotut suklaan tai työpaikan keittiössä lojuvat keksit. Tällä viikolla karkkia on tullut naposteltua myös arkipäivinä. Ja enemmän kuin kerran puhtaaseen nälkään.
Mutta ylpeänä voin kertoa, että määrät pysyvät nykyään kohtuullisina. Reilu sata grammaa irtokarkkeja ja yksi rivi suklaata riittää tyydyttämään lohtutarpeen (tai hetkellisesti yltyneen nälän) täydellisesti.
Lindan kaapista varastamastani lainaamastani (sillä minähän ostan uuden tilalle) on syöty noin kaksi riviä.
Viikon mittaisessa ajassa.
Ainoastaan hiukan reilu kaksi riviä Milkan isosta popcorn suklaasta.
Minä, kaikkien ahmattien emäahmatti, olen tämän yhden elämäni ahdistavimmista viikoista aikana tuhonnut reilun kaksi riviä suklaata. Siis ei kahta levyä tai kahta tukkupakkausta.
Kaksi vaivaista riviä.
Se joka yhä on sitä mieltä,
että onnistuminen ei ikinä ole mahdollista
ja ahmimiseta ei KOSKAAN pääse eroon.
Well, minun onnistumiseni toimikoot sinulle inspiraationa.
Jos minä, entinen mega-ahmattilehmä, siinä onnistun
on muutos sinunkin kohdallasi taatusti mahdollista.
Heppoa ja yksinkertaista - Never,
Mutta täysin mahdollista.
JunttiPunaniska yllätti minut täydellisesti tänään ystävänpäivän nimissä.
Kauan haaveilemani Bullet Bra - rintaliivit ovat kuulemma matkalla minulle Englannista. Olen puolisalaisesti haaveillut kuukausia What Katie Did -putiikin vintage henkisistä rintaliiveistä.
Jotakin positiivistä jännitystä luvassa tuleviin vikkoihin,
milloin paketti kolahtaa postilaatikkoon?
Paljon kiitoksia rakas JunttiP.
Hyvää ystävänpäivää kaikille Blogini lukijoille.
Paljon kiitoksia tuestanne ja tsemppausviesteistä vielä kerran.
Lämmittää mieltä.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja