Olen tottunut siihen, että aamulla ensimmäisenä minua tervehtii työpaikalla Annikka.
Annikka on työtovereistani se, joka jotenkin aina vain ehtii paikalle ensimmäisenä.
Työpäivän aamurutiineihin kuuluu ensimmäisenä pikainen sääkertaus - Annikkä pyöräilee töihin, minä kävelen asemalta toimistolle - sillä ulointa vaatekerrosta kuoriessa sääkertaukselta ei voida välttyä. Naama on märkä, tukka lytyssä - ai sullakin tuli lunta vaakasuoraan.
Jaetaan aamun jäätävimmät kokemukset ja kiitellään sitä että jälleen kerran päästiin ehjin nahoin perille.
Tänään saavuin toimistoon ensimmäisenä.
Hetken aikaa katseeni haki työhuoneesta puuttuvaa tekijää.
Sitten välähti - Annikka on lomalla!
Ei siis ketään jonka kanssa jakaa auraamattoman jalkakäytävän aiheuttamat haasteet työmatkan varrella.
Ei tilaisuutta tuuttun ja turvalliseen aamupalaveriin - hetkeen jossa vaihtaa kuulumiset viikonlopun osalta.
Pakko tunnustaa, että silmänräpäyksen verran oli jotenkin orpo olo.
 |
| aamukävelyllä kastunut hattu - olisin kaivannut myötäeläjää |
Voi miten rakastankaan rutiineja.
Kaikkea tuttua ja turvallista.
Sitä tunnetta, että jo etukäteen tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tuleva viikko on osaltani kaikkea muuta kuin rutiineja.
Huomenna suuntaa Viron puolelle seminaarimatkan merkeissä.
On tunnustettava, että jännitän ja stressaan tuota reissua jo nyt.
Ahdistun lievästi ajatuksesta matkustaa tuntemattomassa seurassa ja huomiselle seminaarimatkalle meitä on lähdössä työpaikalta lisäkseni kolme muuta henkeä. Pidän matkustamisesta itsenäisesti - omat aikataulut, omat matkareitit, omat kuviot. Panikoin helposti tilanteissa joiden kulusta en voi olla 100% itse vastuussa. En pidä tilanteista joissa aikatauluni ovat riippuvaisia siitä millaisia päätöksiä tai valintoja joku muu tekee. Vieraassa seurueessa matkaaminen on kaikista pahin vaihtoehto. En jaksaisi selitellä tai perustella miksi minun on tehtävä jokin asia tietyllä tapaa - kun itselleni on itsestään selvää, että selvitäkseni tilanteesa panikoimatta asia on tehtävä juuri tietyllä tavalla.
Tulevan matkan aiheuttamaa ahdistusta purin jo eilen ympärilleni huutamalla.
Kiukkusin kaikesta mahdollisesta.
Eikä itse matkalle lähteminen ole edes se kaiksita pahin - matkaseurue ahdistaa itse matkustamista enemmän tällä kertaa.
Tänään mielialani on alistuneen tyyni - yritän jotenkin vain selvitä tästä kaikesta.
Rehellisesti itseäni arvioiden tarvitsisin juuri nyt aikaa itselleni.
Aikaa toipumiselle.
Enin energiani kuluu arjesta selviämiseen - siihen että pysyn edes jotenkuten toiminnallisena päivästä toiseen.
Ajaudun hiljalleen kohti oman jaksamiseni äärirajoja.
ja mitä sitten tapahtuu?
Jääkö minusta jäljelle muuta kuin raivoaan alituisesti maailmalle huutava hirviö, joka pakolla puskee eteenpäin päivästä toiseen.
Mitä tehdä, kun elämä lakkaa maistumasta.
Kun kaikki värit haalistuvat hiljalleen kohti harmaata?
Entä se hetki, kun rakkaat rutiinitkin lakkaavat tuntumasta turvallisilta?
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja