....mutta laihempana sä olisit ehkä enemmän

Jokaisella kesällä tuntuu olevan joku teema - sana, lause tai sanoma, johon törmäät kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimmissa asiayhteyksissä. Tämän alkaneen kesän osalta minun elämässäni keskustelun tai kommentoinnin aiheeksi näyttää nousevan kevyen oloisesti ilmoille heitetyt lausahdukset siitä, miten elämäntaparemontti voisi olla paikallaan.

Olisiko jo viimeinen ajankohtaista pohtia elämäntaparemonttia ja laihduttaa,
koska laihana voisin ehkä olla jotakin enemmän.

terveempi

onnellisempi

inspiroivampi

uskottavampi

positiivisemmin koettavampi

parempi työssä

Valehtelisin vilpittömästi jos tässä kohtaa väitän, ettenkö itse olisi pohtinut tämän teeman alituista esiin nousemista. Onko tämä kenties merkki Universumilta, että oikeasti pitäisi tehdä jotakin? Kenties ihmiset näkevät jotakin mitä itse en havaitse ja näin ollen he tietävät totuuden minun elellessä kaikessa rauhassa omassa kuplassani autuaana tietämättä mistään mitään?

Olisiko oikea aika aloittaa elämäntaparemontti ja pistää itsensä lopulta sellaiseen kuntoon, että muutkin huomaavat. Laihduttuani voisin esimerkilläni innostaa ja inspiroida ihmisiä tekemään huippuhienoja rohkeita valintoja omassa elämässään. Tällä kertaa minä aivan varmasti onnistunkin, sillä olenhan syömishäiriöstä toipuneena nyt vihdoinkin mieleltäni vahvempi kuin koskaan aikaisemmin.

Rehellisesti, minusta minussa ja minulla 

on kaikki hyvin juuri tälläisenä.

Käsi ylös, jos yllätyt seuraavasta lauseesta. Minä en halua suunnitella tässä kohtaa elämääni minkään valtakunnan elämäntaparemonttia, sillä minua pelottaa. Minua pelottaa, että kun viimeinen olen oppinut olemaan riittävästä tänään tälläisessä kehossa, elämäntapamuutoksen mukanaantuoma fyysisen koon muuttuminen suistaa minut takaisin tilaan jossa mikään ei riitä - sillä aina voi tehdä enemmän tai olla fyysiseltä ulkomuodoltaan vähemmän. Että mikään määrä ei minulle kyllin paljon saadakseen minut tuntemaan oloni onnistuneeksi. 

....niiinkuin aina aikaisemmillakin kerroilla on tapahtunut.

Mieleni on tänään riittävän vahva onnelliseen ja täysipainoiseen tälläisenä olemiseen,

muttei vielä riittävän vahva kestämään minussa tapahtuvia muutoksia.

Von rehellisesti tunnustaa, että paineet onnistumisen suhteen ovat minulle aivan liian kovat elämäntaparemontteja pohdiskellessa. Vaikka syömishäiriön ääni pääni sisällä on tällä hetkellä hiiren hiljaa, ei ole olemassa takeita hiljaisena pysymisestä tilanteessa jossa triggereitä tuodaan suoraan nenän eteen kultalautasella. Hiljaisuus ei ole merkki siitä, että pahat ajatukset minussa on lopullisesti poistuneet. 

Ei pidä ehdoin tahdoin herättää nukkuvaan lohikäärmettä.

Olen viimein löytänyt onnellisen olotilan, 

enkä ole valmis luopumaan siitä mistään hinnasta.

Minä riitän juuri tälläisenä.

Ehkä joskus jonakin päivänä tästäkin blogista löytyy inspiroivia elämäntaparemontti tarinoita. Siihen saakka saatte kuullla tarinaa syömishäiriöstä toipumisen mahdollisuuden todellisuudesta ja itsensä vilpittömän rakastamisen taidon mukanaan tuomasta omassa kehossa olemisen ihanuudesta.

Olen ihana, rakastettava ja arvokas

 tänään juuri tälläisenä.

Ja niin olet sinäkin.

Ihana, arvokas ja rakastettava

- tänään tässä hetkessä juuri tuollaisena omassa kehossasi.

Rakkaudella,

Sallamari

Kansainvälinen syömishäiriöpäivä ja #lupanäkyä

Kotikutoisella otteella luoto #älämahdumuottiin -otos.
Koska jokaisella meistä on #lupanäkyä

Kansainvälisen Älä laihduta -päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden.

Anna itse itsellesi edes tänään lupa on rakastettava, ihana ja ihmeellinen tämän hetken kehossasi. Rakasta itseäsi tässä hetkessä, kiitä mieltäsi ja kehoasi niiden olemassa olosta, sano peilin edessä ääneen itsellesi rohkeasti "Rakastan sinua!" Älä laihduta päivä on minulle syömishäiriöistä toipuneena ääeettömän tärkeä päivä. Halua viedä ihmiskehon kauneuden ja yksilöllisen ainutlaatuisuuden sanomaa eteenpäin ottamalla osaa ihanan valokuvaajakaksikon Niina Stolt ja Mirkku Merimaa yhdessä Etelän Syli Ryn kanssa lanseeraamaan #älämahdumuottiin -kampanjaan.

Viralliseen kuvaan en kuvauspäivänä ehtinyt, joten piti kehitellä kevyesti kotikutoinen versio teeman mukaan - ja siitä se ajatus sitten lähti.

Minusta #älämahdumuottiin-viesti on voimauttava - riko rajoja, ole onnellisesti oma itsesi. Ei ole tarvetta mahtua yleisesti hyväksyttyihin kauneusihanteisiin voidakseen olla onnellinen. Ole sinä. Ole oma itsesi.

Näin tärkeällä asialla lähestyn teitä tänään. Jos hyvältä tuntuu, nappaa kuvasta inspis ja toteuta oma #älämahdumuottiin -kuva. Vaikkapa muistoksi tästä päivästä ja rohkaisuksi itselle, siltä varalta että huono päivä pääsee joskus yllättämään.

Sinä olet ihana.
Sinä olet arvokas.
Tänään - juuri tuollaisena.


Ensi viikolla luvassa kissakuvia.

Rakkaudella,
Sallamari

Ps. Meidän  paikallisessa lehdessä oli kuluneella viikolla pieni juttu minusta, syömishäiriöstä ja itsensä löytämisen vapaudesta. Lehden digitaaliversiossa voit sinäkin käydä vilkaisemassa jutun.

Koska saa syödä jätskiä

Aamu kahdeksan, puoliautio Prisma. Ulkona pirskottaa ikävää jäätävää tihkua, sisällä kaupassa tunnelma on lämmin ja uneliaalla tavalla rauhallinen.

 Nainen punaisessa takissaan astuu sisään kauppaa, kävelee määrätietoisesti jäätelöaltaille ja nappaa altaan uumenista jäätelöpuikon.

Naisen askeleet johtavat lähimmälle avoimelle kassalle. Koruton nopea maksutapahtuma - lomapkko taskuun ja jäätelöpaperin kuoret auki.

Kingis uppoutuu hampaiden väliin.

Millaisia ajatuksia edellä kuvattu tapahtuma herättää sinussa?

Haluaisitko sanoa tarinan naiselle jotakin?

Minä olen tarinan nainen. Hieman jälkeen kahdeksan tänä aamuna minä halusin jäätelön. Aamukahvin kanssa nautittavaksi, ihan vain tälläisella sivuhuomautuksella tarinaa täydentääkseni.

Vehnäallergia supistaa noita aamukahvin kanssa nautittavien pullan/keksin/kahvileivän valikoimia  - eikä sillä, että minä tuollaisesta pullavata liiemmälti ole koskaan perustanutkaan.

 Mutta jäätelöstä minä pidän. 

Niin siinä sitten käy, että sellaisena aamuna  kun sisin sanoo että aamukahvin kanssa olisi kiva saada jotakin, muistuu mieleen että marketin pakastealtaastahan saa jäätelöpuikon paperimukikahvin kaveriksi.

Kahdeksalta aamulla herkkuhetki jäätelön kera.

Because I can.

Sallin sen.

Annan itselleni luvan.

Kiitän ja iloitsen.

Ei häpeää.

Ei inhoa.

Ei katumusta.

Toinen ottaa pullan,

minä aamukahvijäätelön.

Miksi jäätelö mielletään iltapäivällä syötäväksi? 

Pulla on ok milloin vaan, mutta jäätelöä saisi sallia itselleen vain iltapäivisin ja aurinkoisina kesäpäivinä?

Onko sinulle tuttua juttua tälläiset jäätelöön liittyvät mielikuvat? Että jäätelö on iltapäivällä syötävää jälkkäriä ja se on ok nautittavaksi kun kunnon ruoka on syöty ensin alta pois.

Tunnustan olevani jäätelörebel!

Syön jäätelöä kun mieliteko iskee.

Nykyisellään syömishäiriöni voi niin hienosti, että yksi jäätelö riittää - enää ei tarvitse ahtaa itseensä enempää. Eikä syyllisyys iske missään vaiheessa. Nautittu jäätelö on rakkaudella nautittu herkku, pieni iloinen arkea sulostuttava teko - ei mitään sen enempää.

Olen oppinut aidon nautinnollisen herkuttelun taidon.

Olen ylpeä itsestäni ja onnellinen onnistumisestani.

Ihana siunattu vapaus.

Rakkaudella,

Sallamari

#painorauhaa

Istun kolmeksi minuutiksi saaan autoon isäni kanssa. Puolessa välissä matkaa kuskin penkiltä kuuluu  ikääntyneen miehen monotonisella äänellä totiseen sävyyn lausahdus

"Kyllä sunkin pitäis vähän laihduttaa."

Siinä toisella etupenkillä lauseen vastaanottaja - minä -  lasken rauhallisesti - syvään huokaisematta - kolmee,  jonka jälkeen tietoisena itsestäni avaan suuni vastaukseen. 

"Tiedäkkö mitä isi, mä olen ensimmäisen kerran koko elämäni aikan tyytyväinen itseeni ja onnellinen elämästäni just tämän kokoisena. Mä jaksan koulussa hyvin ja tiedän, että oon fyysisen jaksamisen puolesta valmis työelämän haasteisiin uudessa ammatissa. Mä oon just niin sopivassa kunnossa itselleni, että mä kykenen tekemään kaikkea sellasia juttuja joita mua kiinnostaa tehdä. 

Ei - mun ei tarvi laihduttaa.

Mä olen hyvä just tälläisenä."

Itsevarmuudestani selkeästi hämmentynyt etupenkki vastaa salamana

"Niin olet.

Sillätävalla mietin vaan, että sitten jaksat pärjätä elämässä - kun se kuitenkin on sillätavalla loppujenlopuksi aika pitkä taival - etteti väsyis ja olisi kevyt askeltaa sitä.

Jajuu,  pärjääthänsä kyllä."

Syvä rauha laskeutui autoon.

Mä olen aiheesta sanottavani sanonut.

En myötäillyt,

en hymissyt,

 en sanonut "kyllä isi" vain toista miellyttääkseni.

Annoin rehellisen vastauksen.

That's all folks.

Eilinen munuutin mittainen keskustelumme on todennäköisesti lajissaan viimeinen. Viimeinen kerta ikinä kun isäni antautuu kanssani keskustelemaan siitä tarvisiko minun laiduttaa vai ei. Se viimeinen oljenkorsi, joka lopulta katkaisee täyteen lastatun kamelin selän.

  Reilu parikymmentä vuotta epärakentavia keksusteluja lienee yhden aiheen vatvomiseen ihan riittävästi.

Ensimmäistä kertaa elämässän  jaoin rehellisyyden värittämällä itsevarmuudella isälleni tiedon siitä, miten omasta mielestäni minä olen hyvä juuri tällåisenä ja juuri tälläisenä minun tulee siten riittää myös ulkopuoliselle maailmalle. Mikäli ulkopuolinen maailma kokee minut tälläisenään riittämättömäksi, se on heidän valintansa jolla ei ole minkäänlaista voimasuhdetta minun sisälläni kokeman onnellisuuden määrittelemiseen. Kehoni fyysinen koko ei ole verrannaissuhteessan siihen  millaisella askeleella tavallan elämän polkua.

Ensimmäistä kertaa ikinä isäni taipui sanomaan - joskin hämmennyksen tuottaman Froidilaisen lipsahduksen muodossa kaiketi - että minä olen hyvä juuri tälläisenä. Itsenäisesti isän suusta tuli maailmankaikkeuden kuultavaksi luottamuksen sanoja sitä tietoa kohtaan, että hänkin uskoo minun pärjäävän elämässä omien itsenäisten valintojen turvin. Luottamus siihen,että pärjääminen on kiinni aivan muusta kuin vatsan ympärysmitasta.

Meidän perheessä taidetiin juuri saavuttaa painorauha.

Tänään vietetään Suomen Syömishäiriöliiton alullepanemaa valtakunnallista Älä Laihduta -päivää. Minun blogini on yksi mukaan kampanjaan haastetuista blogeista. Tänä vuonna Älä Lahduta -päivän teema on Sairaan terve elämä. Teema puhuu karua tarinaa siitä, miten  ympärillemme luodaan uskomattomia sosiaalisia paineita pyhäksi muodostuneen tehokkas-terve-ja-tärydellinen -kolmiyhteyden tavoittelussa. Yhä enevissä määrin tuota pyhää kolmiyhteyttä lähdetään tavoittelemaan epärealistisesti juuri terveyden kannalta kaikella tavalla epäloogisin keinoin. Todellisen minämme rehelliset toiveet hukkuvat kovin helposti ulkopuolisen maailman korviimme kuiskivien seireenisäveliensekamelskaan.

nopeammin - enemmän - tehokkaammin

Jaksaa jaksaa! Luuserit luovuttaa!

Valmiiksi juuri sinua varten laadittujen vaatimusten lista on pitkä - miltei loputon. Tavoite vaikuttaa siintävän jokaisen sitä kohti kuljetun askeleen myötä yhä kauempana.

Olenko se minä  joka tätä oikeasti haluan - vaiko joku toinen, joka painokkaasti vaatii minua tekemään näin tullakseni hyväksytysti osaksi onkun toisen maailmankaikkeudelle manifestoimia toiveita?

Trust your inner voice.

Mukavaa perjantaita kaikille!

Rakkaudella,

Sallamari

#painorauha

Mitäs tänään syötäisiin

Pitkästä aikaa on luvassa
syömiseen, ruokaan ja syömishäiriöstä toipumiseen liittyvä päivitys.

Toipumiselleni kuuluu hyvää. Pienillä askelilla, vakaata rauhallista tahtia, olen kulkenut kuluneen kevään, kesän ja kyksyn vakaata toipuneen elämää kohti. Ruoka ei ahdista, syöminen fyysisenä tekemisenä ei ahdista eikä ruokaan liittyvät yleissosiaaliset odotuksen sun muut mielikuvat tunnu millään tavalla ahdistavilta.

Laihdutus mainokset paperilehdissä tai laihdutuksen ympärillä pyörivät tositeeveesarjat eivät nekään aiheuta minulle pahalta tuntuvia isoja tunnereaktioita - kestän lukea mainokset ja seurata teeveeohjelmia. Katsantokantani kaikkea syömiseen, painonhallintaan, kehonkuvaan tai liikunnalliseen elämäntapaan liittyvää uutisointia, mainontaa ja teeveeohjelma kohtaan on tällä hetkellä analyyttisen kiinnostunut. Koitan mielessäni jäsennellä mitä hyvää annettavaa ihmisillä näkemäni tai kuulemani ruoka/painonhallinta/kehonkuva/liikunta - artikkelilla tai ohjelmalla on. Koitan löytää kaikesta jotakin hyvää ja rakentavaa - jotakin sellaista mikä voisi inspiroida tai tuoda positiivista nostetta ihmisten elämään.

Koska tämä blogi perustuu itselle rehellisenä olemiselle, on tässä kohtaan kerrottava itselleen rehellisesti miten onnistuneesti olen havainnut ruokavalioni lipsahtaneen hivenen epäterveellisille raiteille. Yep, minä syön reilusti nopeaa einesruokaa.  Valiojugurttia aamupalaksi, nuudeleitä lounaaksi, iltapäivällä junamatkalle mukaan tartuu kolmiöleipä - välipaloina napostellaan suklaata ja suolapähkinää (ihan vaan koska muillakin on suklaata, niin minunkin tekee sitä mieli)

Kotona tehdyn ruoan osuus on jäänyt minimiin. Tai pikemminkin kai pitäisi sanoa, miten kotona tehdyn ruoan osuus minun syömisissäni on ollut minimissään. Olisi hienoa sanoa, että tätä on jatkunut kuukauden tai kaksi - mutta se on aivan bullshit löpinää - eihän tämä ole mikään ohimenevä juttu, vaan monen vuoden harjoittelun tulos. Opittu tila,  johon olen taas vaivihkaa antanut itseni valua.

