Halloween ähky

Tämä blogi, joka aikanaan alkoi henkilökohtaisena terapiapäiväkirjanani, on sittemmin jäänyt vähäiseen rooliin syvimpien tunteideni jäsentelykanavana. 

Jos aikanaan huonoja epävakauden täyttämiä päiviä oli 365 päivää vuorokaudessa, on nykyään hyvien päivien osuus jotakuinkin 360 päivää vuodesta. 

En tiedä miten paljon aikaisilla aamuherätyksillä ja hiipivällä pimeydellä on osansa asiaan, viime viikolla epävakaiden tuntemusten sekä lievän ahdistuksen täyttämiä päiviä on ollut useampi peräkkäin. Päivät ovat olleet fyysisesti keskivertopäivää raskaampia, sillä ahdistus tuo mukanaan ylimääräisiä ääniä pään sisälle. Ääniä, joiden merkitys toimintani ohjailevana neuvonantajana on aikoja sitten lakannut. En minä näitä äänitä kuuntele, tai toimi niiden kehoitusten mukaisesti. Ahdistus tuo tullessaan selittämättömiä pelkotiloja. Sellaisia, joista järjellä osaa sanoa että ne ovat mielikuvituksen tuotetta, että ei ole olemassa mitään. Sellaisia, joita joutuu jäsentelemään ja selittämään itselleen ja sitä kautta keskittyminen herpaantuu ja ulkopuolisen maailman silmissä minun katseeni kääntyy omaa napaa kohti.

Sanovat, että vaikutan ylimieliseltä - vaikka oikeasti koitan kohtaamistilanteessa selittää itselleni, ettei tuossa tapaamassani ihmisessä ole mitään pelottavaa ja että voin huoletta luottaa tähän ihmiseen. Pään sisäisten äänien kanssa keskustellessa minusta tulee vähemmän vastaanottava ja sisäänpäinkääntynyt. Jopa niin paljon, että koulutoverit kysyvät onko kaikki hyvin.

Kaikki on hyvin, pään sisällä vaan nyt hetkellisesti on kamala äänien sekamelska.

Edelleenkään en fyysisesti kuule fyysisesti todellisia ylimääräisiä ääniä päässäni. Nuo "äänet" joista puhun, ovat menneisyyden kaikuja - jumiutuneita ajatusmalleja jotka jankkaavat uusien ihmisten ja uusien tilanteiden vaarallisuudesta. Jotka kehottavat minua pakenemaan tilanteesta, jättämään hetken ja ihmiskontaktin ennen kuin minusta tulee hylätty ja jätetty. Ajatusmallit jotka kehottavat luovuttamaan nyt, ennen kuin joku toinen kehottaa minua luovuttamaan kertoen ettei minusta ole mihinkään.

Se, että olen saanut löytää ehdottoman rakkauden itseäni kohtaan, on osaltaan tehnyt äänien voimasta mitättömän. Vähättelevät ajatukset tulevat ja menevät, vähän kuin aallot meressä. Ajoittain niitä on enemmän ja tiheämpinä, enimmäkseen kuitenkin vain sellaista pientä hiljaista aaltoliikettä.

Kokonaan huonot ajatukset, ahdistuneisuus ja selittämättömät pelkotilat eivät varmaankaan poistu koskaan. Epävakaa persoonallisuushäiriö ja sen kaveri yleinen ahdistuneisuushäiriö, ovat pysyviä asukkaita minussa. Ikään kuin se taloyhtiön se ei-niin-haluttu naapuripariskunta, joiden kanssa on annettava itselleen lupa oppia elämään sulassa sovussa.

Rauhallista yhteiseloa siihen saakka, kunnes ne perkeleen naapurit päättävät järjestää viikon kestävät festarit.

Aivan kuin missä tahansa naapurisuhteessa, tässäkin rinnakkain elossa sitä koettaa kaikin keinoin tukkia korvansa naapurien aiheuttamalta häiritsevältä meteliltä.

Se syö keskittymiskykyä ja vetää minut sisälle omaan kuoreeni - laitan autopilotin päälle ja ajelen päivää eteenpäin. Juttu luistaa ja kaikilla on mukamas mukavaa - vaikka pääni sisällä valot ovatkin päällä ketään ei oikeasti ole kotona kuuntelemassa, katsokaas minä aktiivisesti koetan vältellä noiden veemäisten naapurien aiheuttamaa meteliä enkä sen vuoksi kykene keskittymään ulkopuolisen maailman ääniin niin kuin pitäisi.

Näinä huonona päivänä olen tavanomaista kömpelömpi. Tiputtelen tavaroita, törmään esineisiin ja saatan pysähtyä kesken lauseen - koska aktiivisesti keskityn olemaan kuulematta pään sisäisiä ääniäni. Arvatkaa tuoko maailma eteeni roppakaupalla uusia ihmisiä ja ennalta tuntemattomia tilanteita juuri sellaisena hetken, kun pääni sisällä tärisyttää aivan täydellä volyymillä kaikki epävakaudesta nousevan ahdistuksen nostattamat bileäänet.

Eilisen nukuin sohvalla, koska ahdistus oli huipussaan.

Tänään näen jo valoa pilvien takaa.

Olo tasoittuu hiljalleen,

äänet ovat vaimenneet takaisin normaalille tasolleen - lähes kuulumattomiin.

Jäljellä on syvä väsymys 

- ei toki mitään sellaista, joista nukkumalla ei selviäisi yli.

Halloweenviikonloppu jäi minun osaltani kokonaan väliin. Halloweeniä en voi sanoa missanneeni kokonaan, sillä aito oikea halloween on vasta tulossa huomenna.

Yleensä innostun meikeistä ja pukeutumisesti ihan kunnolla halloweenin aikaan, tänä vuonna ahdistusputken keskellä kaikki kauhuhahmot tuntuivat ruokkivan pelkotilojani. Minun Instatilini ammottaa tyhjyyttään hienojen halloweenmaskeerausten osalta. Onneksi maailmassa on paljon taitavilla maskeerauksilla Instassa inspiroivia ihmisiä. Annan itselleni luvan ajatella, että minun panostani ei tarvittu tänä vuonna. Annoin luvan itselleni keskittyä halloweenhuumailun sijaan ihan täysillä itseni kanssa olemiseen.

Bad Hair Day eli paperipussi päähän olkoot minun osaltani tämän vuoden kauhuasu. Sellainen kampaajan painajainen, kun asiakkaan pelastamiseksi ei ole enää tehtävissä mitään muuta kuin se että asettelee kauniisti kalliin paperikassin pään peitoksi. 

Toivotaan, että ahdistus tältä erää taas helpottaa.

Pitäneen kaivaa vitamiinit kaapista ja pohtia kriittisemmin ravintoaineita. Josko suolistossa piilisi jokin oloa helpottava juttu - parempi tasapaino suolistossa, tasapainoisempi mieli.

Varmaksi en tiedä, mutta katsellaan.

Mukavaa lokakuun loppua!

Rakkaudella,

Sallamari

Katastrofi Klubi ja minä lavalla

Tänään haluan jakaa kanssanne siivun onnistumistarinaa

 - vapauttavaa onnellisuuden tunnetta parin kuvan verran.

Tarinaa eiliselta illalta, jolloin omakohtaisesti oivalsin todellisen rohkeuteni - rohkeuden kohdata itseni aivan uudessa valossa. Voitin itseni ja omat pään sisäiset pelkoni - mursin onnistuneesti itse rakentamani käsitykset siitä mitä minä osaan, millaisia asioita kykenen oivaltamaan ja mihin minusta on. 

 Kuulin alkusyksystä burleskikurssia suunnitellessa, että teatteri järjestää kuukausittain improvisaatio teatteri iltoja, joihin halukkaat harrastajanäyttelijät ovat tervetulleita esiintymään. Homman juoni tiivistetysti on sellainen, että yleisö heittelee aiheita kehiin ja neljän näyttelijään voimin yleisön heittoihin tartutaan erilaisten näytelmäleikkien voimin.

Jossakin siinä sivussa, tuli sivulauseessa esille, että sisälläni kytee halu nousta lavalle viihdyttämään - mutta onko musta  muka johonkin sellaiseen - muiden hauskuttamiseen - kun mähän vaan vaan tälläinen.... no.... sellainin niinku aika pirun tavallinen.

And so the story goes...

Nousin teatterin lavalle viihdyttämään ihmisiä.

Riisun itsestäni kaikki roolit,

jätit korsetin, peruukin ja glitterit kotiin.

Sidoin tukan letille ja puin itseni lempimekkoon..

Kohtasin maailman omana itsenäni.

Just the plain old me.

Eihän tämä sillätavalla uutta ole,

olenhan minä ihmisten edessä ennenkin ollut.

Mutta viieiset vuodet se on ollut sillätavalla väkinäistä ja pakolta tuntuvaa,

poissa on ollut nauru ja esillä olemisen tuoma nautinto.

Nautinto siitä, että saa antaa ihmsille jotakin katsottavaa ja koettavaa.

Siksi jokaiselle burleskikutsulle on sanonut systemaattisesti ei.

Sisällä palaa halu tehdä, mutta minä ei ole valmis

- tiedättekö mistä puhun.

Eilen rohkenin, oivalsin ja löysin onnellisuuden tunteen.

Nautin jokaisella henkäyksellä - itsenäni olosta, naurusta ympärilläni ja ennen kaikkea lavalla tekemästämme improvisaation vapauttavasta voimasta.

