Maailman mielenterveyspäivä

Mitäs meille tänään kuuluu?

....aloitti aikanaan avoimen kuntoutumisosastoston lääkäripalveluista huolehtiva psykiatri jokaisen tapaamiskertamme. Minä istuin sohvalla ja mietin keistä kaikista muodostuu lääkärin käyttämä subjekti "me". Minä istun sohvalla yksin ja huoneen ainoa minun havaitsemani henkilö lisäkseni on kysymyksen esittänyt lääkäri, eikä minulla ole hajuakaan siitä, mitä lähes eläkeikäiselle psykiatrian erikoislääkärille mahtaa kuulua satunnaisena sateisena lokakauisena maanantaina kello 12:23.

Hallussani olevien tietojen valossa oli mahdotonta vastata kysymykseen yksiselitteisesti oikein.

Päädyin kerta toisensa jälkeen kertomaan lääkärille, että juuri nyt minä osaan kertoa ainoastaan siitä mitä minulle  jatkaen, että meidän yhteisen hetken kuulumisista osaisin kertoa vasta huoneesta poistuessani. 

Sama kysymys-vastauspari toistui keskustelun aloituksena kerta toisensa jälkeen.

...enkä vieläkään tiedä keistä kaikista muodostuu "me".

Vuoden 2017 Maailman Mielenterveyspäivän teema on Toivoa Kirjallisuudesta.
Satu Lindmanin teos Häpeä! on toipumismatkallani yksi minua kovasti puhutelluista teoksista. Tämän teoksen kautta olen löytänyt paljon armollisuutta ja anteeksiantoa minä -suheeseeni. Häpeä on mielenkiintoinen yhteiskunnallinen teema, itsensä vapauttaminen sosiaalisien normien kautta ilmenevistä häpeän kahleesta on suurinta rakkautta mitä itselleen voi osoittaa.

Tiedätkö sinä, mitä ystävällesi kuuluu juuri tänään?

Keneltä kysyit viimeksi aidon kiinnostuneena, "Mitä sulle kuuluu"

Tärkeitä kysymyksiä. Juuri tänään, äärimmäisen ajankohtaisia sillä tänään 10.10 vietetään kansainälitä maailman mielenterveyspäivä. Mielenterveyteen keskittyneen teemapäivän tavoitteena on tiedottaa ja kouluttaa ihmisiä mielenterveyteen liittyvistä asioista. Tuoda näkyväksi mielenterveyden haavoittuvuuden yleisyyttä ja mielenterveyden haasteiden kanssa elämisen jokapäiväisyyttä.

Tuttua juttua sinulle aktiivisempi lukijani, mutta kerrottakoot se jälleen kerran.

Minäkin olen yksi heistä, mielenteveyspotilas.

Juuri tänään viimeksi mietin, että olisipa mieleni epätavallisuus sellaista laatua, että sen tasaisi säännöllisesti kerran tai kaksi päivässä napattua tablettia. Että olisi lääke, joka helpottaisi oireilua ja antaisi minulle kyvyn aistia maailmaa enemmistön kanssa samala tavalla.

Juuri tässä hetkessä tuntuu, että pimeys nielaisee minut.

Positiivinen näkökulma on se, että nukun juuri nyt todella hyvin. Nukahdan nopeasti ja mitä uskomattomimmissa paikoissa. Elämänlaatua heikentävät seikat ovat määrittämättömienn pelkotilojen lisääntyminen, vahva tunne ulkopuolelle/ylkopuoliseksi jäämisestä kaiken yhteisöllisen toiminnan osalta, keskittymisongelmat sekä poissaolevuus. Jaksamisen laita on vähän niin ja näin. Jaksan käydä töissä ja tehdä töitä ja jaksan hiukan kivoja juttuja. Kaiken muun olen sovinnolla jättänyt jaksamisen ulkopuolelle.

Kaaos on hiljaa hivuttaen vallannut kotini - minun sairauteni aktiivinen vaihe näkyy aina sotkuisena kotina, minua itseäni katsoessa sairauden aktiivisuustilaa on mahdotonta havaita. Minä en ulkoisesti näytä sairaalta huonoimmallakaan hetkellä. 

Kirjanpitäjä kiittää kun en saa toimitettua hänelle tarvittavia dokumenttejä. 

Blogi on hiljaisempi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Olen antanut kaiken jaksamattomuuden itselleni anteeksi.

Kerron mieleni ongelmist ja jaksamiseni tämän hetkisestä tasosta avoimesti ja häpeämättä. What you see is what you get - enempää ei ole annettavaksi.

Tälläisenä minä riitän.

Tilanteen hyväksyminen ja sen myötä armollisuus itseä kohtaan on suurinta rakkautta, 

jota voi osoittaa itselleen. Armollisuuden kautta olen saannut valoa pimeimpiin hetkiini. Olen oppinut elämään sopusoinnussa mieleni epätasapainotilojen kanssa normaalia elämää.

Minun normaalia elämääni.

It's only in your head.

Aina lopulta valo voittaa pimeyden. Muuta ei voi kuin rauhallisesti hengitellen kulkea läpi synkät päivät siihen saakka, että valo jälleen pilkahtaaa esiin.

Sitä odotellessa.

Rakkaudella,

Sallamari

Halloween ähky

Tämä blogi, joka aikanaan alkoi henkilökohtaisena terapiapäiväkirjanani, on sittemmin jäänyt vähäiseen rooliin syvimpien tunteideni jäsentelykanavana. 

Jos aikanaan huonoja epävakauden täyttämiä päiviä oli 365 päivää vuorokaudessa, on nykyään hyvien päivien osuus jotakuinkin 360 päivää vuodesta. 

En tiedä miten paljon aikaisilla aamuherätyksillä ja hiipivällä pimeydellä on osansa asiaan, viime viikolla epävakaiden tuntemusten sekä lievän ahdistuksen täyttämiä päiviä on ollut useampi peräkkäin. Päivät ovat olleet fyysisesti keskivertopäivää raskaampia, sillä ahdistus tuo mukanaan ylimääräisiä ääniä pään sisälle. Ääniä, joiden merkitys toimintani ohjailevana neuvonantajana on aikoja sitten lakannut. En minä näitä äänitä kuuntele, tai toimi niiden kehoitusten mukaisesti. Ahdistus tuo tullessaan selittämättömiä pelkotiloja. Sellaisia, joista järjellä osaa sanoa että ne ovat mielikuvituksen tuotetta, että ei ole olemassa mitään. Sellaisia, joita joutuu jäsentelemään ja selittämään itselleen ja sitä kautta keskittyminen herpaantuu ja ulkopuolisen maailman silmissä minun katseeni kääntyy omaa napaa kohti.

Sanovat, että vaikutan ylimieliseltä - vaikka oikeasti koitan kohtaamistilanteessa selittää itselleni, ettei tuossa tapaamassani ihmisessä ole mitään pelottavaa ja että voin huoletta luottaa tähän ihmiseen. Pään sisäisten äänien kanssa keskustellessa minusta tulee vähemmän vastaanottava ja sisäänpäinkääntynyt. Jopa niin paljon, että koulutoverit kysyvät onko kaikki hyvin.

Kaikki on hyvin, pään sisällä vaan nyt hetkellisesti on kamala äänien sekamelska.

Edelleenkään en fyysisesti kuule fyysisesti todellisia ylimääräisiä ääniä päässäni. Nuo "äänet" joista puhun, ovat menneisyyden kaikuja - jumiutuneita ajatusmalleja jotka jankkaavat uusien ihmisten ja uusien tilanteiden vaarallisuudesta. Jotka kehottavat minua pakenemaan tilanteesta, jättämään hetken ja ihmiskontaktin ennen kuin minusta tulee hylätty ja jätetty. Ajatusmallit jotka kehottavat luovuttamaan nyt, ennen kuin joku toinen kehottaa minua luovuttamaan kertoen ettei minusta ole mihinkään.

Se, että olen saanut löytää ehdottoman rakkauden itseäni kohtaan, on osaltaan tehnyt äänien voimasta mitättömän. Vähättelevät ajatukset tulevat ja menevät, vähän kuin aallot meressä. Ajoittain niitä on enemmän ja tiheämpinä, enimmäkseen kuitenkin vain sellaista pientä hiljaista aaltoliikettä.

Kokonaan huonot ajatukset, ahdistuneisuus ja selittämättömät pelkotilat eivät varmaankaan poistu koskaan. Epävakaa persoonallisuushäiriö ja sen kaveri yleinen ahdistuneisuushäiriö, ovat pysyviä asukkaita minussa. Ikään kuin se taloyhtiön se ei-niin-haluttu naapuripariskunta, joiden kanssa on annettava itselleen lupa oppia elämään sulassa sovussa.

Rauhallista yhteiseloa siihen saakka, kunnes ne perkeleen naapurit päättävät järjestää viikon kestävät festarit.

Aivan kuin missä tahansa naapurisuhteessa, tässäkin rinnakkain elossa sitä koettaa kaikin keinoin tukkia korvansa naapurien aiheuttamalta häiritsevältä meteliltä.

Se syö keskittymiskykyä ja vetää minut sisälle omaan kuoreeni - laitan autopilotin päälle ja ajelen päivää eteenpäin. Juttu luistaa ja kaikilla on mukamas mukavaa - vaikka pääni sisällä valot ovatkin päällä ketään ei oikeasti ole kotona kuuntelemassa, katsokaas minä aktiivisesti koetan vältellä noiden veemäisten naapurien aiheuttamaa meteliä enkä sen vuoksi kykene keskittymään ulkopuolisen maailman ääniin niin kuin pitäisi.

Näinä huonona päivänä olen tavanomaista kömpelömpi. Tiputtelen tavaroita, törmään esineisiin ja saatan pysähtyä kesken lauseen - koska aktiivisesti keskityn olemaan kuulematta pään sisäisiä ääniäni. Arvatkaa tuoko maailma eteeni roppakaupalla uusia ihmisiä ja ennalta tuntemattomia tilanteita juuri sellaisena hetken, kun pääni sisällä tärisyttää aivan täydellä volyymillä kaikki epävakaudesta nousevan ahdistuksen nostattamat bileäänet.

Eilisen nukuin sohvalla, koska ahdistus oli huipussaan.

Tänään näen jo valoa pilvien takaa.

Olo tasoittuu hiljalleen,

äänet ovat vaimenneet takaisin normaalille tasolleen - lähes kuulumattomiin.

Jäljellä on syvä väsymys 

- ei toki mitään sellaista, joista nukkumalla ei selviäisi yli.

Halloweenviikonloppu jäi minun osaltani kokonaan väliin. Halloweeniä en voi sanoa missanneeni kokonaan, sillä aito oikea halloween on vasta tulossa huomenna.

Yleensä innostun meikeistä ja pukeutumisesti ihan kunnolla halloweenin aikaan, tänä vuonna ahdistusputken keskellä kaikki kauhuhahmot tuntuivat ruokkivan pelkotilojani. Minun Instatilini ammottaa tyhjyyttään hienojen halloweenmaskeerausten osalta. Onneksi maailmassa on paljon taitavilla maskeerauksilla Instassa inspiroivia ihmisiä. Annan itselleni luvan ajatella, että minun panostani ei tarvittu tänä vuonna. Annoin luvan itselleni keskittyä halloweenhuumailun sijaan ihan täysillä itseni kanssa olemiseen.

Bad Hair Day eli paperipussi päähän olkoot minun osaltani tämän vuoden kauhuasu. Sellainen kampaajan painajainen, kun asiakkaan pelastamiseksi ei ole enää tehtävissä mitään muuta kuin se että asettelee kauniisti kalliin paperikassin pään peitoksi. 

Toivotaan, että ahdistus tältä erää taas helpottaa.

Pitäneen kaivaa vitamiinit kaapista ja pohtia kriittisemmin ravintoaineita. Josko suolistossa piilisi jokin oloa helpottava juttu - parempi tasapaino suolistossa, tasapainoisempi mieli.

Varmaksi en tiedä, mutta katsellaan.

Mukavaa lokakuun loppua!

Rakkaudella,

Sallamari

Valemaanantai

Päivän inspiroiva PInterest bongaus.

Ennen puoltapäivää näytti vakaasti siltä, että paskamaanantai kaikki katastrofaaliset ainekset on  koossa tälle päivälle. Paskamaanantai ainesta, vaikkei ole edes maanantai.

Valemaanantai.

Laitat takkia ylle ja huomaat vetoketjun yhden muovihampaaan katkeavan. Siihen loppui vetoketjun toiminta ja suusta purkautui koko joukko tuskaisia huokauksia. Tuo takki kun on ihan kelvollinen kevättakki, eikä uuttaa kevättakkia lukuisista etsintäyrityksistä huolimatta ole näköpiirissä. Joko takit ovat väärän mallisia tai täydellisesti väärän kokoisia. Tai sitten aivan liian hintavia juui tämän hetkiseen budjettiini - Burberryn valikoimista kyllä löytyisi oikean värinen ja mallinen kevätrenssi.

Päivän toinen OHO on sekin vetoketjun rikkoutuminen. Saksi-kampapussi otti ja repesi totaalisesti vetoketjun kohdalta levittäen sisältönsä suloisesti pitkin permantoa. Onneksi sentään sakset eivät ottaneet lattiaosumaa, yksikin pudotus lattiaan ja huonolla tuurilla sakset ovat entiset.

Saksista löytyy aasinsilta valemaanantai iloisepaan puoleen. Sijoitin puolikkaan Burberrytrenssin verran ja ostin itselleni käyttötavaralahjan - upouudet leikkaussakset. Sillä hyvillä välineillä on mukavampi tehdä töitä. Koska valemaanantai en rohjennut ottaa uusia saksia vielä tänään tositoimiin. Pelkäsin rehellisesti pudottavani ne, ihan vaikkapa vain valemaanantain kunniaksi. Turhan kallis pudotus ihan tälläiselle tavalliselle arkipäivälle.

Päivän asiakastyöt olivat kerrassaan onnistuneita. Asiakkaat iloisia uudesta ilmeestään ja minä kiitollisena tyytyväinen kätteni töihin. Valemaanantai hellitti otettaan katastrofeista luopuen heti puoliltapäivin. Loppupäivä iloista kampoelämää - only sparkles, fluffy unicorns and sunshine.

Kaiken tämän jurinan keskellä on sopivaa ehkä muutamalla sanalla kertoa mielen kuulumisista. 

Mieli voi tänään paljon paremin kuin vaikkapa viikko sitten. Spring Low - kevätal akulo, koska masennus tuntuu liian voimakkaalta sanalta - sai minut aika hyvin valtaansa tänäkin vuonna. Onneksi työrintamalla menee tässä hetkessä tosella hyvin. Tai siis, että koulu on sen verran voimakas motivaattori ja tekee minut oikeasti niin iloiseksi, että koulupäivät pitivät minut liikkeellä läpi vaikempien hetkien. Aamulla nousu ei vittanut läheskään niin paljoa kuin aikaisempina keväinä sillä mielen takaperukoillla rakkaus tukkahommia kahtaan sain - ja odotan edelleenkin - jokaista uutta koulupäivää. Koska kivaa ja jännää ja niin omalta tuntuvaa hommaa.

Ehkä juuri tuo motivoiva tekeminen arjessa on asia mikä erotti tämän vuoden Spring Low fiilikset aikaisempien vuosien fiiliksistä. Kevätalakulo näkyi ulkomaailmalle - ja itsellinikin kun oiken tarkasti itseään rohkenee katsella - sosiaalisena hiljentymisenä sekä hetkellisenä huimana piikkinä irtokarkin (ja suklaan) kulutuksessa. Itkua, märinää ja kahden viikon leikin-että-minulla-on-flunssa-vaikka-oikeasti-kevään-tulo-on-sotkenut-aivokemiaani -sairaspoissaolot loistivat poissaolollaan tänä vuonna. Pahimpinakin päivinä pysyin toiminnallisena ja arjessa mukana. Sänky ei kutsunut koko päiväksi kertaakaan.

Että ei voi olla kuin kiitollinen siitä, että on saanut oikeasti löytää oman paikkansa tässä maailmassa. Ihminen on onnellinen, kuha harjaa tukkia. Rohkea uranvaihto todellista minääni kiinnostavien asioiden äärelle on niin parasta mitä olen omassa elämässäni saanut aikaan viimevuosina.

Irtokarkkien mässyttelyn sijaan kruunaan pohjimmiltaan aikasta onnistuneen valemaanantain take away sushiannoksella ja mieltä tyhjentävällä päiväkirjatarinoinnilla.

Koska nälkä ja kiitollisuus.

Nälkä - mikä ihana tekosyy

Toivon lämpimästi, että ailahtelevan mielen kanssa elävien kohtalotovereideni osalta myös tämän kevään Spring Low on pian taakse jäänyttä. Tsemppiä sinulle, joka ehkä juuri tänään vielä elät tämän kevään niitä pahimpia hetkiä. Tahtoisin sanoa "It gets better!" - mutta kun itse tietää miten vähän tyhjät tsemppilauseet lohduttavat ihan pahipina hetkinä - kunn ei jaksa ei jaksa. Kehoitankin vain olemaan armollinen ja pitkämielinen itselleen ja mikäli mitenkään kykenee, on lupa mielen perukoilla luottaa että jonakin päivänä on oman pään sisällä sielläkin toisella lailla valoisaa.

Kiitos kärsivällisyydestä.

Kiitos ymmärryksestä.

Katse kesää kohti.

Rakkaudella,

Sallamari

ps. Takki ja sen vetoketjusta puuttuva palanen -epsisodi sain onnellisen lopun. Vetoketju toimii taas kuin ihmeen kaupalla, sillä pätkäisin vetoketjusta pois toisen hieman törröttävän "hampaan". Kaksi hammesta vähemmän, pieni kolo havaittavissa - lopputuloksena toimiva vetoketju jonka avulla takki pysyy kiinni. Happy End of this Story.

Tööt

Ollaan edetty intensiivisen oppimisrytmin kanssa heilastellessa ensimmäisiin melt down -hetkiin. Kahdeksan tuntia koulua, ja kahdesta kolmee uutta asia. Kymmeniä pieniä oivalluksia sekä yhdestä kahteen päivittäistä isoa Ahaa -elämystä. Kirsikkana kakussa kotitehtävät - päivän päätteeksi kotona leikataan ja föönataan kotipäätä ihan ensimmäisten päivien oppiläksyjä muistellen.

Olotila on aika tööt.

Onnellinen, mutta fyysisesti ja henkisesti juuri nyt tööt.

Ajatus ei kulje, silmät tahtovat painua väkisin kiinni.

Nukahtamisongelmia ei juuri tässä hetkessä elämää ole - kiitos siitä.

Nyt on oikea hetki antaa ansaittua kiitosta itselleen ja samaan hengenvetoon välittää ilmoille kiitollisuutta ihmisen oppimiskykyä kohtaan.

Tänä aamuna olin koululle tullessani kerrassaan tumpelo. Nämä kampaajan persusotteet - värjäys ja föönaus - itkettivät ajatuksenakin enemmän kuin innostaat (WTF - tämähän on unelmani) koska minä en vain kertakaikkiaan osannut. Tukkamassa vyöryi värjätessä päälle kuin Tuksun tanssiesitys - vailla päämäärää ja mitään kontrollia kulkusuunnan suhteen. Pakokauhi silmissä vilisten raivokasta painelua etiäpäin. Fööniharjakin vielä syö tukkaa ja pörrökarvoja laskeutuu kampausta sotkemaan suunnilleen avaruudesta.

Viisi tuntia myöhemmin kaikki on toisin. Voin ylpeänä sanoa oppineeni - värjäyksessä on päämäärä ja selkeät kulkusuunnat. Tahrojen määrä on -200% ja värinlevitysaika tippunut +30 minuutista alle seitsemääntoista minuuttiin.

Föönistäkin tuli ystävä pienillä tekniikkavinkeillä.

Päivän saldo on punasävyinen väritykseltään tasainen kauniisti kammattu eteenpäinpitenevä porrastettu polkkatukka sekä onnellinen hyvä mieli.

Minä osaan oppia.

Täatä on hyvä jatkaa eteenpäin.

kiitos

Rakkaudella,

Sallamari