Kaikki tekemäni havainnot omasta syömisestä ja syömisieni laadusta tapahtuvat nykyän todella neutraalilla ielentilalla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kykenevä analysoimaan tekemisiäni ja tekemättä jättämisiä rehellisesti ja rationaalisesti. 

Ei pakkoajatuksia laihdutuskuurista,

ei hätäisiä itsevihan täyttämiä mietteitä siitä, miten saisin mahdollisimman nopeasti itseni johonkin toiseen kevyempään olomuotoon olemaan puhtaampi ja parempi ihminen.

Havainnointia, analyysiä ja omien tekemisien hahmottelua - sellaista syy-ja-seuraus -ketjun rakentelua, sellaisesta näkökannasta jossa pohditaan mikä toiisi inspiraationa minun elämässäni toisenlaisia valintoja kohden kannustamaan tästä eteenpäin.

Aarrekarttailua - inspiroivia kuvia ja motivoivan kannustuksen näkyväksi tekemistä.

Ehkä näissä oivalluksissa piilee seuraava isompi askel toipumisen tiellä.

Tai ehkä tämä on jo sitten sellaista tarveen ihmisen tapaa suhtautua elämään.

Itse en vielä hahamota muuta kuin että aikaisempaa parempaa tämä ainakin on. Jotakin sellaista, joka todellisen minäni mielestä tuntuu oikealta. Hyvältä ja positiiviselta kulkusuunnalta.

Tälläisiä tunnelmia tänään.

Mitenkäs teidän torstai?

Rakkaudella,

Sallamari

Ihan sama vaikka mokaa

Close Enough. Keksin kuvasta viisi virhettä ja ainakin saman verran hienoja onnistumisia
sekä oppimisoivalluksia. Fifty-fifty on Close Enough tälläiseen muovipääleikkaukseen.

"Voisitsä tulla katsomaan tätä mun päätä...

...mä niinku taas tein jotakin aivan väärään suuntaan tai sillei.

Auta mut oikealle alulle taas"

Onneksi tänään saa mokata, sillä on kansainvälisen epäonnistumisen päivä. 

Päivän tarkoituksena on tuoda näkyville uudenlaista hyväksyvää epäonnistumisen kulttuuria. Epäonnistumisen myöntäminen ja siitä oppiminen on avain menestykseen kaikilla elämän alueilla

...joten minähän mokailin koko rahan edestä.

Hiusten leikkaaminen on toisinaan hippasen haastavaa. Tai ei se itse leikkaaminen, vaan ergonomisen ja toimivan leikkausasennon löytäminen. Opettaja selittää leikkauslinjat teoriassa ja näyttää miten leikataan - että tässä asennossa kaikki sujuu luontevasti ja sakset kulkevat sujuvasti. Sitten käydään työhän kiinni. Leikkaus tuntuu aivan ylivoimaiselta - miten hemmetissä sakset saa edes osumaan koko tukkkaan. Miten pitää vääntäytyä nähdäkseen mitä tekee ja onnistuakseen siinä vielä liikuttamaan saksia, niin että leikkautuu vaan se mitä pitäisi.

 Aikani tuskasteltuani sentojen ja tukkamassan parissa kahden metrin päästä minusta kuuluu napaka kysymys, "Mitenkä sä oot aatellu, että leikkaat onnistuneesti tuossa asennossa?"

No tuota enpä ole päässyt aatoksissa vielä niin pitkälle - olen vaan yrittänyt epävoivon vimmalla. Ja eipä muuten tunnu onnistuvan mikään ja asentokin on niin epämukava että itkettää, mutta parempaankaan asentoon en itseäni onnistu asettelemaan. 

En vain ymmärrä miten raajoja on väänneltävä -missä käsi, missä jalka- jotta pääsen siihen oikeanlaiseen leikkausasentoon.

Kehonhahmotushäiriö sen tekee.Ymmärrän esimerkistä helposti miten leikkaulinja kulkee , mutten tiedä tajua toisen näyttämän asennon pohjalta miten asetella kädet oikealla tavalla ergonomiseen leikkausasentoon. Jos on vinkurassa asennossa, riski vinkuraan leikkaukseen kasvaa.

Mutta heti kun joku tulee viereen ja ohjaa, että laita tuo käsi tuonne ja tämä tänne; Boom - tajuan aivan kättelyssä mistä tässä on kyse. 

Jaa, näin se tehdään.

Just.

Mutta ennen oivallusta mokasin kyllä aivan huolella.

Mokasin ja opin mokailustani.

Tärkeintä minulle tälläisessä uuden asian opiskeluun liittyvässä mokailussa on oppia sietämään mokailua itseään. Epävakaa persoonallisuushäiriö sotkee - tai paremmin kuvaillen sanottuna sumentaa - mokailuun liittyviä tunnekokemuksiani. Särkynyt osa mielestä haluaa uskoa, että on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa - täydellinen onnistuminen ja epäonnistuminen. Rationaalisen järjen avulla -  nykyään siis jo kykenen ymmärtämään persoonallisuus häiriön vaikutusta ajattelumalleihini - prosessoiden, tajuan mokatilanteissa että onhan onnistuminen-tai-epäonnistuminen -parin välissä paljon sellaista Close Enough -aluetta. Sellaista työjälkeä, joka on riittävän hyvää vaikkei olekaa täydellistä. Olen oppinut hyväksymään, ettei erehtyminen taikka epäonnistuminen tarkoitakaan maailmanloppua - se tarkoittaa vain sitä, että on aika koittaa asiaa uudelleen, joko täysin toisella toimintatavalla tai rauhallisemmin samoin vanhoin toimintamallein hommaa lähestyen.

Jos mokan jälkeen ei ikinä kokeile hommaa uudelleen, 

antaa persoonallisuushäiriön äänen voittaa todellisen minän äänen.

Uskoo siihen, että voin olla joko kerralla hyvä tai ikuisesti epäonnistunut - kun kerran keralla ei hyvää tullut. Todellisuudessa olen paljon enemmän kuin vain onnistuja tai epäonnistuja.

Olen 

kehittyjä,

oivaltaja,

hoksaaja,

sisukas yrittäjä,

hitaasti-mutta-varmasti -mallilla asioita käsittävä

Olen epävakaa persoonallisuushäiriö taipumukseni kanssa sinut.

Se on osa minua, muttei hallitse enää häirtsevästi toimintaani.

Olen paljon enemmän kuin vain kaksi vaihtoehtoa.

Oppimisen näkökulmasta katsottuna kansainvälinen epäonnistumisen päivä on arvokas teemapäivä. Mokasin, pyysin apua ja oivalsin - enpä voisi paremmin enää olla omalta osaltani osallistunut tähän teemapäivään.

Mukavaa mokapäivää teille kaikille!

Toivottavasti teidän päivä on tänään ollut pullollaan oivalluksentäyteisiä pikkumokia.

Rakkaudella,

Sallamari

Back in the Saddle - toipumistarinaa

Autenttista tilannekuvaa teatterin hämärässä.

Sydän on täynnä kiitollisuutta.

On niin paljon aihetta kiitokselle tänään.

... jotta päästään käsiksi kiitollisuuteen, on palattava ensin tarinan alkulähteille

Aika tarkasti päivälleen 11 vuotta sitten minut kirjattiin potilaana sisään Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin psykiatriseen avohoitoyksikköön. Suljettua laitoshoitoa pidettiin tehokkaampana vaihtoehtona, mutta kykenin sen verran kannattelemaan päätäni pinnalla, että lupa päiväosastolla tapahtuvaan "kahdeksasta-neljään" -arkipäivähoitoon heltisi lopulta lääkäriltä.

Tuona päivänä minä olin rikki. Niin rikki ja pohjilla kuin vain olla voin.

Olin radikaalisti repäissyt itseni pois minua tuhoavasta oravanpyörästä ja seisoin yksin hädissäni tyhjän päällä.  Olin juuri jättäytynnyt syömishäiriön sävyttämän pahan burnoutin vuoksi pois liikunnanohjaajan työstäni ja vannoin itku silmässä, ettei sellainen päivä tässä universumissa koita jolloin minä palaisin ohjaamaan ihmisiä. Never, sellaista päivää ei tule - minä vannoin sen - huolimatta siitä, että haluamalla halusin ja kouluttauduin aikanaan liikunnana pariin, ohjaaminen oli sellainen juttu jota minä rakastin . 

Cross my heart or hope I die;  ikinä milloinkaan minä en ohjaamaan palaa 

- niin minä vannoin.

.

Minut oli lytätty ja lannistettu. Siinä sivussa - kaikkia ääniä kuunnellessa -  olin itsekin viimein saanut itseni vakuutettua siitä, että minulle niin rakas ihmisten parissa ohjaajana toimiminen on jotakin sellaista johon minulla ei vain kerta kaikkiaan ole minkäänlaisia lahjoja.

Olin vakuuttunut, että en ikinä tässä elämässä enää voi olla tsemppari toisille.

Ettei ole olemassa paluuta minulle niin rakkaiden ohjaushommien pariin. Että minähän olen ollut aina aivan harhainen, uskoessni itseeni ja siihen että minusta on rohkaisemaan ja tsemppaamaan ihmisiä itsensä kanssa toimimisen haasteissa. Että minä olen ollut oikeasti täysin päästäni vialla noustessani tällä osamaattomuudella varustettuna ikinä ihmisten eteen mua ohjaamaan heitä.

Niin äänet sisälläni vakuuttivat.

Lääkäri sitä äänten aiheuttamaa tuskaa 

siellä osastolla sitten kirjasi paperille kirjain-numero yhdistelmiksi. 

F32.2

F41.1

F42.2

F50.2

F60.3

Nlin niin rikki ja niin pohjalla.

Lowest of the Low Bottom.

Kaiken poisantaneena.

No life, No Profession, No future.

Syvällä siellä jossakin tuskan alla halu elää kuitenkin kyti.

Usko siihen, että elämässä on muutakin kuin se mitä mä näen juuri nyt. 

Se eli vahvana kaiken epätoivoisen olotilan keskellä.

Joskus puoli vuotta tämän hetken jälkeen mä päätin, että helvetti mä nousen tästä. 

Mun eteen annettiin kasa papereita ja puhuttiin sairaseläkkeelle siirtymisestä - kun kaikki nyt on on vaan niin sekavaa, ettet itsekään tiedä minne suuntaan kulkea.

Mä reagoin ehdotukseen kirjoittamalla mustalla maalilla askarteluhuoneen kaapinoveen APUA.

"Sinä päivänä mä päätin että uppoamisen sijaan mä uin."

*****

Monta vuotta vierähti uidessa.

Ensin sain pään pinnalle.

Sitten pää pinnalla pytyi jo varovasti suunnistamaan jonnekin.

Oli käytävä syvällä ja uitava laaja lenkki aika kauaksi ja takaisin,

jotta ollaan pästy tähän pisteeseen.

Sinne luopumisepisodin alkulähteelle.

Rakkauden äärelle.

*****

Im back in the Saddle.

Iloisena, onnellisesna ja itseni löytäneenä minä tänään seison ihmisten edessä ja rohkaisen heitä löytämään ilon sävyttämää hyää oloa oman kehon liikuttamisesta. Tässä minä taas seison, tekemässä sellaista missä minä olen oikeasti aikasta hyvä - tsemppaamassa ihimisiä ja jakamassa oivalluksiani heidän kanssaan.

Paljon on minussa muuttunut tässä vuosien saatossa - niin sanomattoman paljon ihmisenä kasvamisen hetkiä olen saanut kokea. Tänään olen vapaa kaikesta tuskasta. Antanut anteeksi itselleni ja niille, jotka tahallaan tai tahattomasti ovat minua rikkoneet.

Tarinan opetus - never say never or forever, just go by the flow. Aika on perhanan armollinen juttu, se myötävaikutuksesta on mahdollista nähdä samoja asioita kerta toisensa perään uudessa valossa.. Mahdollista on myös tehdä asiat erilailla - omalla tavalla - sillai, että tekemisestä tulee itselle niinmaan perusteellisen mahtava olo.

Se on se mun juttu.
Ohjata, kannustaa ja tsempata - tehdä se omalla tavalla.

Poissa kehomuoteista.
Poissa terveysvalistuksesta.

Lähellä ihmistä, iloa tuottaen.
Onnellinen hymy ja minä tunnun minusta tälläi hyvälle -tunne;
niitä minä haluan tuoda.

*****

Enemmän kuin sata syytä kiitokseen.

Kiitos aika - olet ihmeellinen ja armollinen asia..

Kiitos ihmisen taidolle yhtäaikaisesti kasvattaa luottamusta itseensä samalla antaen loputtomasti anteeksi katkeruudesta irti päästäen.

Kiitos rohkeudesta olla rohkea ja yrittää uudelleen.

Kiitos rakkaudesta.

Kiitos että saan olla rohkea.

Kiitos että saan rakastaa.

Kiitos että saan rohkaista.

Kiitos että saan kannustaa

Kiitos että saan jakaa oivaltamiani ja oppimiani asioita ihmisten kanssa.

Kiitos hymyistä.

Kiitos naurusta.

Kiitos halauksista.

Kiitos, että sain tehdä tästä päivästä jollekin vähän kauniimman.

Kiitos elämästä.

Kiitos sinulle, joka luit juuri kiitollisuudestani.

*****

Näissä tunnelmissa on mukava päättää tämä viikko.

Ensi viikolla luvassa tukka- ja tyylikuulumisia ainakin yhden asukuvan verran.

Muutama lemmikkikuva ja jotakin kosmetiikkamietteitä.

Sellasita on suunnitteilla.

Mukavaa sunnuntaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Epäsäännölliset ruoka-ajat

Pitkästä aikaa vähän syömishäiriökuulumia
- tai oikeammin kai pitäisi sanoa toipumiskuulumisia.

Osaan nykyisin luontevasti keskusteluissa sanoa ääneen olevani syömishäiriöstä toipunut - mä olen sairastanut syömishäiriön, nyttemmin siitä toipunut. Blogiin kirjoittaessa tulee helposti vielä kirjoitettua syömishäiriökuulumisia, sillä jotekin toipumiskuulumisien kertominen tuntuu hassulta tavalta kirjoittaa asiaan. Ehkä voisi kirjoittaa  että tässä postauksessa puhelen tämän hetkisistä tunnelmista ja kuulumisistani syömishäiriöstä toipuneen, siinä samalla kertoa tunnelmia sekä ajatuksiaq ruoan ja syömisten suhteen.

Postausaloituksen pohdinnasta itse asiaan.

Ruokaan liittyvät pakkoajatukset ovat poissa. Syöminen ei ahdista, eikä tässä elämän hetkessä syötävät asiat enää toimi rangaistuksena/palkintona märittäen sitä olenko onnistunut tai epäonnistuut asioita omasta mielestäni asioissa.  Ruoka on viimeinkin elämässäni vain ruokaa - jotakin sellaista joka ruokkii kehoni tai jota nautitaan ilo sydämessä hyvän maun vuoksi.

Jotakin mitä ei tarvitse pelätä tai hävetä.
Ruoka on luonteva asia,
syöminen luonteva neutraali tapahtuma.

Ahdistuneen olotilan huomaan ajoittain yhä edelleen talttuvan helpommin karkkipussilla, kuin Mind Fullness -harjoitteiden avulla. Tiedostan milloin karkkipussi tai toinen juustovoileipä on napattu ahdistuneen olon vuoksi ja milloin siksi, että on oikeasti nälkä tai että juuri nyt teki mieli karkkia. Ahdistuneen olon näennäinen helpottuminen syömisen kautta on niin kovin monen vuoden aikana mieleni sopukoihin taottu opittu toimintamalli, josta pois oppiminen ei onnistu aivan kädenkäännteessä.

Ahdistuksen hiljentämiseksi tapahtunut syöminen ei ahdista minua enää millään tavalla - pyrin havainnon tehtyänni analysoimaan ja oppimaan omista toimintamalleista. Minä söin koska ahdisti : mikä ahdistaa ja miten siitä ahdistavasta tekijästä päästää eroon. Oliko syömistä edeltäneessä hetkessä nälkä ja huomaanko ylimääräisen ahdistusta hiljentävän leivän olleen ikään kuin helppo jatkotoimenpide nälkätunteelle.

Opiskelujen aloitus on saattanut minut tilanteeseen, jossa ajatuksella pitää tarkkailla omaa syömistään ja ruokailurytmin säännöllisyyttä. Opetuksemme todellisia ammattitilanteita -imitoivan opetustavan vuoksi tilaisuuksia skipata ruoka "hyvällä tekosyyllä" tarjoituu eteen aivan kultalautasella kannettuna. On helppoa antautua ajatuksell,että minä teen nyt tuonjutun ja syön sitten jos ehdin sen sijaan että tietoisesti irroittaa itsensä olemattomasta velvollisuuden tunteesta - tai hetkeen uppoutumisestaan -  laskisi työvälineet alas ja menisi ruokatunnille, aina kun kehoitus sellaiseen käy.

Ihan huomaamataaan voisi livahtaa läpi päivän syömättä.
Sitähän laihtuisi vaikka samalla.

Houkuttelevaa.
Mutta niin petollista.

Itseään siinä satuttaisi.

Siksi minä teen aina tilaisuuden tullen koulupäivän aikana kaksi asiaa,
istun hetkeksi ja syön jotakin.

Jotta työelämässäkin muistan aina tilaisuuden tullen levätä ja syödä. Opettelen "uuden elämäni" ensimmäisestä päivästä alkaen ehdointahdoin itseni toimaan ja ajattelemaan jokaisen taukohetken levon ja syömisen tilaksi.

Sillätavalla säilyy ruokailurytmi, 
eikä pääse nälkävelka yllättämään.

Minulla näläntunteen havainnointi ja siihen reagointi on hiukan vielä hakusessa. Pieniruokainen päivä - unohdin kai syödä tai en oikein sillätavalla ehtinyt syödä - purkautui tänään turhautuneena kiukkuitkuna Lidlin pakastealtaalla. Kun minä ihan oikeasti tämän yhden kerran vuodessa olisin halunnut pannupitsan ja näillä ei oo täällä pannnupitsaa - havainto päättyi pieneen itkuun.

Itkin pannupitsattomuutta Lidlin pakastealtaan ääressä.

Oikeasti olin vain vähän väsynyt ja todella nälkäinen
- pannnupitsasta haaveileva karhunnälkäinen väsynyt opiskelija.

Itkemässä pakastealtaalla.

Kuulostaa dramaattiselta tosiTV kohtaukselta.

JunttiP kysyy hellästi
"Kulta, onkohan sulla vähän nälkä?"

"Joo."

"Otetaanko tämän kerran tavallinen pitsä niin pääset nopsasti syömään?"

"Joo."


Istu ja syö aina kun voit.
Tuolla reseptillä sitä tulevina kuukausina voi säästyä monelta draamalta.

Säännöllisessä ruokarytmissä piilee hyvän olon salaisuus.
Lounaan skippaaminen ei kannata.

So say we all.

Aika pitkälle ollaan siis edetty syömishäiriön pahimmista päivistä.
Tiedostavaan tietoisen syömisen päiviin.

Olen ylpeä itsestäni.


Tälläistä minulle nykyään syömisten osalta kuuluu.


Rakkaudella,
Sallamari

Mistäs tiesit tänne tulla

Olen huomannut, että blogiini on viime aikona tavallista aktiivisemmin löydetty Googlen kautta hakusanoilla "ahmimishäiriö", "ahmintahäiriö blogi", ahmimishäiriö blogi" ja siitä syystä koen itselleni tärkeäksi jakaa kanssanne ruokasuhteeseen sekä omassa kehossa elämiseen liittyviä kuulumisiani.

Ensialkuun on sanottava, että tänään blogini on enemmänkin ahmimishäiriöstä toipuneen blogi kuin ahmimishäiriötä sairastavan blogi. Ahmimishäiriö ja ruoka liittyvät kyllä monella muotoa elämääni, vaikkakin sairauden ja diagnoosien osalta puhun ahmimishäiriöstä nykysin menneessä aikamuodossa. Mennyt tendenssi on puheessani aika uutta, tämän kesän aika puheeseeni on tullut selkeä mennyt aikamuoto syömishäiriöiden suhteen. Ymmärrän ja tiedostan hyvin kongreettisesti vielä tänäänkin -  ihan ensikäden kokemuksen kautta - millaista on elää ahmimishäiriön täyttämää elämää.

Henkisen tasapainon osalta ero kahdessa aikakaudessa - tässä hetkessä ja siinä hetkessä, jolloin ahmimishäiriö oli elämässäni akuuttina sairautena - on huomattava. Akuutin sairastamisen aikana minä elin aina tulevaa hetkeä varten, pyrkien täysillä unohtamaan nykyhetken. Halusin keinolla millä hyvänsä olla muualla kuin tässä hetkessä - juuri tätä hetkeä ongelmineen minä vihasin. 

Huomenna olisin laihempi ja minun olisi hyvä olla, vuoden kuluttua varmaankin osaisin jo elää, niin ettei ruoka hallitse elämääni, ehkä jo ensi viikolla antaisin itselleni luvan nauttia elämästä onnistuttuani ensin paastoaamaan päivän tai peräti pari.

Fyysinen syömiskäyttäytymiseni on muuttunut vuosien saatossa kyllä sekin. Syötävt asiat eivät ajatuksenkaan tasolla ole minulle enää palkkio, rangaistus tai itsearvoni määrittelevä tekijä. Enää ei tarvitse ahtaa ruokaa itseensä niin paljon että taju lähtee - vähempikin määrä riittää lohduttamaan.

Aika monen ruoan suhteen minusta on tullut laatutietoinen - ahmimishäiriön aktiivisella aikakaudella suuhunpantavaksi kelpasi lähes mikä vaan - nykyisin valitsen syömiseni vakaasti harkiten.

Olen sinut tänä päivä sellaisenkin faktan kanssa, kuin että minä toden totta pidän irtokarkeista ja jäätelöstä niin paljon, että toisinaan minä mieluummin napostelen niitä, kuin kunnollista monipuolista kotiruokaa. Olen tiedostanut sen, että paniikkitilanne saa minut helposti hiipimään herkun ääreen ja että, halauksen pyytämisen sijaan on helpompi kipaista keittiöön tekemään lohtuvoileipä.

Olen täysin hyväksynyt sen tosiasian, että fyysinen kokoni on tulos itse tekemistäni valinnosita.
Tämän päivän minä on aikasempien päivien valitojeni summa.

Annan itselleni luvan elää täydellisen onnellisena tässä hetkessä huolimatta siitä, että koen tiukassa tilanteessa ruoan lohdullisempana kuin halauksen. Opettelen aktiivisesti joka päivä turvautumaan enemmän toiseen ihmiseen kuin ruokaa tiukoissa tilanteissa. Opettelen syömisen sijaan sanomaan päivä päivältä selkeämmin itselleni ja ääneen, että minua jännittää, tai kiukuttaa tai etten oikein tiedä mitä pitäisi tuntea.

Kaiken kaaoksen keskellä olen onnituneesti oppinut hyväksymään itseni ja antanut itselleni luvan olla onnellinen tänään juuri tälläisenä. En pyri täydellisyyteen ja olen luopunut ajatuksesta, että terveenä oleminen on yksiselitteisesti sellaista elämää missä neuroosit ja ongelmat eivät ole läsnä.

Meillä on lupa ymmärtää ja hyväksyä omat herkät kohtamme, huomaten että niiden kanssa voi elää täysipainoista elämää. Täysipainoinen elämää voi elää lievien pelkotilojen ja neuroosien keskellä. Riittää, että itse ymmärtää oman tilansa ja hyväksyy sen tosiseikan, että on olemasssa koko joukko läpi elämän mukana kulkevia haasteita - neurooseja, pelkotiloja tai muita vastaavia aivorakenteeseen sidottuja tekijöitä.

Minä olen persoonaltani epävakauteen taipuvainen, selittämättömien pelkotilojen kanssa painiskeleva unihäiriöinen vessaneurootikko ja kaikin puolin itselleni kelvollinen juuri tälläisenään. Aivoni nyt ovat rakentuneet niin, että tuollainen joukko pieniä valuvikoja kätkeytyy niiden sisään.

Itsensä ja oman elämäntilanteen ehdoton hyväksyminen sekä rohkeus antaa itselleen lupa elää onnellista ja täysipainoista elämää toteuttaen kaikkia unelmiaan juuri nyt - tämän pyhän kolmiyhteyden oivaltaminen on minulla henkilökohtaisesti ollut sellainen avaintekijä, jonka löytymishetkeä käytän itse määrittämään akuutista sairastamisvaiheesta toipumisen alkuajankohtaa.

Minun normaali-ja-täysipanoinen -elämäni on täysin erilainen kuin jonkun toisen ihmisen normaali-ja-täysipainoinen -elämä. Eikä millään tavalla veratailtavissa oleva suure. Ei mitään sellaista, jonka voisi sanoa olevan enemmän tai vähemmän - totta, aitoa tai totuudenmukaista - kuin jonkun toisen ihmisen kokemus täysipainoisesta sairaudesta toipuneesta elämästä.

Enkä halua kehuskella vaan kannustaa - valaa uskoa akuutin sairaustilan kanssa kamppailevalle, että toipuminen on todella mahdollista. Toipumisen voi aloittaa jo tänään!

On rohkeasti vain annettava itse itselleen lupa elää.
On itse nähtävä oma ihmeellisyytensä ja rakastuttava tietoisesti itse itseensä.
On sanottava itse itselleen, että sinä olet arvokas ihminen juuri tuollaisena.

Ensiksi ehkä yhden silmänräpäyksen verran
rohkenee uskoa itseensä ja omiin rakkaudellisiin ajatuksiin
- siitä se lähtee.


Rakkaudella,
Sallamari

Vain yhden kerran tämä ainutlaatuinen hetki

Mä haluaisin vain huutaa että oikeasti mä en pysty, mä en kestä enkä mä kykene. Orastava hellekausi turvottaa, menkat turvottaa ja joku perkeleen ruoka-aine turvottaa - mun mielikuvituksessani mä olen sellainen Ghost Busters elokuvien Marshmallow Man.

Syömishäiriön ääni vakuuttaa mulle, että tänään mun pitäisi vaan pysyä kotona.
Pukea ylle turvavaatteet - verkkarit ja suurin t-paita ja vihata turvonnutta itseäni.

Todellisen Minän ääni sanoo toisin. Koska  aurinko ja ensimmäinen hellekeli
on shortsien aika. Syvä hengitys ja rohkeasti nauttimaan auringosta, sillä
koskaan ei voi tieää onko just tää päivä enkä viimeinen aurikopäivä tässä kehossa.
Kiitossisuutta tästä hetkestä ja todellisen minäni ääne kuuluu tänään vahvimpana.

Turpoan kunnes räjähdän.

"Ainahan sä olet ollut tollainen turvonnut norsu 

- mitä muuta sä oikein kuvittelet olevasi?

Joku vitun sorjasäärinen supermalligaselli vai?

Anna mun nauraa sun luuserikuvitelmillesi."

- syömishäiriön ääni takaraivossa tahtoo laukoa totuuksia.

Vaikeneekohan se koskaan?

Kannustus rohkeuteen ja itseensä uskomiseen  - merkki toipumisesta - tänään on,

että mä osaan totaalisesti ignoora itseäni soimaavat soraääneet.

Tänään mä osaan tiedostaa, että on olemassa vain yksi tämä hetki - yksi ainulaatuinen tälläinen hetki, Mikäli sen istuu kotona odottaen, että "sit kun mä oon sellanen, niin sitten mä teen sitä ja lähden mukaan tohon juttuun" siitä hetkestä jää kokonaan paitsi.

Forever.

.Huolimatta siitä mitä tuskaisia pohdintoja minun ajatuksissani myllertää, tämä ainulaatuinen päivä tapahtuu kaikesta huolimatta. Jäädessään vellomaan tuskan keskelle, sitä vaan sulkee itsensä pois tapahtumista itsevihaan ja loputtomaan odotuksen mukamas turvautuen.

Huomaataan sitä dottaa jotakin, mitä ei ehkä koskaan tapahdu.

Elämä lipuu ohi.

On laitettava itsensä valinnan eteen

missatako nämä mahtavat päivät itsevihassa velloen

vai uskaltautuuko sisäisen äänet soraäänistä huolimatta mukaan toimintaan.

Vain toisen voi saada.

Kummasta oikeasti nauttii enemmän?

Hassua mutta totta, kun rohkenee keskittyä käsillä olevaan hetkeen se vihamielienen ääni sisällä ikäänkuin heikkenee. Ihan vahingossa mieli uppoutuu nauttimaan hetkestä ( ja parhaassa tapauksessa hyvästä seurasta), eikä huomaa olla joka hengenvedolla huolissaan omasta olemisesta. Ensin se on suunnilleen sadasosasekunnin mittainen hetki - ja yksin kotona taas tuntuu siltä, että on päivän aikava urakoinut vähintäänkin maratoonin.

 Kerta kerran jälkeen, nuo rauhalliset hetket pitenee ja eikä kotiin palattua tunne itseään uupuneeksi - itseasiassa huomaa miten paljon lisää voimaa saa siitä, että heittäytyy tilanteeseen mukaan..

Epämukavaa ja pelottavaa se aluksi kyllä on - lähteä mukaan kun voisi yhtä hyvä jäädä kotiin odottamaan. Epämukavuudesta huolimatta pelottaviin hetkiin ei kuole, vaikka hetken verran sitä on ehkä vakuuttunut että nin käy.

Ei auta kuin uskoa hyvän huomisen olemassaoloon.
Uskoa siihen, että minä olen arvokas ja ansaitsen olla itselleni hyvä.

Hetken neuvoteltuani Todellisen Minäni ääni voitti.
Todellinen Minä 1 - Syömishäiriö 0

Uskokaa tai älkää meinasin jättäytyä pois lauantain Pridekulkueesta ja tänään olisin tahtonut jäärä peiton alle sänkyynn koko päiväksi - koska jäätävä kehoturvotus. Syömishäiriön ääni vakuuttiaa vakuuttamistaan, että enhän mä voin mennä ihmisten ilmoille koska näytän vaahtokarkkimiehen kauan kadoksissa olleelta siskolta. 

"Kuvottava ihrakasa."

Kuiski syömishäiriö korvaani lauantaiaamuna.

"Croptop ja uusi High Wasted Viva la Frida -hame,

koska olemalla rehellisteti oma itsenstä on onnellinen ja #rantakunnossa."

Toteaa Todellinen Minäni päättäväisenä.

Edelläoleva dialogi olkoon rohkaisuksi sinulle, joka mietit että miksi koko ympäröivä maailma vaikuttaa aina niin iloisilta ja tasapainoisilta. Että miten väärin on kun omassa kehossa omana itsenään oleminnen on toisille vaan niin tavattoman helpon oloista.

Jokaisella on heikkoja hetkiä.

Jokaisella meillä on omat haasteemme.

Tutkijat ovat tehneet pääelmän, että enemmistö ihmisistä on sisimmässään enimmäkseen huolissaan siitä,miten ulkopuolinen maailma nyt minut näkee ja ollen siinä samalla sen verran täysillä itsensä lumoissa eittei ehdi herkeämättä tarkkaileman  ympärillä olevia ihmistä etsien näistä ihmisitä vikoja.

It's only in your head.

Huoli minun olemistani asuu minun korvieni välissä.
Enemmän kuin kukaan ulkopuolinen minä katsonn itseäni kriittiesti inhoten
- muut eivät ehdi, koska ovat niin pirun kiireisiä itsensä kritisoinnin parissa.

Minun heinäkuun haasteeni on vähentää itselle osoitettujen vaatimusten määrää.
Haastan itseni rohkeasti koettämään hiukan enemmän hetkeen heittäytymistä ja antautua siten kokonaisvaltaisesti elämästä nauttimiselle.

Unohtaa omasta olemisesta nousevat huolet,
nauttia sen sijaan täysillä läsnäolevasta hetkestä.

Haastetta kerrakseen.

Oikein mukavaa tiistaipäivää!

Rakkaudella,
Sallamari

Seksuaalinen Anoreksia - askel eteenpäin

Robert Mapplethorpe Kiasmassa, teoksia osiosta EROS 

Pitkästä aikaa ajattelin kertoa vähän toisenlaisia kuulumisiani.  BodyPositive osastoa ja toipumisen etenemistä kuvausta on tämäkin päivitys on pullollaan - aihe on hieman tavanoaista uskaliaampi.

Tänään aijon kertoa mitä kuuluu Seksuaalnen Anoreksian -teeman aihepiirille tällä hetkellä elämässäni. Siitä miten käsite Seksuaalinen Anoreksia tuli tietoisuuteeni ja miten itse olen kokennut ilmiön osana elämääni voit haluessasi lukaista lisää täältä.

Tähän kohtaa lienee hyvä mainita, että jos seksuaalisuuden käsittely - varsikin seksuaalisuuden esittäminen kuvissa - on sinulle vielä tällä hetkellä millä tahansa tapaa arka aihe, kannattaa tekstin lopettaminen lukaista tässä kohtaa ja palata ehkä tekstiin kuin aika on otollisempi.

Muussa tapauksessa, 
sit back and enjoy the ride.

Kiehtova yksityiskohta, jonka kautta katsoja pääsee osaksi teosta.
Teoksen keskiosa ei ole kuva vaan peili, josta teosta suoraan esestä katsottaessa heijastuu katsoja itse

OIvallus näiden kuulumisien päivittämiseen täyrkeydestä valkeni minulle tänään Kiasman käytävillä. Löysin Robert Mapplethorpen näyttelyssä vieraillessani seksuaalisen vapauden tunteen.

Robert Mapplethrop on siis SE valokuvaaja jonka NIITÄ teoksia on nyt näytteillä Kiasmassa.

Niitä alastomia ihmisiä esittäviä valokuvia,
joissa kohtaavat kauneus, erotiikka, tuska, nautinto ja kuolema.

Erotiikka ja seksuaalisuus eri muodoissaan ovat Mapplethorpen taiteen tunnettuja teemoja. Sadomasokismia ja homoerotiikaa asetelmallisessa valossa - ihmisvartalon esteettisyyttä korosten.

"Kelatkaa, tää on tyyppi joka pani kaikkia julkkiksia."
- näin tyhjentävästi kuvasi luokkatovereilleen takanani kulkenut lukiolaispoika Mapplethorpea. 

Yksi suosikkikuvistani - Peter Berlin, Polaroid ja bondage

Niitä kaikkein seksuaalissävytteisimpiä valokuvia ihastellessani minä koin suuren vapauden tunteen. Annoin itselleni luvan katsoa kuvia suoraan rehellisesti nauttien näkemästäni.

 Kuvien kautta löysin palan Mapplethorpea itsestäni.
Pieni maistiainen intohimosta, vapaudesta ja estottomasta seksuaalisuuden ilmentämisestä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin, miten tässä hetkessä läsnä minussa ei olekaan nyt se yleensä seksuaalisuutta kohdatessani esiin nouseva häpeä ja häpeän tunnetta seuraava ahdistus.

Länsä on vapautunut intohimo sekä aito innostus.

MUA EI HÄVETÄ!
innostaa  ja vähän inspiroi


Epäpuhtaan ja kielteisen olotilan sijaan  löysin sanomattomissa määrin kauneutta sekä sykähdyttävällä tavalla jotakin sangen kiehtovaa tunnelmaa erektiossa olevaa penistä esittävästä kuvasta.

Alaston ihmisvartalo näyttäytyi niin tavattoman kauniina koko lihallisessa kauneudessaan.
Minä haukoin henkeä.

MITEN VAPAA OLO MULLA ONKAAN.

poissa on kaikki ne häpeän tunneta nostattavat likaiset mielleyhtymät,
poissa lihallisuuden aiheuttama saastaisuuden tunne

poissa alastoman ihmiskehon lihallisuudesta kumpuava pelkotila
mikään ei aja mieltä pohtimaan lihallisuuden sitä  toista puolta - kuolemaa

Löydän itseni ajattelemasta
rakkautta, vapautta ja ihmisen lihallista kauneutta.
Himoa ja intohimoa.

Lihallista kauneutta

Samassa tilassa käyskentelevät lukioryhmät kikatuksineen tekivät tunnekokemuksesta vielä entistä vahvemman ja todellisemman. Avoimesta seksuaalisuudesta selkeästi hieman hämmentyneiden huonoja vitsejä laukovien nuorten aikuisten keskellä ymmärsin omassa seksuaalisessa itsenävarmuudessani tapahtuneen kasvun.

Minä ihailin teoksia innostuneena avoimin mielin.
Ei tarvittu kikatuksia ja huonoja vitsejä viemään huomiota pois.

 Aikuisuuden kynnykselä sitä on oikeutettua olla hämmentynyt ja vähän hämillään näin avoimesti esitetyn vapaamielisen seksuaalisuuden keskellä - sitähän ollaan vielä kasvamassa kohti omaa seksuaalista varmuutta ja sitä millaista minun seksuaalinen itsemääräämiseni oikein on. Omassa seksuaalisessa kehityksessä minä jumiuduin jonnekin teini-iän kehitysvaiheiseen limbotilaan vuosikymmeniksi. Hävetti vain ja ahdisti - olisi edes mieluummin vaikka kikatuttanut -aina kun esille nnousi jotakin puhetta seksistä.


Olen suunnattoman ilahtunut löytämästäni vapauden tunteesta.
Olen samanaikaisesti myös ylpeä kaikista niistä pienistä hienovaraisista askeleista itseni rakastamisen polulla, joita olen ottanut sen jälkeen kun edellisen kerran seksuaalisesta anoreksiasta olen kirjoittanut.

Valtavan isoja oivalluksia,
 tärkeitä askelia kohti vapautunutta itsensä seksuaalista ilmaisua.

Seuraava askeleeni tässä seksuaalisen minäkuvani tutkimuksessa on Helsingissä kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävät Wonderlust -festivaalit. Osallistun tällä kertaa ainoastaan perjantai-iltana järjestettävään biletapahtumaan, sillä rehellisesti asiaa ajateltuani nuo festivaalin workshopit tuntuvat tässä kohtaa toipumistani vielä liian haastavalta askeleelta.

Toivottavasti tämä kirjoitus rohkaisee sinua, joka tunnistat itsessäsi seksuaalisen anoreksian ja mietit onko elämää olemassakaan tuollaisen tunnistushavainnon jälkeen. Rohkaisee siis uskomaan elämään ja siihen, että vaikeiltakin tuntuvista elämän solmukohdista on mahdollista päästää eteenpäin.
.

Rakkaudella,
Sallamari


PS. Mapplethorpe näyttely on vierailun arvoinen.
Piipahda katsomassa, jos Helsingissä kesän aikana oleilet.

Laihdutus- ja painovapaa päivä

Your size tells nothing about you -  your attitude says everything!

Kansainvälistä Älä laihduta -päivää vietetään tänään 6.5.

Teemapäivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Päivän ydinajatuksena on, että edes kerran vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on – sillä eihän ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden

Tiedättekös, juuri tänään on varsin otollinen hetki tarkastella itseään ehkä aivan uudenlaisessa valossa - katsoa itseään rehellisesti ja täysin pyytteettömästi. Rakastua itseensä tässä hetkessä juuri tälläisessä kehollisessa olotilassa. Kiitää koko maailman kaikkeutta että saan olla olemassa tänään juuri tälläisenä omana ihmeellisenä itseni.

Ihastella ympärillään avautuvaa maailmaa - erilaisten ihmiskehojen yksilöllistä ja niin kovin monimuotoista kauneutta. Rakastua itseensä ja sitä kautta rakastaa avoimin mielin ympäröivää maailmaa sen kaikessa monimuotoisuudessaan.

Sano ääneen, että mä oon ihana just tälläisenä

ja todeta toiselle miten ihana se toinen onkaan juuri tuollaisena.

Because I am worth.

Because you are worth.

We all are worth.

Rohkeutta rakkausmatkalle omaan itseesi tänään.

Sinä olet tutustumisen arvoinen ja ihana.

Loistava rakastamisen kohde.

kiitos. kiitos. kiitos.

Rakkaudella

Sallamari

(itseensä tänään taas kerran hiukkasen lisää rakastunut)

...mut äiti, kun joogaa tekemällä ei laihdu

Pariacrobatiaa ja istuma-asento - tänään myös ensimmäistä kertaa ilman käsiä

...toteaa seitsemän vuotias tyttäreni ja osoittaa sen jälkeen vatsaansa.

"Kato nyt millanen tää on, mä tahtoisin että se olisi näin!"
(tässä kohtaa lapsi vetää korostetusti vatsaansa sisään ja tekee kuvaavia liikeitä kädellään)

"Tajuatsä, että joson läski niinsitten kaikki koulussakkin voi vaan haukkua ja sanoa että on läski."

"Mä en halua olla läski! Se olis oikeasti niinku aivan kamalaa."

Hetken mietin, että pitäisikö itkeä.

Miksi lapseni, oi miksi? Noin valtavat paineet ulkonäöstä ja sinä olet vasta seitsemän.

Kukaan ei tahdo olla läski -keskusteluun päästiin monen mutkan kautta kun PikkuS pohti aamupalalla ääneen miten vaikeaa on valillä olla kun ensin kädet ja sitten koko keho tulee levottamksi. Että etenkin koulussa on toisinaan vaikeaa kun se levottomuus vaan tulee käsiin ja lähtee siitä sitten leviämään.

 Kerroin lohdutellen, että äidillä on ollut ihan samaa, ja edelleenkin äidillläkin on toinaan vaikeaa olla hiljaa paikoillaa kun sisällä kuplii levottomuus. Kehoitin kokeilemaan joogaaliikkeitä ja helppoja hengitysharjoituksia ja että sellaisilla keinoilla äiti saa sisällä kuplivan levottomuuden vähän aisoihin.

Ja sitäkautta me sitten päästiin tähän lihavuuskysymykseen,

sillä jooga ei lapsen silmissä ole sellaista jota tekemällä laihtuu, joten miksi ihmeessä sitä sitten tekisi joogaa kun eihan sillä tule laihemmaksi.

Nieleskelin oikeasti itkua.

Niinkuin minä olen koittanut varjella lasta kaikilta ulkonäköön liittyviltä paineilta ja vain-tämä-liikunta-on-oikeaa-ja-kannattavaa-liikuntaa - ajattelulta.

Kaks hyvää juttua yhdessä on kerralla enemmän hyvää

Niin sitä sitten päädyttiin keskustelemaan läskinä olemisesta, laihduttamisesta ja liikunnasta.

Kerroin, että minä ajattelen niin että liikunnan tulee olla jotakin sellaista tekemistä josta ihmiselle tulee kiva olo. Siitä syystä minä tykkään tehdä joogaa - että  joogastessa minulle tulee todella kiva olo. Kerroin myös, että kevyellä joogalla voi oikeasti rauhoittaa levottomuutta.

Kehoitin lasta pohtimaan sitä, millätavalla lihavana olo muutaisi elämää. 

Eikä yllättänyt kun esiin nousi kiusaaminen - se, että lihavaa voi kuka vaan kiusata koulussa. Eikä ollut muuta vaihtoehota kuin kysyä, että onko lapsi itse nähnyt jotakuta kiusattavan tai kiusannut itse - vastaus oli kieltävä - mutta pelko erikokoisen kehon vuoksi kiusatuksi tulemisesta on käsinkosketeltavaa. Tuossa hetkessä iski totaalinen Blank Out -  en tiennyt miten lasta olisi tukenut ja lohduttanut - ainoa mitä osasin sanoa oli, että tuollaiset kiusaajat ovat todella ajattelemattomia ihmisiä ja että kenenkään arvokkuus ja se miten kiva toinen on ei ole missään määriinn koosta kiinni. Teot yksin ratkaisevat - ystävällinen ja ihana ihminen on ystävällinen ja ihana ihminen, siitä huolimatta miltä ihminen ulkoisilta piirteiltä näyttää.

Lapsi kuunteli pää kallellaan syvän hiljaisuuden vallassa.

Keskustelu hiljeni  ja minä hipsin olohuoneeseen joogaamaan sisällä kulpivaa harmia ulos.

Äiti, mä treenaa sua sun kanssa.

"Äiti, saanko mä tulla sun kanssa joogaamaan ja voidaanko lentää vähän?"

kysyy rappusilta pieni vieno ääni

"Tientenkin saat."

"Muttakun mulla on tää jäätelö?" 

"No, yhdistetään jäätelö ja jooga sit.

Ne molemmat on kivoja ja hyviä juttuja eikö?"

"Joo. Mut erilailla. Jäätelö maistuu hyvälle ja jooga on niinku vartalolle hyvää."

"No, eiks kaks hyvää juttua oo sit niinkun kerralla enemmän hyviä juttuja?"


...siitä se ajatus sitten lähti.

Joogahetken päätteeksi mietitään, miten jooga oikeastaan sopii ihan kaikille - pienille ja isoille, lihaville ja laihemmille. Pohdittiin vielä hetki sitä, miten vähän ihmisestä voi päätellä katsoenn ihmisen ulkomuotoa, että laiha ihminen ei välttämättä jatksa nostaa ketään jalkojen päälle istumaan - tai sitten se voi jaksaa nostaa tosi ison ihmisen jaloillaan, ja että sama pätee pyöreään ihmiseen. Että vaikka olisi minkä näköinen ihminen, niin se ihminen voikin osata ja pystyä tosi uskomattomiin juttuihin. Toistaiseksi äidin elämänviisaus on vielä uskottavissa määreissä lapsen silmin katsottuna ja keskustelutuokin lopputoteamus oli lapsenkin taholta, että kiva ihminen on kiva ihminen ja ihmisen kivana olemisen määre on se miten ihminen käyttäytyy, ei se miltä ihminenn näyttää.

Hiukan minua kyllä hirvittää nuo pinen ihmisen läskipuheet. 

Sattuu tavattomasti joka kerta kun kuulee lapsen moittivan itseään läskiksi.

Sattuikohon minun kasvattajistani tuolla tavalla niinä vuosina kun minäääneen vihäsin itseäni ja kehoani ja moitin itseäni joka käänteessä läskiksi. Toisaalta minun kasvukodissani arvosteltiin omaa ja toisen kokoa ihan avoimesti - huomauteltiin ylipainosta ja kehoitetiin itseä ja toista laihduttamaan. 

Toistuvati - päivästä toiseen.

Talk after talk after talk.

Päivät täyttyivät läskistä ja lauhdutuspuheista.

Miten paljon ruokaa voisi ottaa ja miten vähällä ihminen oikeastaan tulisikaan toimeen.

PikkuS on saanut oman osansa läskipuhealtistuksesta kotona elämänsä ensimmäisinä vuosina - minähän olen ollut kaikista kehovihapuheista vapaa vasta vähän toista vuotta.

Pyrin avoimesti kertomaan lapselle, että äiti on ollut tavattoman sairas niinä vuosina kun on inhonnut itseäänn ja sanonut itseään läskiksi. Lausuin ääneen, miten itseään on lupa rakastaa ja on ihan oiken olla ylpeä osaamisesta ja olla omana itsenään onnellinen - se että on ylpeä itsestään ja osaamisestaa on eri asia kuin kehuskelu, sillä sellaisella hyvällä ylpeydellä itsestään ei ole tarve aiheuttaa pahaa mieltä toiselle vaan innoistaa toista tekemään rohkeasti juttuja.

On sallittua sanoa, että on hyvä vaikka ei onnistuisikaan jutussa aivan täydellisesti.

Tänään olen juuri näin hyvä ja jos harjoittelen lisää tulevaisuudessa voin saavuttaa enemmän ja olla tähän päivään verrattuna erilainen ja erilaisena hyvä sitten sinä tulevaisuuden päivänä.

Pyrin kannustamaan lasta rakastamaan itseään ja löytämään hyvän itsestä sekä omista onnistumistaan - toki niin, että iitseään on lupa kehittää ja uusien taitoen oppiminen on hieno asia.

Pyrin vahvistamaan lasta uskomaan, että kehon koolla ei elämässä ole merkitystä

- todellinen merkitys on sillä miten paljon rakastaa itseään ja maailmaa.

Rakastamalla onnistuu olemaan ennakkoluulottomasti hyvä kaikkea elollista kohtaan maailmassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Arvokasta äiti-lapsi -aikaa, vähän joogaa ja hienoja ovailluksia.

Kehopositiiviisen ajattelun siementä on laitettu itämään.

kiitos. kiitos. kiitos.

Rakkaudella,

Sallamari