Löysin sisältäni sen saman iloisen onnellisuuden tunteen, jonka ala-asteikäinen Sallamari löysi koulun joulunäytelmistä. Halu olla esillä ja viihdyttää. Usko omaan itseen ja tietoisuus siitän, että juuri tälläisenä minä olen tarpeeksi tekemään tätä juttua - tästä löytyy siemeniä minun onnelliseeteni.

Se vapaudentäyteinen tunne - nautinnon tunne -  jota lapsena tunsin koulunäytelmiä ja muita tehdessä. Samainen tunne, jonka onnistuneesti kadotin jonnekin aikuiseksi kasvun taipaleella sitä mukaan kun mä annoin maailman äänien uskotella omalle sisäiselle äänelle, että enhän mä oikeasti voi olla mitään. En hyvä, en ihana, en rakastettava - en ainakaan juuri tälläisenä. 

Tälläisenä, tänään ja tässä.

Omana itsenäni tässä hetkessä,

minä olen riittävästi.

Hyvä

ihana

rakastettava

- tässä ja tälläisenä.

Sydämeni sanoo tänään niin.

Poissa ooli itseviha ja kokemus vääränlaiseksi itsensä tuntemisesta. 

Tilalla sisin täynnä minä -rakkautta, naurua ja itsenä olemisen helppoutta.

Tätä olotilaa minä olen kaivannut, 

nyt sen olen vihdoin löytänyt.

Terapialla se alkoi, burleskin kautta sitä on tutkittu 

ja Salon teatterin Katastrofiklubilla palaset vihdoin löysivät oikeille pakoilleen

Minua ei pelota olla minä.

The plain old me.

Kiitos.

Olen onnellinen.

Lämpimät kiitokset kanssanäyttelijöille ja Salon Teatterille,

kun sain teidän kanssanne olle tekemässä mukavaa Katastrofi Klubi -iltaa.

Tässä on alku toipumistarinan uudelle luvulle.

Seuraavaa lavalallenousua suunnitellaan jo.

Rakkaudella,

Sallamari

Mitäs tänään syötäisiin

Pitkästä aikaa on luvassa
syömiseen, ruokaan ja syömishäiriöstä toipumiseen liittyvä päivitys.

Toipumiselleni kuuluu hyvää. Pienillä askelilla, vakaata rauhallista tahtia, olen kulkenut kuluneen kevään, kesän ja kyksyn vakaata toipuneen elämää kohti. Ruoka ei ahdista, syöminen fyysisenä tekemisenä ei ahdista eikä ruokaan liittyvät yleissosiaaliset odotuksen sun muut mielikuvat tunnu millään tavalla ahdistavilta.

Laihdutus mainokset paperilehdissä tai laihdutuksen ympärillä pyörivät tositeeveesarjat eivät nekään aiheuta minulle pahalta tuntuvia isoja tunnereaktioita - kestän lukea mainokset ja seurata teeveeohjelmia. Katsantokantani kaikkea syömiseen, painonhallintaan, kehonkuvaan tai liikunnalliseen elämäntapaan liittyvää uutisointia, mainontaa ja teeveeohjelma kohtaan on tällä hetkellä analyyttisen kiinnostunut. Koitan mielessäni jäsennellä mitä hyvää annettavaa ihmisillä näkemäni tai kuulemani ruoka/painonhallinta/kehonkuva/liikunta - artikkelilla tai ohjelmalla on. Koitan löytää kaikesta jotakin hyvää ja rakentavaa - jotakin sellaista mikä voisi inspiroida tai tuoda positiivista nostetta ihmisten elämään.

Koska tämä blogi perustuu itselle rehellisenä olemiselle, on tässä kohtaan kerrottava itselleen rehellisesti miten onnistuneesti olen havainnut ruokavalioni lipsahtaneen hivenen epäterveellisille raiteille. Yep, minä syön reilusti nopeaa einesruokaa.  Valiojugurttia aamupalaksi, nuudeleitä lounaaksi, iltapäivällä junamatkalle mukaan tartuu kolmiöleipä - välipaloina napostellaan suklaata ja suolapähkinää (ihan vaan koska muillakin on suklaata, niin minunkin tekee sitä mieli)

Kotona tehdyn ruoan osuus on jäänyt minimiin. Tai pikemminkin kai pitäisi sanoa, miten kotona tehdyn ruoan osuus minun syömisissäni on ollut minimissään. Olisi hienoa sanoa, että tätä on jatkunut kuukauden tai kaksi - mutta se on aivan bullshit löpinää - eihän tämä ole mikään ohimenevä juttu, vaan monen vuoden harjoittelun tulos. Opittu tila,  johon olen taas vaivihkaa antanut itseni valua.

Kaikki tekemäni havainnot omasta syömisestä ja syömisieni laadusta tapahtuvat nykyän todella neutraalilla ielentilalla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kykenevä analysoimaan tekemisiäni ja tekemättä jättämisiä rehellisesti ja rationaalisesti. 

Ei pakkoajatuksia laihdutuskuurista,

ei hätäisiä itsevihan täyttämiä mietteitä siitä, miten saisin mahdollisimman nopeasti itseni johonkin toiseen kevyempään olomuotoon olemaan puhtaampi ja parempi ihminen.

Havainnointia, analyysiä ja omien tekemisien hahmottelua - sellaista syy-ja-seuraus -ketjun rakentelua, sellaisesta näkökannasta jossa pohditaan mikä toiisi inspiraationa minun elämässäni toisenlaisia valintoja kohden kannustamaan tästä eteenpäin.

Aarrekarttailua - inspiroivia kuvia ja motivoivan kannustuksen näkyväksi tekemistä.

Ehkä näissä oivalluksissa piilee seuraava isompi askel toipumisen tiellä.

Tai ehkä tämä on jo sitten sellaista tarveen ihmisen tapaa suhtautua elämään.

Itse en vielä hahamota muuta kuin että aikaisempaa parempaa tämä ainakin on. Jotakin sellaista, joka todellisen minäni mielestä tuntuu oikealta. Hyvältä ja positiiviselta kulkusuunnalta.

Tälläisiä tunnelmia tänään.

Mitenkäs teidän torstai?

Rakkaudella,

Sallamari

Back in the Saddle - toipumistarinaa

Autenttista tilannekuvaa teatterin hämärässä.

Sydän on täynnä kiitollisuutta.

On niin paljon aihetta kiitokselle tänään.

... jotta päästään käsiksi kiitollisuuteen, on palattava ensin tarinan alkulähteille

Aika tarkasti päivälleen 11 vuotta sitten minut kirjattiin potilaana sisään Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin psykiatriseen avohoitoyksikköön. Suljettua laitoshoitoa pidettiin tehokkaampana vaihtoehtona, mutta kykenin sen verran kannattelemaan päätäni pinnalla, että lupa päiväosastolla tapahtuvaan "kahdeksasta-neljään" -arkipäivähoitoon heltisi lopulta lääkäriltä.

Tuona päivänä minä olin rikki. Niin rikki ja pohjilla kuin vain olla voin.

Olin radikaalisti repäissyt itseni pois minua tuhoavasta oravanpyörästä ja seisoin yksin hädissäni tyhjän päällä.  Olin juuri jättäytynnyt syömishäiriön sävyttämän pahan burnoutin vuoksi pois liikunnanohjaajan työstäni ja vannoin itku silmässä, ettei sellainen päivä tässä universumissa koita jolloin minä palaisin ohjaamaan ihmisiä. Never, sellaista päivää ei tule - minä vannoin sen - huolimatta siitä, että haluamalla halusin ja kouluttauduin aikanaan liikunnana pariin, ohjaaminen oli sellainen juttu jota minä rakastin . 

Cross my heart or hope I die;  ikinä milloinkaan minä en ohjaamaan palaa 

- niin minä vannoin.

.

Minut oli lytätty ja lannistettu. Siinä sivussa - kaikkia ääniä kuunnellessa -  olin itsekin viimein saanut itseni vakuutettua siitä, että minulle niin rakas ihmisten parissa ohjaajana toimiminen on jotakin sellaista johon minulla ei vain kerta kaikkiaan ole minkäänlaisia lahjoja.

Olin vakuuttunut, että en ikinä tässä elämässä enää voi olla tsemppari toisille.

Ettei ole olemassa paluuta minulle niin rakkaiden ohjaushommien pariin. Että minähän olen ollut aina aivan harhainen, uskoessni itseeni ja siihen että minusta on rohkaisemaan ja tsemppaamaan ihmisiä itsensä kanssa toimimisen haasteissa. Että minä olen ollut oikeasti täysin päästäni vialla noustessani tällä osamaattomuudella varustettuna ikinä ihmisten eteen mua ohjaamaan heitä.

Niin äänet sisälläni vakuuttivat.

Lääkäri sitä äänten aiheuttamaa tuskaa 

siellä osastolla sitten kirjasi paperille kirjain-numero yhdistelmiksi. 

F32.2

F41.1

F42.2

F50.2

F60.3

Nlin niin rikki ja niin pohjalla.

Lowest of the Low Bottom.

Kaiken poisantaneena.

No life, No Profession, No future.

Syvällä siellä jossakin tuskan alla halu elää kuitenkin kyti.

Usko siihen, että elämässä on muutakin kuin se mitä mä näen juuri nyt. 

Se eli vahvana kaiken epätoivoisen olotilan keskellä.

Joskus puoli vuotta tämän hetken jälkeen mä päätin, että helvetti mä nousen tästä. 

Mun eteen annettiin kasa papereita ja puhuttiin sairaseläkkeelle siirtymisestä - kun kaikki nyt on on vaan niin sekavaa, ettet itsekään tiedä minne suuntaan kulkea.

Mä reagoin ehdotukseen kirjoittamalla mustalla maalilla askarteluhuoneen kaapinoveen APUA.

