Lenkkeillen läskiä polttelemaan

Minun parannellessani flunssaa olohuoneen sohvalla
 on pihalle ilmestynty lunta ja tämä ihana Unicorn.

Oikeasti tämän blogitekstin otsikon pitäisi kuulua "Kohti lempeää ja aidosti sallivaa liikunta-ajattelua". Mutta käyttämällä sanaa läski otsikossa saa aikaan  clickbate -ilmiön, joten sorrutaanpa tällä kertaa tuollaiseen kikkailuun.

Olen pitkästä aikaa lomalla. Investoin ensimmäisen lomapäiväni kehon lempeään ulkoilutukseen ja talvisen metsän keskellä heräsin miettimään syitä siihen, miksi liikunta ei maistu.

Pitänee pohjustaa kertomusta sillä, että takanani on lähes kahdeksantoista kuukauden mittainen kaikesta kehon lempeästä liikuttelusta vapaa kausi. Koska koulu ja parhaimmillaan lähes kuusitoistatuntisiksi venyneet päivät. Tässä kohtaa kerron, etten usko tekosyihin - minä puhun elämässäni priorisoinneista ja uskon vakaasti siihen, että jokaisella on oikeus priorisoida vuorokautensa 24 tuntia vapaan valintansa mukaan. Että, jos tulee sellainen fiilis että siellä se läski sohvan pohjalla itkee ettei ole aikaa liikkua koska elämä - noup. En ole liikuttanut kehoa, koska olen priorisoinut monta muuta asiaa tärkeysasteikolla ylemmäs - tai huviasteikolla enemmän iloa tuottaviksi - lempeään liikuskeluun suhteutettuna. 

Ne vuorokauden 24 tuntia on meillä kaikilla.

Metsän keskellä kävellessäni heräsin havaintoon. Olen varma, että ajatuksiini löysi siinä hetkessä tiensä yksi suurimmista syistä siihen miksi hyvällä aikomuksella aloitetut tammikuiset kuntokuurit tyssäävät ennen ensimmäistä kevätauringon pilkahdusta.

Kilpailu.

Millaisia ajatuksia sinulle herää, 

kun ohi kulkiessasi havaitset jonkun tallustelevan hitaasti?

Se hitaasti kävelevä - se oli ehkä vähän laiska tai ainakin sillä on sitten joku vikana. Unohtamatta normaaleja hitaudelle altistavia attribuutteja - kertynyt elopaino, kertynyt ikä ja vajauden puolelta tietenkin vajaudet fyysisessä tai henkisessä kapasiteetissä.

Mutta ihan ok tuo hidas kävelijä ei ole kyllä.

Koska daa - se etenee hitaasti.

Maailma on täynnä taulukoita, 

joissa määritellään ihmisen liikkumanopeus.

normaali aikuinen

liikkuva 

erittäin liikkuva

huippu-urheilija

niin ja ne erityisryhmät joita ei vaivauduta taulukoimaan

Muistatteko lapsena, miten pitkään kesti tulla koulusta kotiin se kilometrin-kahden matka. Sehän kesti iäisyyden - toisilla jopa niin kauan, että vanhemmat ehtivät huolestua tai hermostua. Sillä eihän koulusta kotiin ollut sillä tavalla kiire. Liikkui sellaista vauhtia, että etsi katselemaan ympärilleen ja tutkimaan mitä mielenkiintoista tarjottavaa ympäristössä löytyy. Enkä väitä, etteikö ollut yhtään lasta, jolla ei olisi ollut kiire kotiin. Tai ettei olisi tarvinnut kilpailla siitä, että ehtii kotiin sovitussa ajassa tai ennen jotakuta sisarusta. Mutta optimitilanteessa koulumatkaan sai lapsena käyttää riittävästi aikaa.

Minua riivaa tarve kilpailla liikuntasuorituksen aikana itseni kanssa. Ajatusten taustalla hyrrää tilastotieto, että tämä matka kuuluisi taittaa tuollaista vauhtia ja tuon pätkän olen ennenkin selvinnyt tällaisessa ajassa.

Bad Luck Love, 

et ole tänään se sama ihminen kuin eilen.

Kilpailutilanne tuo ahdistusta. Tuntuu pahalta repiä kehoa parempaa suoritukseen, kuin mihin keho tänään oikeasti on kykenevä. Paha olo asuu sekä kehossa että mielessä, joskin vielä lisänä se tosiasia että huonot tuntemukset lisäävät mielen pahaa oloa ainakin triplamäärään ensioivalluksesta.

Minä oivalsin vapauden - liikkua tässä hetkessä juuri sillä nopeudella, jonka kehoni tänään hallitsee. Perille pääse kuitenkin jokatapauksessa, ennemin tai myöhemmin. Joku menee reitillä ohi, joku toinen kulkee verkkaisesti perässä. Viidessä minuutissa ehtii matkan, jonka pituudella ei itseasiassa ole mitään väliä. Liikkuessaan viisi minuuttia omaan rytmiinsä, on liikkunut viisi minuuttia enemmän kuin päivänä jolloi ei ehtinyt liikkua yhtään. Sama pätee askeleihin - jokainen otettu askel on arvokas.

Ajasta päästään kätevästi toiseen liikunnan iloa tappavaan tekijään. Toinen innon turmelija on nimeltään kiire perille - tunne, että on vaikea nauttia itse tekemisestä kun oikeasti haluaisi vaan olla jo perillä suorituskerran lopussa. 

Miksi pitää kestää niin kauan?

 Miksei voi olla vaan minuutinkestävää ja supertehokasta?

Onko kaiken aina pakko kestää niin pitkän aikaa?

Miksi perille on niin pitkä matka?

Tunnustan harrastavani itsekin tätä perille-on-niin-pitkä-matka -ajattelua. On uuvuttavaa kulkea matkaa - tai kestää koko jumppatuntia - kun alusta saakka miettii päätepistettä. Sitä, että voisi olla jo perillä. Kuljettu matka tuntuu niin vähäpätöiseltä edessä olevaa kohtaan. Ääää, miksei tämä voi olla jo ohi. 

Tänään keskitin kaiken tarmoni itse tekemisestä nautiskeluun. Pohdin ajatuksella askeliani, mietin kehon asentoa ja fiilistelin asennon vaihdon sekä erilaisen askelluksen myötä kehossa tapahtuvia tuntemuksia. Miltä tuntuu olla juuri tässä hetkessä tekmässä tätä juttua. Olla hetkessä ja nautiskella siitä vapaudesta minkä hetkessä ole tarjoaa arjesta irrottamisen kautta.

Olla vain, eikä miettiä mennyttä tai tulevaa.

Miksei lempeää sallivaa kehon liikuttamista ole tarjolla ohjattuina tunteita. Tai onhan sitä joogan merkeissä, tai venyttelyn - toki sielläkin pyritään etenemään ja laitetaan pieni kilpailumoodi päälle. Suunta pitäisi olla eteenpäin, seuraavana päivänä pitäisi olla parempi tai edistyneempi kuin tässä hetkessä.

Mutta entä ne tilanteet, 

kun oletkin toisenlainen kuin silloin.

Sinä olet muuttunut,

kehosi on muuttunut.

Halu liikuttaa kehoa on jäljellä.

 Kuka ohjaisi lempeyttä ja johdattaisi tietä kehon lempeään kohtaamiseen?

Kuka sanoisi rohkaisten, että juuri tuossa rytmissä olet tänään riittävästi?

Rohkaisisi uskomaan, että matka taittuu minuuttiviisarin liikkeestä välittämättä.

Keholempeyttä harrastava PT olisi kova sana.

Lempeään itsensäliikuttamiseen kannustamisessa olisi markkinat. Omiin kokemuksiini peilaten, uskon että tammukuussa aloitetut elämäntaparemontit veisivät tavanomaista pidemmälle pienen asennemuutoksen voimalla. Kunpa siellä kuntosalilla olisiki se ohjaaja, joka kannustaisi lisätoistojen sijaan sinut rehelliseen itsesi kuunteluun. Kannustaisi rohkeuteen löytää tälle päivälle juuri oikea rytmi, josta kehoaan kuunnellen voisi hiljalleen tekemisen fiilistelyn kautta rohkaistua enempään huomatessaan että kehosi kyllä kannattelee sinua.

Omalta osaltani haluan toimia esimerkkinä ja kertoa luopuneeni aikatavoitteista ja matkan mittailulla rehvastelusta. Kerron liikuttaneeni kehoa rakkaudella ja iloitsevani hetkistä yhdessä kehoni kanssa tänään. Vuoden kuluttua kehoni on muotoutunut tämän päivän kehosta - siitä kahdeksantoista kuukautta levänneestä kehosta - priorisointieni myötä toisenlaiseksi. Se millaista liikuntaa silloin harrastamme, se on tänä päivänä vielä arvoitus.

Askel kerrallaan kohti lempeää aidosti sallivaa puhtaasta ilosta kumpuavaa liikuntaa 

Unusta, Mis Oli.

Ära Mõtle, Mis Tuleb.

Ela Sellega, Mis On .

Eestiläinen kansanviisaus tiivistää päivän ajatukseni täydellisesti.

.

Viiden flunssapäivän jälken vihdoinkin taas jalkeilla.

Iloisia pakkaspäiviä kaikille teille blogikin lukijoille!

Rakkaudella,

Sallamari