Päivän piristykseksi pieni tarina siitä, miten me ihmiset luetaan toinen toisiamme.
Ilmassa on vauvanodotusta.
Keksin tuo asian jo jokunen aika sitten - totesin huomaavani raskautta ilmassa, mutten ollut satavarma.
Olin salaa äärimmöisen iloinen tuosta rakaudesta, puolittain epävarmana omista havainnoiatani.
Entä jos ei kuitenkaan - entä jos minä vaan kuvittelen kaiken
Uskallanko onnitella - Saako sanoa jotakin.
Entä jos hehku kasvoissa onkin jotakin muuta kuin rakkauden mukanaan tuomaa?
Entä jos pyöristynyt ulkomuoto ei olekaan uuden tulokkaan mukanaan tuomaa?
Entä jos?
Salaa maailmalta iloitsin työtoverini puolesta kaikki nämä päivät.
Sairaslomalla ollessani asiaan oli annettu vahvistus.
Tänään tiemme kohtasivat.
Minun ja odottajan.
Halasin ja onnittelin raskaudesta.
"Mä oon kyllä jo jonkun aikaa tiennyt tostasun tilassa, huomasin kerran ja sitten vaan salaa katsellut sua ja ollut onnellinen"
Vastaus onnitteluuni mykisiti minut.
"Mä oon huomannut että sä oot huomannut, kun sä katson mua aina jotenkin niin onnellisesti hymyillen."
"Mä en oo uskaltanut sanoa kun en ollut varma, enkä oo ihan varma että uskaltaako meille tälläsille vähän pyöreille tytöille sanoa mahasta jos ei se ookkaa sitä mitä luulee mutta enemmän ko mahaa mä oon vaan katsonut kun sä hehkut."
"Olisit sä voinut sanoa. Tai ei oo ees tarvinu, mä oon tajunnut että sä tiedät ja ymmärrät ja oot onnellinen kanssa."
Näin me ihmiset näköjään luetaan toinen toisiamme.
On asioita jotka on sanomattakin selviä.
Vielä kerran, onnea uudesta tulokkaasta.
Ihan avoimen onnellisena odottajan puolesta,
Sallamari
Ei kommentteja