"Sinä päivänä mä päätin että uppoamisen sijaan mä uin."

*****

Monta vuotta vierähti uidessa.

Ensin sain pään pinnalle.

Sitten pää pinnalla pytyi jo varovasti suunnistamaan jonnekin.

Oli käytävä syvällä ja uitava laaja lenkki aika kauaksi ja takaisin,

jotta ollaan pästy tähän pisteeseen.

Sinne luopumisepisodin alkulähteelle.

Rakkauden äärelle.

*****

Im back in the Saddle.

Iloisena, onnellisesna ja itseni löytäneenä minä tänään seison ihmisten edessä ja rohkaisen heitä löytämään ilon sävyttämää hyää oloa oman kehon liikuttamisesta. Tässä minä taas seison, tekemässä sellaista missä minä olen oikeasti aikasta hyvä - tsemppaamassa ihimisiä ja jakamassa oivalluksiani heidän kanssaan.

Paljon on minussa muuttunut tässä vuosien saatossa - niin sanomattoman paljon ihmisenä kasvamisen hetkiä olen saanut kokea. Tänään olen vapaa kaikesta tuskasta. Antanut anteeksi itselleni ja niille, jotka tahallaan tai tahattomasti ovat minua rikkoneet.

Tarinan opetus - never say never or forever, just go by the flow. Aika on perhanan armollinen juttu, se myötävaikutuksesta on mahdollista nähdä samoja asioita kerta toisensa perään uudessa valossa.. Mahdollista on myös tehdä asiat erilailla - omalla tavalla - sillai, että tekemisestä tulee itselle niinmaan perusteellisen mahtava olo.

Se on se mun juttu.
Ohjata, kannustaa ja tsempata - tehdä se omalla tavalla.

Poissa kehomuoteista.
Poissa terveysvalistuksesta.

Lähellä ihmistä, iloa tuottaen.
Onnellinen hymy ja minä tunnun minusta tälläi hyvälle -tunne;
niitä minä haluan tuoda.

*****

Enemmän kuin sata syytä kiitokseen.

Kiitos aika - olet ihmeellinen ja armollinen asia..

Kiitos ihmisen taidolle yhtäaikaisesti kasvattaa luottamusta itseensä samalla antaen loputtomasti anteeksi katkeruudesta irti päästäen.

Kiitos rohkeudesta olla rohkea ja yrittää uudelleen.

Kiitos rakkaudesta.

Kiitos että saan olla rohkea.

Kiitos että saan rakastaa.

Kiitos että saan rohkaista.

Kiitos että saan kannustaa

Kiitos että saan jakaa oivaltamiani ja oppimiani asioita ihmisten kanssa.

Kiitos hymyistä.

Kiitos naurusta.

Kiitos halauksista.

Kiitos, että sain tehdä tästä päivästä jollekin vähän kauniimman.

Kiitos elämästä.

Kiitos sinulle, joka luit juuri kiitollisuudestani.

*****

Näissä tunnelmissa on mukava päättää tämä viikko.

Ensi viikolla luvassa tukka- ja tyylikuulumisia ainakin yhden asukuvan verran.

Muutama lemmikkikuva ja jotakin kosmetiikkamietteitä.

Sellasita on suunnitteilla.

Mukavaa sunnuntaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Aivojumi

Olen hormoonivyöryn uhri.

Menkkahirviö vaani nurkan takana - kyllä, mista tuo jokakuinen vieras on vähän hirviö niin tervetullut ja kehonn hyvinvoinnin mittarina tarpeellinen kun onkin - itku on pinnassa ja kaikki herkistää. Viikonloppu oli niin täynnä ihanaa ilon tunnetta siitä, että sai jakaa eteenpäin itselle tuttuja rakkaita asioita iloisessa seurassa.  Sitten koitti maanantai ja arki alkoi tänään sillä, että palaasi itse oppimaan. Vähemmästäkin nyrjähtää aivot.

Tänään itketti aivan muista syistä. Eteenpäin vino tukanleikkuu tuntui oikeasti lähes mahdottomalta hahmottoo - mikä sormi vie mitä karvaa mihin suuntaan.

Sokerina pohjalla ensimmäinen leikkauskoe.

Maailmankaikkeus haastaa oppimaan.

Siinä minä sitten opiskelin aivot vinksallaan irtipäästämistä ja luottamusta. Puskin pehmeästi itseäni siihen tilaan, jossa epäonnistumisesta ei enää rokoteta vaan epäonnistuminen tietää kannustusta ja opastusta toisenlaisiin toimintatapoihin. Opiskelin irroittautumaan pakonomaisesta tarpeesta olla se paras.

Aivot  ovat vinksallaan leikkuusuunnista, 
koska sairas osa minussa hokee koko ajan että mun on osattava leikata paremmin.

Paremmin kuin muut.
Paremmin kuin opettaja.
Paremmin kuin kukaan.

Se samainen osa pelkään kuollakseen, että jos mä en oo paras seuraa kaikesn yrittämisen tuloksena pystyynhaukkuminen ja huutoa. Että sitten mulle kerrotaan taas, että ei musta oikeasti ole mihinkään - sehän tarkoittaisi sitä, että mun suurin unelma valuisi multa pois.

Oppiana mä muistutan hetkittäinn piestyä koiraa. Kokoajan peloissaa valmiina ottamaan vastaan rangaistus, kun hallitseva taho kokee että on tapahtunut väärä teko. Oi pojat miten mä koitan myös miellyttää - raada edes kerran kehuja ja rapsutuksia. Että voisi tuntea osaavansa tuon mielestä jotakin.

Todellinen minäni sanoo ihan toista.

Todellinen minäni kannustaa rohkeasti luottamaan niihin aistimuksiin, että tässä tilassa kaikki on aivan toisenlailla kuin mihin sitä työelämässä ennen on tottunut. Rankaisun ja vähättelyn sijaan luvassa on ohjeistustsa ja vierihoitoa

"Me ollaan vihdoin tilassa jossa on lupa oppia.
On lupa erehtyä ja erehdyksen kautta oivaltaa.
Se lupa on osoitettu ihan kaikille - myös Sallamarille."

Ole siinä sitten kaiken tämän kakofonian keskellä
kun menkkahirviä vielä lurkkii nurkan takana.


*****


Tänään mä opettelin luottamaan ja päästämään irti onnistumisen pakosta.

Tein leikkuutehtävän - leikkasin vähän huolimattomammin kuin vaativa ääni sisälläni halusi minun tekevän. Kapinoin perkele.

Haastoin itseni katsomaan mihin se johtaa.

Ei luokan parhaasee suoritukseen,
mutta close enohg.

Koulunn suurin anti näiden ensi viikkojen aika on ollut "Close Enough" -käsite.
Se, että vähemmänn kuin täydellinen non rittävästi.

Siinä onn allekirjoittaneella tymaata,
harjoittelu on jo hyvällä alulla.

Tänään close enough oli riittävästi.
Sen verran riittävästi, että päästin työn käsistäni.

Osa mielestä pohtii sitä vielä, mutta sielläpähän pohtii.

Se oli hyvä harjoitustyö - sellainen, jossa on paljon opinkappaleita.
Rutkasti parannettavaa,
Arvokkaita asioita mitä oppia.

Juuri sellainen työ, joka minun tarvitsi tehdä opintojen tässä vaiheessa.
Äärimmäisen tärkeä työ itseni kannalta.

Toiset opettelevat täydellisyyden tavoittelua,
minä opettelen siitä pois.

Close Enough.

Rivien välistä blogiani pidempään lueskellut saattaa hahmottaa miten isosta opintokokonaisuudesta kohdallani tässä on kyse. Käsillä on jotakin sellaista, jossa piilee valtava oivallusmahdollisuus.

Täydellinen tilaisuus ihmisenä kasvamiseen.

That is what I am looking for.


Aika laskea irti näistä tuntemuksista.
Tunne on rekisteröity, jäsennetty ja jaettu kanssanne.

Nyt minä voin olla tuon tehtävän osalta tunnekuohuista vapaa.


Kohti aivan toisenlaisia fiiliksiä - kotitehtävän kimppuun.
Suuntaan tekemään nyt toisenlaista kivaa.



Mukavaa uutta viikkoa!


Rakkaudella,
Sallamari

Epäsäännölliset ruoka-ajat

Pitkästä aikaa vähän syömishäiriökuulumia
- tai oikeammin kai pitäisi sanoa toipumiskuulumisia.

Osaan nykyisin luontevasti keskusteluissa sanoa ääneen olevani syömishäiriöstä toipunut - mä olen sairastanut syömishäiriön, nyttemmin siitä toipunut. Blogiin kirjoittaessa tulee helposti vielä kirjoitettua syömishäiriökuulumisia, sillä jotekin toipumiskuulumisien kertominen tuntuu hassulta tavalta kirjoittaa asiaan. Ehkä voisi kirjoittaa  että tässä postauksessa puhelen tämän hetkisistä tunnelmista ja kuulumisistani syömishäiriöstä toipuneen, siinä samalla kertoa tunnelmia sekä ajatuksiaq ruoan ja syömisten suhteen.

Postausaloituksen pohdinnasta itse asiaan.

Ruokaan liittyvät pakkoajatukset ovat poissa. Syöminen ei ahdista, eikä tässä elämän hetkessä syötävät asiat enää toimi rangaistuksena/palkintona märittäen sitä olenko onnistunut tai epäonnistuut asioita omasta mielestäni asioissa.  Ruoka on viimeinkin elämässäni vain ruokaa - jotakin sellaista joka ruokkii kehoni tai jota nautitaan ilo sydämessä hyvän maun vuoksi.

Jotakin mitä ei tarvitse pelätä tai hävetä.
Ruoka on luonteva asia,
syöminen luonteva neutraali tapahtuma.

Ahdistuneen olotilan huomaan ajoittain yhä edelleen talttuvan helpommin karkkipussilla, kuin Mind Fullness -harjoitteiden avulla. Tiedostan milloin karkkipussi tai toinen juustovoileipä on napattu ahdistuneen olon vuoksi ja milloin siksi, että on oikeasti nälkä tai että juuri nyt teki mieli karkkia. Ahdistuneen olon näennäinen helpottuminen syömisen kautta on niin kovin monen vuoden aikana mieleni sopukoihin taottu opittu toimintamalli, josta pois oppiminen ei onnistu aivan kädenkäännteessä.

Ahdistuksen hiljentämiseksi tapahtunut syöminen ei ahdista minua enää millään tavalla - pyrin havainnon tehtyänni analysoimaan ja oppimaan omista toimintamalleista. Minä söin koska ahdisti : mikä ahdistaa ja miten siitä ahdistavasta tekijästä päästää eroon. Oliko syömistä edeltäneessä hetkessä nälkä ja huomaanko ylimääräisen ahdistusta hiljentävän leivän olleen ikään kuin helppo jatkotoimenpide nälkätunteelle.

Opiskelujen aloitus on saattanut minut tilanteeseen, jossa ajatuksella pitää tarkkailla omaa syömistään ja ruokailurytmin säännöllisyyttä. Opetuksemme todellisia ammattitilanteita -imitoivan opetustavan vuoksi tilaisuuksia skipata ruoka "hyvällä tekosyyllä" tarjoituu eteen aivan kultalautasella kannettuna. On helppoa antautua ajatuksell,että minä teen nyt tuonjutun ja syön sitten jos ehdin sen sijaan että tietoisesti irroittaa itsensä olemattomasta velvollisuuden tunteesta - tai hetkeen uppoutumisestaan -  laskisi työvälineet alas ja menisi ruokatunnille, aina kun kehoitus sellaiseen käy.

Ihan huomaamataaan voisi livahtaa läpi päivän syömättä.
Sitähän laihtuisi vaikka samalla.

Houkuttelevaa.
Mutta niin petollista.

Itseään siinä satuttaisi.

Siksi minä teen aina tilaisuuden tullen koulupäivän aikana kaksi asiaa,
istun hetkeksi ja syön jotakin.

Jotta työelämässäkin muistan aina tilaisuuden tullen levätä ja syödä. Opettelen "uuden elämäni" ensimmäisestä päivästä alkaen ehdointahdoin itseni toimaan ja ajattelemaan jokaisen taukohetken levon ja syömisen tilaksi.

Sillätavalla säilyy ruokailurytmi, 
eikä pääse nälkävelka yllättämään.

Minulla näläntunteen havainnointi ja siihen reagointi on hiukan vielä hakusessa. Pieniruokainen päivä - unohdin kai syödä tai en oikein sillätavalla ehtinyt syödä - purkautui tänään turhautuneena kiukkuitkuna Lidlin pakastealtaalla. Kun minä ihan oikeasti tämän yhden kerran vuodessa olisin halunnut pannupitsan ja näillä ei oo täällä pannnupitsaa - havainto päättyi pieneen itkuun.

Itkin pannupitsattomuutta Lidlin pakastealtaan ääressä.

Oikeasti olin vain vähän väsynyt ja todella nälkäinen
- pannnupitsasta haaveileva karhunnälkäinen väsynyt opiskelija.

Itkemässä pakastealtaalla.

Kuulostaa dramaattiselta tosiTV kohtaukselta.

JunttiP kysyy hellästi
"Kulta, onkohan sulla vähän nälkä?"

"Joo."

"Otetaanko tämän kerran tavallinen pitsä niin pääset nopsasti syömään?"

"Joo."


Istu ja syö aina kun voit.
Tuolla reseptillä sitä tulevina kuukausina voi säästyä monelta draamalta.

Säännöllisessä ruokarytmissä piilee hyvän olon salaisuus.
Lounaan skippaaminen ei kannata.

So say we all.

Aika pitkälle ollaan siis edetty syömishäiriön pahimmista päivistä.
Tiedostavaan tietoisen syömisen päiviin.

Olen ylpeä itsestäni.


Tälläistä minulle nykyään syömisten osalta kuuluu.


Rakkaudella,
Sallamari

Juhannussuunnitelmia

"Lupasin, että mennään Pappan mökille Juhannukseksi,

sanoin et me tuodaan jotakin mureeta grillatavaa."

- toteaa ilmoitusluontoisesti minulle JunttiP

Hiukan hämmentyyneenä havahduin ajatukseen, että tiedän kovin aikaisessa vaiheessa mitä teen tänä  Juhannuksena -  minut on kutsuttu mukaan Juhannusjuhlintaan.. Yleensähän se on aina ollut minä, joka hätäpäissä huutelee päivää ennen Juhannusta jossakin naamakirjassa, että tulisko joku meille vaikka pelaamaan. Vähän niinkuin että, jos joku muukin välttelee Juhannusta ja perinteitä niin meille kyllä mahtuu.

Katoskaas,
minä olen AINA vihannut Juhannusta.

Vihannut yhdessäoloa Juhannuksen nimissä
vihannut Juhannus -sanaan olennaisesti liittyviä sosiaalisia paineita

 - ajatusta grillauksesta ja yhdessä syömisen mukanaan tuomista odotuksista

Vihannut Juhannusjuomia ja iloisen Juhannusfiiliksen pakonomaisuutta.

Pelännyt ja vihannut.

Pelännyt, että ei musta ole siihen.

En minä osaa iloita, nauttia ja juhlia.

Grillaus ja varsinkin se ruoka
- puhumattakaan mättöherkkujen syömisestä -
 on pelottanut aivan suunnattomasti,

se että muut juo ja minunkin pitäisi juoda on pelottanut,

se että pitäisi olla yhdessä muiden parissa ja olla sosiaalinen,
tehdä vaikutus ja saada hyväksyntää muilta osakseen,

sekin on pelottanut.

Eniten on pelottanut se,

että pitäisi pärjätä ja pystyä olemaan jotakin.

Pitäisi osata olla ja nauttia olemisestaan.

Pelkäsin silmittömästi sitä,  että mä en kelpaa 

että kukaan ei halua  mua mukaan mihinkään.

Koska mä en ole mitenkään haluttavaa seuraa
hyvä tai arvokas.

Että vaikka mä rohkenisin halutakin jotakin,

ajattelisin että voisin rohjeta olemaan vaan ja nauttimaan olemisesta

niin että sitten iskisi vielä enemmän silmille se totuus

EI MUA OO KUTSUNUT KUKAAN MIHINKÄÄN.

mä olen vaan yksin,

sellainen jolla ei ole suunnitelmia,

ei ystäviä,

ei mitään tai ketään.

Kelpaamaton jopa Juhannuksena.

Oli helpompaa vihata.

Sanoa,että mä en tahdo eikä musta ole.

IKINÄ.

*****

Nyt minä olen viimein kin kasvanut niin paljon ihmisenä 

- oppinut rakastamaan itseäni juuri tälläisenä - 

että kykenen itse näkemään, miten musta on aivan kaikkeen.

Osaan antaa itselleni luvan suhtautua rakkaudellisin ajatuksin

 edessä häämöttävää Juhannusta kohtaan.

Sallin itselleni vapautuksen kaikista sosiaalisista paineista.
Sallin itseni olla Minä - hyvä ja kelpaava juuri tälläisenä.

Osaan iloiten ottaa vastaan mökkijuhannuskutsun,

tietäen että tässä hetkessä mä olen viimein kylliksi rohkea lähtemään avoimin mielin mukaan.

Sallin itselleni vapauden päästää irti kaikista pelonsekaisista ennakkokäsityksistä.

"Juhlat tulevat,

kun juhlija on valmis."

Tuohon sananlaskuun on kätkettynä vinhasti totuutta.

Rakkaudella,

Sallamari

Puutarhaterapiaa

Puutarha väriloistossaan - luonnon omaa väriterapiaa

On helpompi juosta karkuun ja paeta, 

kuin jäädä paikoilleen ja kohdata itsensä.

Todellisuus iskee toisinaan vasten kasvoja julmasti avokämmenellä. Tietoisuus siitä, että käsillä on mahdollisuus elää juuri sellaista elämää josta on pitkään unelmoinut ei tee muutoksesta kivutonta. 

Olen ihmistyypiltäni arkinen puurtaja - sellainen joka pitää rutiineista ja rakastaa määritettyjä aikatauluja sekä päivästä toiseen samankaltaisena toistuvia kuvioita. Rutiinit tuntuvat minusta turvallisilta ja minun mielestäni elämää on helpointa hahmottaa toistuvien rutiinien kautta.

Hyppääminen pois työelämästä ja säännöllisestä päivärytmistä on elämässäni rohkea hyppy kohti tuntematonta. Heihei ulkopuolisen määrittelemät rutiinit, tervetuloa elämä jonka runtiinit minä luon ja aikataulutan kokonaan itse.

Viime kevään tulppaanit nousevat uudelleen.

Valehtelisin jos väitän, että kaikki tapahtunut muutos elämässäni on sujunut kuin itsestään ja elämäni on tällä hetkellä silkaa ruusun terälehdillä tanssimista. Että minä vain lillun autuaassa onnessa vihdoin saavutettuani sellaista vapautta josta kauan haaveilin, samalla kun katselen miten asiat ympärilläni loksahtelevat paikoilleen tuosta noin vaan.

Haastavinta minulle on ollut tyhjyyden tunteeseen tottuminen.

Työelämässä rutinoituu tarpeellisena olemisen tunteeseen - siihen, että työ tarvitsee tekijänsä ja tämän tarvesuhteen kautta sitä on määritellyt omaa olemassaoloaan. Koska minulla on työ, joka tarvii tekijän, olen minä siis tärkeä ja tarpeellinen. Tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi lienee yksi  ihmisen perusolemuksen tunnetarpeita. 

Työelämästä pois jättäytyminen nostattaa minussa pintaan pohjattoman tyhjyyden tunteen.

Olen löytänyt monen pohdinnan myötä  rohkeuden astua ulos siitä tunteesta, että ulkopuolinen maailma on yksin työni kautta määritellyt tarpeellisuuteni.  Oi niitä päiviä, jolloin kaiken vapauden ja ympärilleni suotujen mahdollisuuksien keskellä mietin ahdistuneena, että olenko minä ollenkaan tarpeellinen - miksi mä ylipäätään olen olemassa:

Mikä on paikkani elämässä?

Kuka minä oikeastaan olenkaan?

Ahdistusta aiheuttavia ajatuksia.

Näiden ahdistusta nostattavien ajatuksien keskellä syömishäiriön ääni on monta kertaa huhullut takaraivossani lietsoen epävarmuutta ja koittaen saada minu uskomaan että tässä hetkessä elämääni - kaiken tapahtuneen valossa minun itseisarvoani peilatessa - minä en oikeastaan ole mitään.

Syömishäiriön ääneen kuuntelemisen sijaan, minä olen aktiivisesti keskittynyt itseni rakastamiseen.

Olen pyrkinyt rohkeasti pysähtymään karkuun juoksemisen sijaan ja koittanut löytään rohkeuden kuunnella kehoni tarpeita ja pyyntöjä. Olen hyväksynyt tilanteen, jossa alkava ahdistus lievittyy toisella annoksella jäätelöä - olen opetellut itseni rakastavaan tietoisuuteen siitä, että toisen jäätellöannoksen ottaminen ei määritä itseisarvoani. Olen sisälläni jäsennellyt tietoisesti ajatuksia, että lohtusyöminen on yhdessä hetkessä pakokeino pois ahdistavien ajatusten keskeltä, mutta ei toimiva ratkaisu ahdistuksen otteesta irtipääsemiseen.

Tässä hetkessä minun on täysin sallittua syödä enemmän kuin todellinen minäni tahtoisi, tiedostaen että ongelmien todellinen kohtaaminen on edessä. Huomaan sallivan ajattelutavan mukanaantuoman positiivisen muitoksen - syömiskerrat harvenevat, jäätelömäärät pienenvät kerta kerralta. Ennen kului paketti jäätelöä kahdesti päivässä ja sen sijaan, että ahditus olisi laimentunut se kasvoi kasvamistaan. Tänään riittää yksi "ylimääräinen" lisäannos jäätelöä kerran kahdessa viikossa ja ahdistuksen määrä laimenee, sillä jäätelönautinto ei itsessään aiheuta lisäpaineita.

Syy-seuraus -suhteen ymmärtäminen ja tapahtuvan toiminnan ehdoton hyväksyminen on helpottanut oloani. Tietoisuus siitä, että syöminen on opittu reaktio ahdistukseen ja että ahdistus helpottuu vain kohhtaamalla ahdistusta nostattava ajatus itsenään. Syöminen on reaktio, ei ratkaisu. Ymmärrys siitä,  reaktio on jotakin opittua ja että on mahdollisuus oppia toisenlaisia reaktioita niin halutessaan, on auttanut minua hyväksymään syömishäiriökäytöksen osana opittuja toimintamallejani. Tänään osaan hyväksyvä itseni ja opitut käyttäytymismallini - osaan armollinen itselleni samalla uskoen vahvasti mahollisuuteen oppia toisenlaisia ratkaisumalleja niin halutessani.

Ensimmäiset pienet yrttisilmut, joista minä olen niin tavattoman ylpeä.

Yksi uusista ahdistusta helpottavista ratkaisumalleistani on tehdä itse itseni tietoiseksi omasta tarpeellisuudesta. PikkuÄssän viisaiden sanojen innoittamalla löysin keinon nähdä itse oma tarpeellisuuteni sellaisenakin päivänä, jolloin minä näen vain sohvan nurkassa yksinään koko päivän kyyhöttäneen itseni.

Puutarhanhoidosta on kasvanut minulle yksi keino vahvistaa positiivista tarpeellisuutta - sitä tunnetta sisälläni, että huolimatta työtilanteesta tai muusta yhteiskunnallisesta määritteestä minä olen tarpeellinen omassa elämässäni joka hetki.

PikkuS pyysi minulta lupaa saada rakentaa omaa yrttitarha takapihallemme. Pyyntö, johon joka vuosi tähän saakka vastaukseni on ollut jotakuinkin "Eikai me nyt, kun ei sitä ehdi hoitaa. Laitetaan sitten kun mulla on enemmän aikaa keskittyä sen hoitamiseen." Tänä vuonna en enää voinutkaan turvautua vakiovastaukseeni ja niin takapihallemme yhteistyössä rakentui yrttitarha.

Yrttitarhan hoivaaminen on auttanut minua ymmärtämään sen, miten tarpeellisuuden tunne lopulta lähtee minusta itsestäni. On ilo huomata, miten itse opetin itselleni huomion siitä, että yrttitarhan kukoistukseen saattamiseksi minä olen tarpeellinen. Ellen minä huolehdi ja hoivaa kasveja, niillä ei ole edellityksiä kasvaa täyteen kukoistukseen. Kasveja - kuten ei omaa elämäänsäkään - voi vain jättää oman onnensa nojaan luottaen siihen, että jonkin ihmeen avulla ne kasvavat täyteen loistoonsa.

Käyn päivittäin yrttitarhassa ihailemassa PikkuÄssän ja minun aikaansannoksia. Jokainen nouseva pieni kasvin alku saa minut tuntemaan aitoa onnellisuutta ja onnistumisen iloa.

Itselle rakkautta osoittavia kauniita ajatuksia vai itseä vähätteleviä ajatuksia.
Rakentavaa harvennusta kaipaa sekä puutarha, että omat ajatukset.

Puutarhanhoito on osoittanut minulle,
miten paljon tarpeellisuutta minussa itsessäni piilee.

Minä olen tarpeellinen huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani.
Minä olen tarpeellinen luomaan ja toteuttamaan ihania juttuja.

Ahdistavien ajatusten noutessa pintaan, suuntaan jääkaapin sijaa pihalle,
karkuun juoksemisen sijaan pyrin kohtaaan ajatuksen ja antamaan aikaa niiden pyörittelylle.

Voikukkien ylösnyppiminen toimii kongeettisena toimenpiteenä
 kiusaavien ja itseä vähättelevien ajatusten poisnyppimiselle. 

Olen huono! - näp, voikukka juurineen irti.
Ajatuksen mielessä ja voikukka kädessä 
- kumpainenkin kohdataan arvokkaasti itsenään,
 siirretään kohtaamisen päätteeksi kompostipinoon.

Yksi voikukka vähemmän,
yksi itseä vähättelevä ajatus vähemmän.

Siistiytyy sekä piha, että mieli.


Puutarhanhoito on todella voimauttavaa puuhaa.
Mikä parasta, ei tarvitse osata oikeastaan mitään.
Alkuun pääsee jo sillä, että rohkenee iskeä sormet multaan.


Mukavaa maanantaita!

Rakkaudella,
Sallamari

Mistä sitä psykoterapiaa oikein sitten löytää

Kiasman Face to Face näyttelystä bongattu taiteilija Jorma Purasen teos.
Jotenkin tämä työ kosketti minua kovasti ja herätti pohtimaan minua itseäni ennen terpaiaa.

Sähköpostiini on tupsahdellut ihania palautekirjeitä ja kaikenlaista tervehdystä blogin eri aiheiiriä koskien. Aika usein yhteydenotoissa kysytään neuvoja hyvän terapeutin löytämiseen ja siitäpä lähti ajatus kirjoittaa muutaman rivin verran omakohtaiseen kokoemukseen perustuvia vinkkejä terapiaan hakeutumisesta ja terapeutin löytämisestä.

Terapiaan hakeutumisen oikea hetki on läsnä kun ihminen itse tunnistaa miten mielessä poukkoilee itseen tai elämään liittyviä ahdistavia asioita, joiden kanssa on vaikea selviytyä. Sellaisia pieniä tai suurempia juttuja, jotka tuntuvat estävän Sinun elämästä laadullisesti parasta mahdollista elämää.

Yksi suurimpia askelia polulla kohti laadullisesti parasta mahdollista elämää on terapian tarpeen tunnistaminen ja itselleen asian tunnustaminen. Se on haastavaa, se on todella pelottavaa ja ensimmäisestä tunnistamisen hetkestä varsinaiseen toimeksi tarttumiseen voi kulua vuosia.

Eteneminen asian kuin asian kanssa tapahtuu, 
kun aika on sinulle oikea.

Tarpeen tunnistamisen jälkeen seuraa toinen prosessin haastavista vaiheista - terapeutin löytäminen.
Minulle itselleni tuo matka terapian tarpeen tunnistamisesta terapeutin sohvalle  oli se kaikkein haastavin etappi. Saitpa tarvittavaan psykoterapiaan tukea Kelasta tai maksoitpa terapiasi kokonaan omasta pussista, terapeutti on sinun kummassakin tapauksessa löytettävä itse.

Maailma on täynnä erilaista terapiaa ja erilaisia terapeutteja
- Miten ihmeessä kaiken tämän  tarjonnan joukosta löydän juuri itselleni sopivimman?

Minulle unettomuuttani hoitava lääkäri suositteli terapiaan hakeutumista. Unettomuuttani hoidettiin yksityisen psykiatrin voimin, koska useasta yrityksestä huolimatta julkisella puolella ei herunut vapaata lääkäriaikaa. Lääkäri käyntejä kertyi kymmenkunta ja niiden aikana päästiin kiinni unettomuuden lisäksi yleiseen ahdistuneisuuteeni ja syömishäiriötilanteeseen - lääkäri kuunteli minua todella hyvin ja teki omia muistiinpanojaan kertomusteni pohjalta. Kaiken kuulemansa perusteella lääkäri suositteli minua hakeutumaan terapiaan ja ohjeisti miettimään muutamaa eri terapiamuotoa.

Vinkkini ensimmäiseksi askeleeksi on lääkärikonsultaatio.
Mitä avoimempi omasta tilastaan on lääkärille, sen parempaa neuvoa saa terapiaan hakeutumisen suhteen - avoimuus luottavainen suhtautuminen avaa monia ovia.

Minua auttanut lääkäri ei osannut suoralta kädeltä neuvoa terapeuttia, jolle löytyisi vapaata vastaanottoaikaa. Totuus on se, että terapeutit ovat varsin työllistettyjä - varsinkin Laillistettu Psykoterapeutti -nimikkeen omistavat terapeutit. He ovat niitä terapeutteja, joilla on oikeus ottaa vastaan asiakkaita Kelan avustamaan terapeuttiin.

Minä sain lääkkäriltä avukseni pari tälläistä nettiosoitetta - Suomen Psykoterapeutti luettelo ja Kelan ylläpitämä palvelutuottajalista - joihin lääkäri kehoitti tutustumaan ja etsimään terapeuttia minulle sopivalta paikkakunnalta. Listojen lisäksi suositeltiin Googlea ja hakusanoja Terapeutti ja Psykoterapia. Sitten ei kuulemma muuta kuin soittoa teraputille ja kysymään, että josko hänellä olisi tilaa ottaa vastaan uusia asiakkaita.

Tässä kohtaa iski seinä toden teolla vastaan.
Pitkällisen listojen selailun ja Google etsintöjen jälkeen soitin lopulta kahteen numeroon
- sain kummastakin todella nihkeän vastauksen.

Okei, soittoaika oli kesäkuun alussa jolloin "kevätkausi" kaikessa ikään kuin päättyy. Koulu päättyy, harrastukset päättyvät ja kenties terapeuteillakin sellainen superaktiivinen kausi päättyy - mene ja tiedä. Puhelimeen vastasi kummallakin yrityksellä todella haluttoman kuuloinen henkilö, joista ensi sanojen jälkeen tuli sellainen olo, että mahtaakohan noista saada mitään apua.

Terapeutit joille soitin valikoituivat terapiasuuntauksen ja nimen mukaan sopivalta paikkakunnalta - sanamukaisesti oikeaa random arvontaa. Niinkuin kaikessa random arvonnassa, tsänssi täydelliselle napakymppionnistumiselle on verrattaen pieni.

Se siitä.
Päätin unohtaa koko jutun.

Kunnes asia nousi jälleen pinnalle keskustelussa ystävän kanssa.

- "Niin mäkin oon miettinyt, että kyllä mä tosi kovasti tarvisin terapiaa. Koitin ettiäkin terapeuttia ja tajusin että ainakin puhelimen välityksellä mä inhoan kaikkia terapeutteja."

- "Mulla olis kyllä yks tuttu joka vois olla se mitä sä tavit..."


Niin minä sitten löysin Henriikan ystävän suosituksella.

Tässä kohden oli jo selvillä, että Kelan tukemaan terapiaan minulla ei ole edellytyksiä joten kuka tahansa hyväksi havaittu terapeutti sopi tarpeeseeni, sillä laskut maksaisin omasta pussista jokatapauksessa. Jännitin soittoa aivan valtavasti - ja aivan turhaan - puhelimeen vastasi pirteä naisääni joka lyhyen esittelyn kuunneltuani kysyin vain, että tuutko sä jo tällä viikolla.

Vinkki numero kaksi on suositusten kysyminen.
Myös tässä kohtaa rohkeuteen panostaminen kannattaa - oikeassa tilanteessa on hyvä uskaltaa avata suunsa ja sanoa, että sellaista hyvää terapeuttia minäkin kaipaisin ja olisko jollakulla seurueen muista jäsenistä suositella ketään sellaista. Kumminsiskonpojantyttöystävänäiti-joka-on-muuten-laillistettu-psykoterapeutti -tapauksi löytyy mitä uskomattomimmista yhteyksistä.

Yksinkertaista suoraa tietä "Terapia voisi auttaa minua" - havainnosta terapeutin sohvalle ei ole.
Itsensä joutuu laittamaan likoon muutamaan otteeseen. Vaikka miten väsyttäisi  ja ahdistaisi on pakko jaksaa tehdä itse useita etsintöjä ja yhteydenottoja.

Sad but true.

Ehkä juuri monimutkaisesta terapiaan hakeutumisen polusta johtuen aika moni luovuttaa matkalla. Omakohtaisesti polun kulkeneena voin sanoa, että todella haastavalta terapeutin etsintä ajoittain on itsestäkin tuntunut. Luovutin minäkin muutaman kerran - laitoin koko homman tauolle ja unohdin. Jatkoin etsintää uudelleen paremman jaksamisen aikaan.

Se olisiko terapia ollut tehokkampaa, lyhytkestoisempaa ja olisiko tänään asiat erilailla kuin ne nyt ovat, mikäli olisin onnistunut löytämään terapeutin heti ensi yrityksellä - siihen kysymykseen vastaukseni on lyhyesti EI. Ensimmäisellä kerralla terapiaa miettiessäni en oikeasti ollut vielä valmis käsittelemään asioita ja siksi luovutin terapeutin etsinnässä heti ensimmäisen haasteen kohdalla.

 Kaikki etenee elämässä juuri oikealla hetkellä.
Kun aika on kypsä, asiat lähtevät eteenpäin.

Siihen saakka ei voi muuta kuin odottaa.

Perinteisten psykoterapiasuuntausten ohella tarjolla on runsaasti vaihtoehtoisia terapiasuuntauksia. Minä itse en ole perinteisen psykoterapian suurin kannattaja, todellinen minäni löytää enemmän itsensä näköistä apua perinteistä psykoterapiaa sekä vaihtoehtoisempia ajattelumalleja yhdistävistä terapiamuodoista. Unohtamatta tässä kohden mainita Life Coachingia, joka sinällään ei ole terapiaa vaan elämässä eteenpäin katsomiseen pohjautuva ongelmanratkaisumalli.

Vaihtoehtoisia terapiamuotoja miettiessään pitää muistaa olla tarkkana.
Jos terapiaa tarjoava taho vetoaa missään kohtaa - mainnonnassaan tai puheissaan - siihen, että kykenee vapauttamaan ihmisen kaikesta sellaisesta joka ei ole hoidettavan korkeimmaksi parhaaksi on syytä pohtia useampaan otteeseen terapiaan tarjoavan tahon motiiveja.

Terapiassa kukaan ei vapauta sinua mistään - sinä itse oivallat terapian myötä asioita.
Terapia on yksi keino ihmisenä kasvamisen toteutumiselle.

*****

Tässä vielä vinkkini tiivistettynä

Tunnustele ajatuksiasi ja kuuntele sisinstäsi
Onko elämäni juuri nyt laadullisesti parasta mahdollista elämää vai poukkoileeko mielessä itseeni tai elämääni liittyviä ahdistavia asioita, joiden kanssa on vaikea selviytyä?

Konsultoi
Millaista apua olisi saatavilla tämänsorttisten ajatusten selvittelyyn

Mieti
Mihin sinulla on varaa ja miten paljon on mahdollista investoida aikaa terapiaan
 - käyntien tiheys ja määrä vaihtelevat suuresti.
(Hyvä terapeutti antaa arviota siitä, miten paljon aikaa terapiaan pitäisi käyttää.)
Entä millaiset kulkuyhteydet terapeutin luokse tulisi olla?
On hyvä pohtia myös, onko terapeutin sukupuolella tai iällä sinulle väliä.

Haku
Internet, Keltaiset Sivut, valmiit hakemistot
- jokaisella on tapansa

Suositukset
Ystävien kokemuksia, tuttujen tuttuja, lehtijutuissa esiintyneitä ystävällisen oloisia terapeutteja
- kun hetki on oikea terapeutteja voi bongata mitä odoimmista yhteyksistä.

H-hetki
Luuri käteen ja soittoa kehiin - rohkeasti yli pelon.
Jos oikein kovasti pelottaa, voi aina pyytää toista henkilöä apuun
 hoitamaan puhelun ensimmäiset sekunnit.

Sovi yhden, kahden tai vaikkapa neljän terapeutin kanssa tutustumiskäynti
ennen kuin päätät, kenellä alat käydä.


Be bold, be brave enough to be your true self.
Queen Latifa

Rakkaudella,
Sallamari

ah, meinasi kokonaan unohtua.

 Laillistettu psykoterapeutti -nimikkeen ja lupien myötä ihana Henriika ottaa nyt vastaan myös psykoterapia-asiakkaita Kelan avustamaan terapiaan.

Tässä kohtaan on oiva hetki laittaa hyvä kiertämään.
Jos etsit terapeuttia etkä tiedä mistä aloittaa, tässä on suositukseni
Heriikan tavoitat näin - henriika@soulteam.fi tai 040 4168409
Laita rohkesti viestiä tai soita.

kiitos. kiitos. kiitos


EDIT 29.05 - sain mahdottoman hienon vihjeen nettipalvelusta nimeltään Vapaatajat.fi. Sivustolle on kätevästi koottuna iso liuta terapeutteja sekä heidän tarjjolla olevat seuraavat vapaat ajat, yhteen samaan paikkaan. Kuulostaa lupaavalta, omakohtaista kokemusta ei ole.

Seksuaalinen Anoreksia - askel eteenpäin

Robert Mapplethorpe Kiasmassa, teoksia osiosta EROS 

Pitkästä aikaa ajattelin kertoa vähän toisenlaisia kuulumisiani.  BodyPositive osastoa ja toipumisen etenemistä kuvausta on tämäkin päivitys on pullollaan - aihe on hieman tavanoaista uskaliaampi.

Tänään aijon kertoa mitä kuuluu Seksuaalnen Anoreksian -teeman aihepiirille tällä hetkellä elämässäni. Siitä miten käsite Seksuaalinen Anoreksia tuli tietoisuuteeni ja miten itse olen kokennut ilmiön osana elämääni voit haluessasi lukaista lisää täältä.

Tähän kohtaa lienee hyvä mainita, että jos seksuaalisuuden käsittely - varsikin seksuaalisuuden esittäminen kuvissa - on sinulle vielä tällä hetkellä millä tahansa tapaa arka aihe, kannattaa tekstin lopettaminen lukaista tässä kohtaa ja palata ehkä tekstiin kuin aika on otollisempi.

Muussa tapauksessa, 
sit back and enjoy the ride.

Kiehtova yksityiskohta, jonka kautta katsoja pääsee osaksi teosta.
Teoksen keskiosa ei ole kuva vaan peili, josta teosta suoraan esestä katsottaessa heijastuu katsoja itse

OIvallus näiden kuulumisien päivittämiseen täyrkeydestä valkeni minulle tänään Kiasman käytävillä. Löysin Robert Mapplethorpen näyttelyssä vieraillessani seksuaalisen vapauden tunteen.

Robert Mapplethrop on siis SE valokuvaaja jonka NIITÄ teoksia on nyt näytteillä Kiasmassa.

Niitä alastomia ihmisiä esittäviä valokuvia,
joissa kohtaavat kauneus, erotiikka, tuska, nautinto ja kuolema.

Erotiikka ja seksuaalisuus eri muodoissaan ovat Mapplethorpen taiteen tunnettuja teemoja. Sadomasokismia ja homoerotiikaa asetelmallisessa valossa - ihmisvartalon esteettisyyttä korosten.

"Kelatkaa, tää on tyyppi joka pani kaikkia julkkiksia."
- näin tyhjentävästi kuvasi luokkatovereilleen takanani kulkenut lukiolaispoika Mapplethorpea. 

Yksi suosikkikuvistani - Peter Berlin, Polaroid ja bondage

Niitä kaikkein seksuaalissävytteisimpiä valokuvia ihastellessani minä koin suuren vapauden tunteen. Annoin itselleni luvan katsoa kuvia suoraan rehellisesti nauttien näkemästäni.

 Kuvien kautta löysin palan Mapplethorpea itsestäni.
Pieni maistiainen intohimosta, vapaudesta ja estottomasta seksuaalisuuden ilmentämisestä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin, miten tässä hetkessä läsnä minussa ei olekaan nyt se yleensä seksuaalisuutta kohdatessani esiin nouseva häpeä ja häpeän tunnetta seuraava ahdistus.

Länsä on vapautunut intohimo sekä aito innostus.

MUA EI HÄVETÄ!
innostaa  ja vähän inspiroi


Epäpuhtaan ja kielteisen olotilan sijaan  löysin sanomattomissa määrin kauneutta sekä sykähdyttävällä tavalla jotakin sangen kiehtovaa tunnelmaa erektiossa olevaa penistä esittävästä kuvasta.

Alaston ihmisvartalo näyttäytyi niin tavattoman kauniina koko lihallisessa kauneudessaan.
Minä haukoin henkeä.

MITEN VAPAA OLO MULLA ONKAAN.

poissa on kaikki ne häpeän tunneta nostattavat likaiset mielleyhtymät,
poissa lihallisuuden aiheuttama saastaisuuden tunne

poissa alastoman ihmiskehon lihallisuudesta kumpuava pelkotila
mikään ei aja mieltä pohtimaan lihallisuuden sitä  toista puolta - kuolemaa

Löydän itseni ajattelemasta
rakkautta, vapautta ja ihmisen lihallista kauneutta.
Himoa ja intohimoa.

Lihallista kauneutta

Samassa tilassa käyskentelevät lukioryhmät kikatuksineen tekivät tunnekokemuksesta vielä entistä vahvemman ja todellisemman. Avoimesta seksuaalisuudesta selkeästi hieman hämmentyneiden huonoja vitsejä laukovien nuorten aikuisten keskellä ymmärsin omassa seksuaalisessa itsenävarmuudessani tapahtuneen kasvun.

Minä ihailin teoksia innostuneena avoimin mielin.
Ei tarvittu kikatuksia ja huonoja vitsejä viemään huomiota pois.

 Aikuisuuden kynnykselä sitä on oikeutettua olla hämmentynyt ja vähän hämillään näin avoimesti esitetyn vapaamielisen seksuaalisuuden keskellä - sitähän ollaan vielä kasvamassa kohti omaa seksuaalista varmuutta ja sitä millaista minun seksuaalinen itsemääräämiseni oikein on. Omassa seksuaalisessa kehityksessä minä jumiuduin jonnekin teini-iän kehitysvaiheiseen limbotilaan vuosikymmeniksi. Hävetti vain ja ahdisti - olisi edes mieluummin vaikka kikatuttanut -aina kun esille nnousi jotakin puhetta seksistä.


Olen suunnattoman ilahtunut löytämästäni vapauden tunteesta.
Olen samanaikaisesti myös ylpeä kaikista niistä pienistä hienovaraisista askeleista itseni rakastamisen polulla, joita olen ottanut sen jälkeen kun edellisen kerran seksuaalisesta anoreksiasta olen kirjoittanut.

Valtavan isoja oivalluksia,
 tärkeitä askelia kohti vapautunutta itsensä seksuaalista ilmaisua.

Seuraava askeleeni tässä seksuaalisen minäkuvani tutkimuksessa on Helsingissä kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävät Wonderlust -festivaalit. Osallistun tällä kertaa ainoastaan perjantai-iltana järjestettävään biletapahtumaan, sillä rehellisesti asiaa ajateltuani nuo festivaalin workshopit tuntuvat tässä kohtaa toipumistani vielä liian haastavalta askeleelta.

Toivottavasti tämä kirjoitus rohkaisee sinua, joka tunnistat itsessäsi seksuaalisen anoreksian ja mietit onko elämää olemassakaan tuollaisen tunnistushavainnon jälkeen. Rohkaisee siis uskomaan elämään ja siihen, että vaikeiltakin tuntuvista elämän solmukohdista on mahdollista päästää eteenpäin.
.

Rakkaudella,
Sallamari


PS. Mapplethorpe näyttely on vierailun arvoinen.
Piipahda katsomassa, jos Helsingissä kesän aikana oleilet.

Hyvässä hoidossa

Kuumakivihierontaa, akupisteiden käsittelyä ja kädeät multaan -maadoitushoitoa.

Juuri tässä hetkessä huomaan miten rauhallista mun ympärillä,

mun tässä hetkessä sisällä on helpottunut hiljaisuus.

Olen juuri herännyt päiväunilta.

 Herännyt  huomaamaan sen miten ankara mä olenkaan taas ollut itselleni viimeksi kuluneiden kymmenien kuukausien aikana. Miten toistuvasti olenkaan taas kerran valinut tilaan jossa vaadin  itseltäni aivan liikaa - piten pitkälle kohti äärirajaa mä olen jälleen venyttänyt omaa jaksamistani.

suorittanut

suorittanut

suorittanut

Takana on melkein viikko unelmaelämää,

sitä elämää missä mulla vihdoin on aikaa,

vasta tänään mä nyt viimein olen uskaltanut oikeasti pysähtyä.

Kaupunkishamaani ja toteemieläin - ihastuttava Lanupuisto ja kevääseen heräävä luonto

Ensimmäinen askel unelmaelämässäni on oma hyvinvointi - se, että hetkeksi keskittyy kuuntelemaan itsensä tarpeita. Kehoni kaipaa hellyyttä ja huolenpitoa - pehmeää liikuttelua ja rakkaudellista hoivaa.

Ystäväni Anu jakaa kanssani kiinnostuksen luontaishoitoja kohtaan.
Rakkaudellista Hyvää Huuhaata - niin minä JunttiPeelle näitä hoitoja kuvailen.

Tiedäkkö, kun saa vaan olla ja nauttia toisen seurasta ja huolenpidosta

ja  pohtia kaikkea sellasta, miten ei näe välttämättä silmillä eikä tieteellisillä mittareilla.

Tietää vaan, että tää on oikein koska tästä tulee hyvä olo.

Näin kerron Anun kanssa viettämästämme ajasta kotona.

Kyläreissuilla pyrimme aina etsimään aikaa hoitovaihtoihin - ystävän palvelus ystävän palvelusta. Hoidan sinua, sinä hoidat minua.

Anu hoitovalikoima on niin mahtava - varsinainen kaupunkishamaani tämä ystäväni.

Että mitä laitetaan - korvakynttilähoitoa, Intialaista päähierontaa, aromaterapiaa, shiatsuhierontaa, lymfaterapiaa, energia kanavointia tai sitten vaan ihan kuuntelevaa korvaa - kysyy ystäväni.

Jos vaikka nyt ihan vaan sitä teetä ja sympatiaa näin aluksi saisi ja sit vaikka rauhallinen kolo jossakin sohvan nurkassa, kun en mä oo taas oo kiireeni keskellä oikein saanut nukuttua.

Sain sekä teetä, sympatiaa että yösijan.

Iltapalan painikkeeksi käteeni ilmestyi akupainantasormus ja kehoitus "rullailla" sormusta kummankin käden sormia muutamaan otteeseen - ihan saan ensiavuksi, että lähtee se pahin hätä kehosta ulos nyt ensialkuun. Aromaterapian avulla rauhoiteltiin hermoja ja valmistettiin kehoa jättämään mennyt sovinnolla taakse 

- on lupa luopua vanhasta ja suunnata katse rohkeasti kohti tulevaa.

Kiitokseksi hyvästä huolenpidosta Anu sai nauttia tekemästäni käsihieronnasta. Hyvien ohjeiden saattelemana lopputulokseksi saatiin silkinpehmeät ja hyvin hierotut kädet. Oli ihana huomata miten niin pieni asia kuin toisen tekemä käsihieronta todella hemmottelee hieronnan kohteeksi päässyttä osapuolta. Puhumattakaan siitä, miten hyvä mieli itselle tulee kun saa pienellä teolla taiottua roppakaupalla hyvää oloa toiselle ihmiselle.

Pienistä teoista löytyy paljon iloa.

Pitkiä kävelyretkiä ja lempeää joogaa - juuri sitä mitä kehoni tässä hetkessä kaipaa.

Ensimmäistä kertaa vuosiin huomaan nyt miten sisälläni niin vahvasti asunut alituinen paniikin tunne ja olemattomista asioista syntynyt kiire hellittävät hiljalleen otettaan minusta. Päivä päivältä vahvistuu tietoisuus siitä, että tekemäni ratkaisu on juuri tässä kohtaa elämääni se oikea ratkaisu - mittava ja vähän hirvittävältä tuntuva askel, mutta se oikea ja ratkaiseva askel kohti sitä elämää jota todellinen minäni janoaa.

Ystävän hyvät neuvot ja rohkaisevat sanat ovat taas kerran auttaneet minua isoja harppauksia eteenpäin polullani. Parin päivän intensiivinen omaan hyvinvointiin keskittynyt kylävierailu on jo tässä vaiheessa tehnyt tehtävänsä - uni on löytynyt, levoton mieli on rauhoittumaan päin.

Nukuin ensimmäiset levolliset päiväunet vuosikausiin

- lepäsin kun kehoni kertoi, että juuri tässä kohtaa tarvitaan lepoa.

En vaatinut keho tekemään enemmän,

en sanonut että nyt on vain pakko jaksaa ja suorittaa.

Kuuntelin sisäistä ääntäni ja lepäsin.

Ilman kiirettä tai syyllisyyden tuntoa.

Maadoitus tekeetehtävänsä,

laventeli on veistänyt levottomuudelta pois terävimmän kärjen,

akusormuksen pyörittely auttanut osaltaan kehoa sopeutumisprosessissa.

Mieli on valmis kulkemaan kohti uutta.

Kiitos.

Sydän on täynnä kiitollisuutta.

kiitos. kiitos. kiitos.

Kiitos huolenpidosta rakas ystäväni,

Rakkaudella,

Sallamari

Ihana aurinkoinen Vappuviikonloppu

Aurinkoinen vapunpäivä

Vappuviikonloppu täynnä naurua, ystäviä ja sirkushuveja. 

Lauantaipäivä vierähti Turussa acrojooga workshopin merkissä. Workshop oli jälleen kerran aivan järisyttävän ihana kokemus - matka omaan itseen ja oman kehon kanssa tutuksi tulemiseen eteni monta isoa askelta. Rohkenin kokeilemaan ennakkoluulottomasti uusia acrobatialiikkeitä tajuten, että ainoa asia mikä pidättelee minua tekemästä asioita on pelko. Koko ei vaikuta, eikä ikä ei ole - ainoastaan ajatus, että enhän minä nyt voi kyetä tuollaiseen pitää mieltä hallussa ja vaikuttaa siihen mitä sitä oikeasti voikaa tehdä.

Olen suunnattoman kiitollinen, että uskalsin ohjaajien rohkaisemana viedä itseni omien ennakkoluulojeni toiselle puolelle.

Workshopin aikana kokeilin lentämistä niin tukijan käsien varassa kuin ylösalaisin olkapäiden varassa tasapainoillen tukijan suoristettujen jalkojen varassa. Tukijan roolissa opin ymmärtämään miten hienosti ja suhteellisen vaivattomasti oma keho kannattelee aikuista miestä, kun raajat linjataan oikeaan asentoon. On vaan niin uskomatonta, miten asennossa voi pysyä ja kuinka helppoa lentäminen on kun uskaltautuu rohkeasti luottamaan toiseen.

Huvittelu ei lauantaina jäänyt pelkkään acrojoogaan - piipahdettiin lauantain päätteeksi PikkuÄssän kanssa vielä sirkuksessa ihastelemassa oikeiden sirkustaiteilijoiden esityksiä. Sirkus oli pienoinen pettymys, vaikka etukäteen oli selvästi tiedossa että sirkus on pieni ja tarjonnaltaan aika vaatimaton. Loppukavalkaadin laskennassa tajusin tosiseikan, että sirkusesitys oli oikeasti rakennettu noin kymmenen esiintyjän varaan - yksi näistä esiintyjistä oli eläinkouluttaja ja neljä sirkusnumeroa piti sisällään eläimiä. Jälkikäteen suuri eläinesitysten määrä jäi häiritsemään minua - minun mielestäni 2020 -lukua lähestyttäessä sirkus voisi uudistaa itseään ja luopua eläinesityksistä panostaen vaikkapa hyvätasoiseen acrobatia viihteeseen. 

Lähestyin sirkusta sähköpostitse asiakaspalautteella ja kerroin avoimesti heille omista mietteistäni eläinesityksiä koskien. Koen, että meidän kuluttajien mielipiteellä tulisi olla vaikutus myös sirkuksen toimintaan - siksi päätinkin  sähköpostissani avoimesti pyytää sirkusta luopumaan eläinesityksistä.

Yksi ääni annettu eläimettömän sirkuselämyksen puolesta.

Sunnuntaina suunnattiin aikaisin aamusta auto kohti Lahtea - päivän teemana vanhat autot ja ystävät. Lahtivierailu aloitettiin katsastamalla Lahti Classic Motorshown tämänvuotinen tarjonta. Tämän vuoden  teemaosaston aiheena oli "Erilaisuus kunniaan!" - todella mielenkiintoinen teema ja innolla odotin millaisia kulkuneuvoja tuon erilaisuus teeman alla on tarjolla.

Lahti Classic Motorshow on ihanan tavallinen autonäyttely, joka huippuunsarakennettujen korminkiiltoisten näyttelyautojen sijaan antaa tilaa monen sorttisille kulkupeleille.

Löytyi sieltä minunkin suosikkini Vogswagen Karmann Ghia - kaunis vihreä yksilö vuosimallia 1959. Vaikken erityisemmin ole autoihmisia Karmann Ghia on aina vetänyt minua puoleensa.

Aarrekartassaani on paikka Karmann Ghialle.

Tuki, tasapaino ja linjaus - akrojoogan kolme tärkeintä pilaria

In English

May day weekend was filled with friends, laughter and circus fun.

Saturday was filled with Circus Fun - another exiting Acro Yoga workshop. Full of new tricks and tons of inspirations.  The biggest epiphany of this workshop was the realization that only fear keeps me succeeding.  Size does not matter - age is not holding me down.

Only my mind is preventing me to do things
- the self suggested hypothesis "There is no way I can do that - not me."
is the only thing that stands between me and any new trick I love to learn.

Shake of the Fear.
Free you mind.

..and surprise how many wonderful things you actually CAN do.

Fun times only continues in my life.
Currently I am visiting Lahti and my dear friend Anu. Any and I share a common interest to holistic way of living and our plan is to exchange several therapy treatments during my visit here.

I have dedicated the upcoming weeks to "me-time" - I have taken some time off from all sort of  accomplishments and focusing myself now solely to family, friends, love and my own well being.

Im so grateful to have a change to take some time off  from busy working life and truly focus on all the things I have been neglecting.

thank you. thank you. thank you.

Ihastuttavia autoja ja arvokasta perheaikaa

Aloitin tämän viikon Lahdessa iloisen kyläilyreissun merkissä. Olen parhaillani kyläilemässä pitkästä aikaa hyvän ystäväni Anun luona. Lupasin jo vuosia sitten, että tulen kunnolla kylään "..kunhan tää kaikki kiire ensin helpottaa ja mulla on sitä aikaa." - nyt se hetki on käsillä.

En osaa sanoin kuvailla kuinka kiitollinen olenkaan juuri nyt.

Hyvän ystävän seura vaihtoehtoishoitoja vaihdellen on täydellinen kattaus juuri tähän hetkeen.

Aikaa minulle ja elämäni tärkeille ihmisille - kaikille niille, jotka olen rakkaudella asetellut sivuun ruuhkavuosien suorittamiskeskeisen uranrakentelun ajaksi.

Hetkeksi heipat uralle ja täydellä sydämellä rakkaudellisten asioiden äärelle.

Because I am worth it.

kiitos. kiitos. kiitos.

Rakkaudella,
Sallamari