Tartuntavaara ja vaiettua häpeää

Teksti ja kuva liittyvät tänään toisiinsa.
Meillä on nimitäin täitä. Tai oikeammin oli, sillä tämäpäiväisessä tarkastuksessa täiyksilöiden ja täimunien saldo oli puhdas nolla.
Tarina saa alkunsa jo pari viikkoa sitten (kuuluisa Lady Gaga maanantai, sivumennen sanottuna), kun päivähoidossa lapsellani havaittin täitä. Asian ytimessä oltiin - eikun apteekkiin ja täimyrkkyä päähän. Siivottiin taloa, pestiin lakanoita. Pehmolelut järjestivät täifestivaalien kunniaksi saunaillan, siellä ne istuivan muutaman tunnin sulassa sovulla ysikymppiseksi lämmitetyn saunan lauteilla koko lelukööri dinosta muumioon. Ja sitten eikun odotettiin, seuraavaa maanantaita, jolloin häätömyrkkyä sai uudelleen laittaa pieneen päähän. tukkaa kampailtiin välissä täikammalla ja täiden ihmeelliseen maailmaan tutustuttiin kirjallisuuden voimin. Teresa täi palaa kuuhun, on muuten hellyyttävä lapsille suunnattu teos täiden maailmasta. Ja helpottaa lasta ymmärtämään sen, ettäei täiden ilmestyminen lapsen tukkaan perheen tai lapsen vika. Eikä johdu liasta, onnettomista kotioloista tai laiminlyövistä vanhemmista. (hups, hyppäsipä tarina sivuraiteille). Viime maanantai toi tullessaan uusia täituttavia. Uutta myrkkyä päähän ja täit kohti kuuta. Tällä kertaa täit olivat ilmeisesti päättäneet tulla pysyviksi ystäviksi, sillä sitkeästä kampauksesta huolimatta täit eivät tahtoneet lakata ilmestymästä.
Kaikesta sisuuntuneena päätin omalla nimelläni tulla esiin ja ilmoittaa päiväkodin keskusteluryhmässä minun lapseni olevan täiden alkulähde. Pyysin tällä kertaa muilta vanhemmilta apua tässä taistelussa jokasyksyisiä vieraita vastaan. Kerroin myös lapselle, ettei täiden ilmestyminen tukkaan ole hävettävä tai mitenkään salattava asia. Täi ei satuta ketään. Ei aiheuta ruumiinvammoja. Ei estä tekemästä tai harrastamasta.
Mutta täiden ilmestyminen velvoittaa tiettyyn vastuuseen. Pitämään huolta omista pipoista. Olematta lainaamaan kampaa kavereille tai houkutuksesta huolimatta olemaan lainaamatta kaverin kauneinta hiuspinniä omaan tukkaan. Halusin myös tiedoittaa yhteisöä siitä, että huolimatta tehokkaista häätötoimenpiteistä, joita meillä kotona suoritetaan, täiongelmaa ei saada ratkaistua ennenkuin jokainen osa yhteisöä (no tässä tapauksessa tarhakaverien kodit ja läheiset ystävät) kantavat kortensa kekoon tarkkailun ja ennaltaehkäisyn (tietysti myön omakohtaisten häätötoimenpiteiden) muodossa.
Pommi lävähti käsille tänään. Lääkkeiden lopetus + läpimurto terapiassa + jatkuva täiepidemia omalla lapsella = hämmentäviä tilapäivituksiä facebookissa ja itkukohtaus työpaikan vessassa. Puhui ultimaalisesta ratkaisusta, prinsessan kultakutrien poisleikkaamisesta. En siksi, että olisin jotenkin hiustenleikkuusta nauttiva sadistinen äiti, joka tahtoo tuhota tyttärensä kultakutrit, vaan siksi että pois ajellut hiukset ovat tehokkain keino pysäyttää etenevä täiepidemia. Halusin myös osaltani kertoa lapselleni, että elämässä saattaa tapahtua asioita, jolloin hiusten leikkaus on pieni uhraus siitä saadun hyödyn rinnalla. Hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, ajan myötä täiepidemian päättämiseksi leikatut hiukset kasvavat kyllä takaisin.
Suurin pelko pienellä tyttärelläni on mahdollisuus siihen, että tukatta ihmiset luulisivat häntä sitten pojaksi. Haluaisin rohkaista lastani tuntemaan itsensä siten, että tukalla tai ilman tuo pieni olento on maailman kaunein tyttäreni. Olen yrittänyt rohkaista ja kertoa, ettei hiustenleikkuu merkitse maailmanloppua. Hiuksia tai ei, maailma jatkaa kulkuaan. Eikä leikatut hiukset tarkoita prinsessuudesta luopumista tai rumaksi tulemista. Kerroin mitä kaljua päätä voisi koristaa glitterillä ja miten kasvavaan lyhyeen tukkaan, samoin kuin vasta ajeltuun kaljuun voi kiinnittää pieniä timantteja koristeiksi. Kerroin kauniista värikkäistä huiveista joihin tukattoman pään voin pukea. Puhuin myös ihmisistä, jotka menettävät oman tukkansa itse sitä tahtomatta ja miten peruukista on paljon apua tuollaisille ihmisille. Mikäli tilanteemme korjaantuakseen olisi vaatinut hiustenleikkuuta, olisin ehdottomasti ollut mukana operaatiossa leikkaamalla omat kutrini.
Ohimenevän hetken harkitsin tänään spontaania tukan poisleikkuuta. Vain osoittaakseni maailmalle, ettei minussa mikään ole riippuvainen siitä onko sitä tukkaa vai ei.
Loppu hyvin kaikki hyvin, täihäätöpesu-kampaus operaation yhteydessä tänään löydettyjen täiden ja munien lukumäärä oli puhdas nolla. Tällä kirjoituksella saan kerrottua maailmalle, että hävettävänä pidetty mukanolo asia - meillä on täitä - on ihan tavallista ja arkipäiväistä juttua, omakohtaisesti koettua. Toivottavasti kirjoitus rohkaisee jotakuta. Antaa sympatiaa ja vertaistukea. Sellaiseksi se on tarkoitettu, ollen samalla myös manifestini taistelussa häpeää vastaan. Vain avoimuudella voidaan rakentaa vahvempaa ja parempaa tulevaisuutta vailla juoruilua, utelua ja häpeää.

Ugh, olen puhunut.

Rakkaudella,

Sallamari