Onnellinen ja vähän hämmentynyt - kumpaakin yhtäaikaisesti.
Olisi niin paljon sanottavaa,
silti kirjoittaessa tuntuu siltä, että yksikään sana ei löydä oikealle paikalleen.
Kiitollisuutta ja rakkautta maailmalle voisi vuodattaa loputtomiin,
samalla sanat juuttuvat kurkkuun
kun ei itsekään osaa vielä käsittää absoluuttisen onnellista tilaa.
Eilen ehdotin itse PikkuÄssälle uimahallivierailua,
sillä minä halusin viettää laatuaikaa PikkuÄssän kanssa ja tiedän miten paljon PikkuÄssä pitää uimisesta. Muistan etäisesti ne vuodet lapsuudesta, jolloin uimahallissa vierailu kuului jokaviikkoisiin rutiineihimme. Mietin itsekin, missä välissä katosi se uimisesta nauttiva osa minua. Olen aina rakastanut uimista, oppinut uimaa todella varhain ja itseäni kehumatta voin suorilta käsin todeta omaavani keskivertoa paremmat uimataidot. Vuosien varrella jotenkin vain unohdin miten kivaa uimahallissa on. Eilisessä käynnissä oli jotakin ratkaisevan erilaista. Mitenkähän tämän yksiselitteisesti kuvailisi sillä olenhan minä aina käynyt uimahallissa, läpi syömishäiriön pahimpienkin vuosien olen vieraillut uimahalleissa aina silloin tällöin - mutta jotenkin pakottanut mielen irralleen kehosta ja kiirehtimällä kiirehtinyt läpi uimahallireissun, jotta se olisi ohi mahdollisimman pian. Muistan lapsena, että uimahallireissut kestivät aina sen sallitun maksimiajan - uimaan, saunaan ja takaisin uimaan. Välillä sukellettiin, sitten hypittiin altaan syvässä päässä ja uitiin 'oikeiden uimareiden puolella' muutama kierros. Aikuisvuosieni uimahallireissut ovat olleet enemmän sellaisia uimahallille, pukuhuoneeseen, suihkun kautta altaaseen, kilometrit uintia, suihkuun ja pois. Mitä nopeammin pääsi pois, sen parempi. Ei saunassa nyhjäilyä, ei rauhallista hiustenkuivausta pukuhuoneessa, puhumattakaan siitä että olisin jäänyt puolipukeisena pukuhuoneeseen meikkaamaan itseäni uinnin päälle.
Uimahallissa käynti assosioituu mielessäni kovasti pakonomaiseen kiireesee - tunne siitä, että sen parempi mitä nopeammin tämä käynti on ohi,
Eilinen uimahallireissu alkoi katastrofin aineksilla. Kotona pyyhettä etsiessä, olin epähuomiossa onnistunut pakkaamaan uimapukuni pois kassista. Olin jotenkin niin innoissani siitä tunteesta - minä haluan viedä PikkuÄssän kanssani uimaan - että tavaroiden pakkailuun keskityin ehkä minulle tuttua ja tavanomaista on-ahdistavaa-mennä-uimaan -ajattelumallia keveämmin.
Siellä minä sitten olin uimahallissa, ilman uimapukua.
Sounds like a disaster
- pieni ääni takaraivossani kehoitti luovuttamaan,
ei uimapukua lähdetään kotiin.
PikkuÄssä hätääntyi,
mitä me nyt äiti tehdään, kun mä niin tahtoisin uimaan
kyyneleet keräytyivät silmäkulmaan
joutuisiko sitä taas pettymään
uimahallireissut hyväntuulisen äidin kanssa on niin harvinaista herkkua
Totesin rauhallisella äänellä, että ei hätää
äiti käy kassalla ja lainaa uimapuvun.
Ja sinulle joka sekuntiakaan mietit, että yöööök miten epähygieenistä ja että joku toinenkin on sitä pukua joskus käyttänyt ja että miten joku voi lainata mitään....
Daa, oleko koskaan kuullut vaatteiden pesemisestä ja desinfiointiaineista?
Lainauimapuku on uimapuku siinä missä mikä tahansa muu uimapuku.
Hieman väritön ja yksinkertaisen mallinen,
mutta toimii aivan kuin mikä tahansa muu uimapuku.
Tästä nousi sivumennen mieleeni, että ihmiset voisivat itsensä takia uusia uimapukuaan säännöllisemmin.
Varsinkin jos uimahallissa olo on mielestäsi ahdistavaa ja melkoturhaa puuhaa,
uskon että oikeankokoinen - päällä hyvin pysyvä ja kehoasi leikkauksella imarteleva - uimapuku
voi tehdä muutosta kokonaisvaltaiseen, vihaan uimahallia ylipäätään -asenteeseen.
Uimapuku case selvitetty,
loppu sujui kuin leikiten.
Sisälläni oleva tuskainen hoppu pois uimahallista on hiljentynyt.
Kiitollisena PikkuÄssän iloisesta hymystä minä vain nautiskelin jokaisesta hetkestä uimahallissa. Puolivälissä uintiaikaa - sen massiivisen mahaplätsi hypyn jälkeen - rohkaisin PikkuÄssää hyppäämään vielä kerran ponnahduslaudalta (pack to the saddle -filosofia, you know) ja ehdotin hypyn päälle väliaikasaunaa. Hetkeksi rauhassa saunaan ja sitten vielä takaisin altaaseen pulikoimaan.
Niinkuin uimahallissa kenties kuuluu oikeasti toimiakin,
rauhallisesti ja nautiskellen.
Eikä niinkuin minä olen toiminut,
mitä pikemmin hallista ulos sen parempi.
Toisen allaskierroksen päälle rauhallisesti pesulle, saunaan ja pukeutumaan.
Pukuhuoneessa rauhallista tukankuivattelua, jonka päälle viisi ylimääräistä minuuttia pukuhuoneessa meikkausta ja tukanlaiton viimeistelyä.
Jottei onnistumisen tunteet lakkaisi uimahallikäyntiin, suuntasimme PikkuÄssän kanssa lounaalle läheiseen ostoskeskukseen. Lounaan aluksi mietin, hiukan levottonta oloani kuunnellen, pientä ostosreissua ruoan päälle - koska mun P333 vaatekaapsta aivan varmasti puuttuu jotakin, vaikka en juuri nyt osaa määritellä mitä tämä jotakin on ja jos sieltä ei mitään puutu voihan sitä aina osataa jotakin kivaa jos sattuu löytymään ja vaihtaa tavaroita...
Heti ajatukseen tartuttuani, ymmärsin että minusta juuri nyt tuntuu pahalta, väsyneeltä ja blogatakseen tuota tunnetta mieleni yhdistää tälläisen huvinvuoksivaan -ostoksilla käynnin ikään kuin rauhoittavaksi toiminnaksi. Paoksi todellisesta tunnekokemuksesta.
Ostosten sijaan menin kotiin ja köllähdin sohvalle lepäämään - totuuden nimissä nappasin sohvalla tunnin mittaiset päiväunet. Hyvin harvinaista toimintaa minulle, sillä minun on ollut todella vaikeaa sallia itselleni tälläisiä keskellä päivää napattuja unia. On aina pitänyt olla jotenkin reippaampi ja tehdä luoja-ties-mitä korviketoimintaa tunteakseen olevansa olemassa, sen sijaan että olisi antanut itselleen luvan olla väsynyt, tarpeetonta lienee selittää kenellekään, että uimahallissa lutraaminen on verrattaen rankaa toimintaa ja väsyttää kyllä parempikuntoistakin tyyppiä, ja täydellisenä olemisen sijaa vaan hyväksyy sen että keho väsyy ja ottaa siinä suosiolla päiväunet.
Eikai tarinassani ollut juurikaan päätä tai häntää,
sehän on iloinen kertomus siitä miten hyvältä elämä voikaan tuntua.
Mukavaa palmusunnuntaita!
Kävikö teillä virpojia?
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja