Uuden viikon aluksi palattakoot vielä parin rivin verran, tähän kertaalleen jo viimeisen kirjoitetun luvun blogissani saaneeseen aiheeseen - Irtisanomistarinoita vol.666. Aikuistenoikeasti tämä on nyt sitten se aivan vihonviimeinen luku tätä tarinaa täällä blogin puolella. Viime viikolla kerroin ensin tarinaa omien oikeuksien takana seisomisesta ja heti seuraavana päivänä, siitä miten omien oikeuksieni takana seisomistarve saattoi viedä minut tällä kertaa ojasta allikkoon ja tunnustin melko rehellisesti ja avoimesti, että kysymysteni ja pyyntöni kanssa saatan olla aivan väärillä tulkintajäljillä.
Nyt tuo viimeinen mitä-etuuksia-irtisanotun-kuuluu-saada - episodi on saanut päätöksen ja arvatenkikiinnostaa tietää kuinkas sitten kävikään. No, tililleni on tupsahtanut entiseltä työnantajalta lopputilistäni puuttuvaksi huomatun suuruinen rahasumma. Toki summan tilille tupsahtaminen vaati tiuhaa sähköpostikirjeenvaihtoa ja viimein kirjallisen ilmoituksen asianajajltani. Viikonmittainen eipäs-juupas-eipäs-juupas -leikki entisen työnantajani puolelta - ja tähän väliin on sanottava, että minua koko leikissä korventaa eniten se seikka, ettei entinen työnantaja mitenkään perustellut EI vastauksiaan, aivan kuin minä en olisi minkään perustelutiedon arvoinen. Että ei on ei koska minä nyt olen päättänyt että ei ja mitenkäänhän minun ei päätöstäni sinulle tarvi selitellä - hämmensi minua lopulta niin paljon, että jouduin turvautumaan ammattilaisen apuun ja pyytämään heitä selvittämään asian todellinen kanta. Mikä kumma siinä on, että vasta asianajajan yhteydenotto sai yrityksen reagoimaan asianmukaisesti. Mikä tekee minusta niin vähäpätöisen, sähköpostini allekirjoituksessa kyllä todentotta lukee vaatimattomasti vain nimeni, että minun rehellisin perustein esitetty kysymys painaa vaakakupissa vastausarvoa ja -tapaa punnittaessa vähemmän kuin varatuomarin tittelillä allekirjoitetun postin esittämänä samainen kysymys?
Tässä episodissa ei ollut kysymys alkuukaan rahasta, ainoastaan inmisoikeudesta.
Oikeudesta tulla kohdelluksi tasavertaisena.
Yhdestä suomalaisen arvomaailman perusoikeudesta.
Kuten sanottua, raha ei ollut motivaattori - itseasiassa rehellisesti tarkasteltuna taisinpa joutua tässä kohtaa maksumieheksi,sillä penäämäni lopputilistä puuttuva summa on mitä suurimmalla todennäköisyydellä himpun verran pienempi kuin se rahamäärä, jonka lakitoimisto tulee minulta laskuttamaan
No kannattiko?
Kyllä.
Olen valmis tekemään samanlaisia pieniä ¨selvitystöitä¨ elämäni loppuun saakka.
Miksi?
Koska ihmiset ovat oikeutettuja tasavertaiseen kohteluun.
Riippumatta siitä, miten joku ihminen kokee toisen ihmisen yksilönä.
Riippuen siitä, onko esimerkiksi työpaikasta lähteminen tapahtunut kaikella rakkaudella, vaiko aivan toisenlaisten tuulien saattelemana. Tasapuolisuuden toteutumisen nimissä pelisäännöt soisi olevan kaikille samat.
Oikeuden puolesta ja niin pois päin.
Supersankari clisheitä voisi heittää tähän kohtaan loputtomiin.
Entä jos lopputulos olisi ollut toinen,
että sä olisit ollut täysin väärässä?
Siinätapauksessa lukisitte tässä kohtaa tarinan siitä miten minä olen erehtynyt,
ollut väärässä ja penännyt vääriymmärryksen vuoksi jotakin epäolennaista asiaa.
Ottaen opikseni ja tietäen tarkasti tulevaisuudessa miten asianlaita on.
Erehdyksen myönnettyäni saisitte lukea julkisen anteeksipyynnön,
heille joita kohtaan olen rikkonut.
Better actions next time.
Yleensä tälläisissä tilanteissa huokaistaan sydän pakahtuen, etten halua kuulla sanaakaan toisesn osapuolen suunnalta enää milloinkaan. Kuljen tässäkin kohtaa hiukan eriävää polkua - sillä minä syvällä sisimmässäni odotan vielä yhtä yhteydenotto.
Rehellistä anteeksipyyntöä.
Minä koen olevani rehellisen anteeksipyynnön arvoinen.
Esimerkillisen inspiraation avulla joukkojaan eteenpäinkuljettava johtaja osaa tilaisuuden tullen osoittaa joukoilleen erehtyväisyytensä - sen ettei suurimmatkaan teot maailmassa tapahdu ilman inhimillisiä erehdyksiä ja tilannetta korjaavien liikkeiden tekemistä.
Anteeksipyynnön ja anteeksiannon taidon keskenäistä tasapainoa.
Ollakseen ihmissieluja inspiroiva on ennenkaikkea oltava inhimillinen
- erehtyvä ja rehdillä toiminnalla oman erehdyksensä korjaava.
Sillä kukaan meistä ei ole syntynyt tänne maapallolle olemaan absoluuttisesti oikeassa.
Tässä kohtaa on hyvä hetki miettiä,
ketä kohtaan minä olen saattanut toimia harkitsemattomasti?
Olenko kenties huutanut omaa väsymystäni rakkalle ihmiselle,
erehtyen näin purkamaan omaa pahaa oloa toiseen ihmiseen?
Voisinko mennä tänään hänen luokseen, ottaa hänen kätensä hellästi omien käsieni väliin ja todeta,
anteeksi että huusin ja raivosin.
Anteeksi, että olin sanoillani ilkeä sinulle,
en sydämestäni tarkoittanut sitä
en vain siinä tilanteessa tajunnut,
että olinkin väsynyt ja kaipasin sohvalle hetkeksi lepäämän.
Ensi kerralla osaan toivottavasti kuunnella itseäni paremmin,
olla itselleni armollisempi ja sallivampi
ja huutoraivoamisen sijaan kipuan sohvalle kainaloosi lepäämään hetkeksi
Minä korotin tänä aamuna hiukan ääntä PikkuÄssälle.
Karjaisin turhan kovalla sävyllä,
että nyt hitto soikoon ylös sieltä sängystä!
Olisin oikeasti voinut mennä sängyn vierelle hoputtamaan lasta sängystä ylös,
en vain laiskuuttani jaksanut kävellä huoneen ovelta kahta metriä sängyn luoksi.
Karjaisu tuntui jotenkin helpommalta - ja lapsen näkökulmasta katsottuna varmasti satakertaa kurjemmalta. Että äiti äyskii ja karjuu mulle taas.
Lapsi tietää toimineensa väärin, kun ei noussut sängystä heti ensi kehoituksella. Kolikon toista puolta katsottuna, aikuisena minun pitäisi ymmärtää että tässä nyt herätellää hiukan myöhään valvonutta kuusivuotiasta, joka vielä opettelee aamuheräämisen saloja.
Ilman karjaisua, kaksi metriä kävelyä suoritettuani, olisi meillä kummallakin taatusti ollut parempi aamu. Kasvattajana minulta vaaditaan viitseliäisyyttä enemmän kuin kuusivuotiaalta osaamista. Minun roolini kuusivuotiaan inspiroivana johtajana, olisi esimerkillisen toiminnan innoittamana saada kuusivuotias seuraavilla heräämiskerroilla nousemaan sängystä reippaammin. Inspiroinni sijaa minä sorruin huudon avulla toteutettuun pelkojohtamiseen. Uskoen sokeasti siihen, että karjaisuani tulevaisuudessa peläten kuusivuotiaani jotenkin taikaiskusta tämän aamuisen karjunnan epämiellyttävyyden muistaen nyt nousisi jotenkin rivakammin vuoteesta.
Rehellisesti sanottuna, minä en usko pelkojohtamiseen.
En yritysmaailmassa, enkä kuusivuotiaan kasvatuksessa.
Kävelin lopulta sängyn vierelle ja pyysin karjaisuani anteeksi.
Sanoin, että sovitaanko niin että kun äiti ensi kerralla tulee sängyn viereen herättelemään, nousee PikkuS istumaan ja halaa äitiä. Ja sen perään ei enää mennä pitkäkseen sängyllä vaan istutaan jos tuntuu siltä että vähän aikaa haluaa olla rauhassa ja sen jälkeen kivutaan sängystä reipaasti alas. Niin ja aikaistetaan nukkumaanmenoa vartilla - ettei aamulla väsytä aivan niin paljon.
Tarina tälle aamulle päätty tähän.
Millainen johtaja minä olen?
Siinä päivän kysymys sinulle.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja