Olen viimepäivät miettinyt, että haluaisin olla hetken pois omasta arjesta.
Vetäytyä omaan rauhaan toipumaan.
Palata takaisin kun aika on kypsä.
Eilen ymmärsin, että viime viikolla minulle tarjottiin hengähdystaukoa.
Puolikasta työmäärää - puolikkaalla korvauksella tietenkin.
Kohteliaasti kieltäydyin.
Vakuutin, että mä olen kaikinpuolin OK.
Koitin perustella, kenties eniten itselleni, ettei kaltaiselleni sairastajalle ole tarjolla vaihtoehtoja.
There is no recovery or rehab for cases like me.
Im not hopeless by any mean, just complicated to deal with.
For outsider I look perfectly normal - internally Im just a big mess.
And then there is the money part.
Takin a year off - yep, it takes atleast a whole year for me to show any progress - it is just not possible. No doctor will sing me any statement that I need that.
I cannot afford.
So we keep going as usual.
Im just trickier to work with now than I was before - shitty side effect of personal recovering.
Esimieheni oli oikeastaan aika mahtava.
Meidän maailmoja erottaa toisistaa iso kuilu - kulttuuri ja persona eroja.
Hän kiitti minua rehellisyydestä, siitä että kerroin oikeasti mitä elämässäni on meneillään.
Ajattelin, että se auttaisi ymmärtämään muutosta minusta.
Etten ole saamaton tai laiska tätänykyään.
Normiarki ja sairaudesta toipuminen - haastava yhdistelmä kenelle tahansa.
Hyvinä päivinä olen parempi kuin milloinkaan ennen.
Huonoina päivinä, kuten eilen, elämä on täynnä läskiahdistusta ja turhautumia.
Mikään ei etene.
Muutosta ei näe kukaan.
En edes minä itse.
Toinen kutsuu yhtä viiden kilometrin lenkkiä viikossa kuntoiluksi.
Jos toinen näyttää hyvältä ja hoikalta viidellä viikottaisella kävelykilometrillä miksi kymmenen käveltyä kilometriä päivässä ei muuta minussa mitään.
Sairaus sanoo että pitäisi pystyä vielä suurempii lukuihin.
20-40-60 kilometriä.
Kävelyä koko päivän - ehkä sillä läskipossu lakkaisi lihomasta.
Juuri siksi tarvitsemme toipumislomaa voisimme kenenkään estämättä kävellä koko päivän
- tunnin sijaan kaksi, neljä jopa kahdeksan.
enemmän - enemmän - enemmän
Tuostakin syystä JunttiPunaniska tahtoo pitää minut arjessa hinnalla millä hyvänsä.
Kymmenen tuntia normaalielämää päivittäin.
Töitä ja ihmisiä.
Ei kotiin eristäytymistä ja yksinäisyyttä.
Läskiahdistuksen lisäksi tänään vaivaa tukka-ahdistus.
Tyypillistä minua - aina kun ahdistaa haluan muuttaa hiustyyliä.
Koska en kelpaa tälläisenä.
Naama on paksu - tukka roikkuu.
Väri on väärä ja epämääräinen.
Osa minusta uskoo aidosti, että uudenlainen hiustyyli on avain.
Tekisi minusta kauniimman.
Halutumman.
Paremman.
Laihemman.
Paljon enemmän.
Inspiraation tähän päivään tuo P!nk.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja