Koska saa syödä jätskiä

Aamu kahdeksan, puoliautio Prisma. Ulkona pirskottaa ikävää jäätävää tihkua, sisällä kaupassa tunnelma on lämmin ja uneliaalla tavalla rauhallinen.

 Nainen punaisessa takissaan astuu sisään kauppaa, kävelee määrätietoisesti jäätelöaltaille ja nappaa altaan uumenista jäätelöpuikon.

Naisen askeleet johtavat lähimmälle avoimelle kassalle. Koruton nopea maksutapahtuma - lomapkko taskuun ja jäätelöpaperin kuoret auki.

Kingis uppoutuu hampaiden väliin.

Millaisia ajatuksia edellä kuvattu tapahtuma herättää sinussa?

Haluaisitko sanoa tarinan naiselle jotakin?

Minä olen tarinan nainen. Hieman jälkeen kahdeksan tänä aamuna minä halusin jäätelön. Aamukahvin kanssa nautittavaksi, ihan vain tälläisella sivuhuomautuksella tarinaa täydentääkseni.

Vehnäallergia supistaa noita aamukahvin kanssa nautittavien pullan/keksin/kahvileivän valikoimia  - eikä sillä, että minä tuollaisesta pullavata liiemmälti ole koskaan perustanutkaan.

 Mutta jäätelöstä minä pidän. 

Niin siinä sitten käy, että sellaisena aamuna  kun sisin sanoo että aamukahvin kanssa olisi kiva saada jotakin, muistuu mieleen että marketin pakastealtaastahan saa jäätelöpuikon paperimukikahvin kaveriksi.

Kahdeksalta aamulla herkkuhetki jäätelön kera.

Because I can.

Sallin sen.

Annan itselleni luvan.

Kiitän ja iloitsen.

Ei häpeää.

Ei inhoa.

Ei katumusta.

Toinen ottaa pullan,

minä aamukahvijäätelön.

Miksi jäätelö mielletään iltapäivällä syötäväksi? 

Pulla on ok milloin vaan, mutta jäätelöä saisi sallia itselleen vain iltapäivisin ja aurinkoisina kesäpäivinä?

Onko sinulle tuttua juttua tälläiset jäätelöön liittyvät mielikuvat? Että jäätelö on iltapäivällä syötävää jälkkäriä ja se on ok nautittavaksi kun kunnon ruoka on syöty ensin alta pois.

Tunnustan olevani jäätelörebel!

Syön jäätelöä kun mieliteko iskee.

Nykyisellään syömishäiriöni voi niin hienosti, että yksi jäätelö riittää - enää ei tarvitse ahtaa itseensä enempää. Eikä syyllisyys iske missään vaiheessa. Nautittu jäätelö on rakkaudella nautittu herkku, pieni iloinen arkea sulostuttava teko - ei mitään sen enempää.

Olen oppinut aidon nautinnollisen herkuttelun taidon.

Olen ylpeä itsestäni ja onnellinen onnistumisestani.

Ihana siunattu vapaus.

Rakkaudella,

Sallamari

Pidä itsestäsi huolta

Oikeastaan voisi panikoitua,
mutta kun ei ehdi.

Tutkimusmatkalla parempaan oloon osa IV

Aloitetaan tunnustuksilla.

Tunnustan, että ole viime aikoina kovasti laiminlyönyt itseäni. Vuoden alussa hyvin alkanut "remppaprojekti" - se, jossa perimmäisenä ajatuksena on korjata elintapoja kehosta paremmin huolehtivaan suuntaan vielä syvempi itsensä rakastaminen johtotähtenä - on luisunut tilanteeseen, jossa huomaa jälleen suorittavani elämää ja eläväni pääasiassa aina muita ihmisiä kuin itseäni ensisijaisesti ajatellen. No big changes - melkein samassa pisteessä ollan kuin tammikuussa.

Piipahdin eilen moikkaamassa ravintovalmentaja Mariaa. On kulunut kolme kuukautta edellisestä tapaamisestamme ja oli aika vaihtaa kuulumisia sekä kuulla hyviä vinkkejä jatkoa ajatellen.

Aloitan remppaprojektini mukaan tuomista positiivisistä asioista.

DiettiCola juomien kulutus on vaihtunut puolestatoista päivittäinjuodusta litrasta minimaaliseen pikkupullo-parikertaa-kuussa -annokseen. Tietoisesta vehnätuotteiden syönnistä olen onnistuneesti luopunut kokonaan. Vehnäaltistuksen mukaan tuoma ihottuma on kokonaan saatu kuriin, vaikkakin se ilmoittelee olemaolossa aika ärhäkästi pienenkin tahattoman vehnä-ärsytyksen päälle. Nollatoleranssi vehnän kanssa tuntuu parhaalta vaihtoehdolta elimistöni mielestä.

Muuten ei sitten olekaan aivan ruusuisia tarinoita kuulumisien osalta.

Ruoanlaitto on vaihtunut pieniin projekteihin, joiden sisältö pääasiassa kuuluun "...mua pyydettiin tekemään tää juttu vielä, niin mä autan tän nyt." tai "...tarvis mun napua tälläsessä pienessä jutussa." vaihtoehtoisesti ehkä "...mä teen tän kerran tän nyt ja sit mä keskityn taas mun juttuihin."

En osoita syyttävällä sormella ketään muuta kuin itseäni. Jelpin tarve ei maailmasta lopu, ainoa mitä voi tehdä on opetella sanomaan ilan huonoa omatuntua että  hei mulle ei just nyt sovi

Kaikki muu tuntuu olevan tärkeämpää kuin minä. Kakkossijalle tärkeysjärjestyksessä jää siivous tai se että olisi seuraaaksi koulupäiväksi kotona tehtyä ruokaa evääksi - koska hei, Saarioisten äidit tekee ihan kelvollista ruokaa eikä pölyvillakoirat kävele vielä ovelle vastaan.

Kakkosijan "kyl mä melkein oon pysynyt uusissa tavvoissa" -listalla ottaa nukkuminen. Paljon kivaa tekemistä - pitää vastata viestiin, pitää katsoa vielä tämä juttu teeveestä, pitää sitä ja tätä... - mä onnistuneesti siirrän hyvät yöunet vähän tuonnemmaksi. Sitten joskus kun ehtii.

Jos muuta ei keksi, niin sitte on niitä somejuttuja - kun pyörittää yhdellä kertaa parhaimmillaan viittä eri minää. On kampaajaminää, burleskiminää, vertaistukiminää, bloggariminää, opiskelijaminää

niin ja tietenkin Minäminä ja minun Facebook ystävineen.

Kaikille pitäisi ehtiä antamaan aikaa

Nipistän yöunista ja nukun sitten kun ehdin.

Vitamiinit maistuivat kuukauden-kaksi. Tai siis oikeasti maistuisi ne vieläkin, muttakun ei ne kävele kaupasta itsekseen meille kotiin. Pitäisi kaupasta hakea.

Investoin kesälomarahastoon ennemmin kuin vitamiineihin. Kulutan taskun pohjalle (tai pakkikortille) unohtuneet kolikot helpommin irtokarkkeihin, kuin että keräisin niitä viikon talteen ja ostaisin elimistölleni tarpeellisen lisäravinnesatsin.

Koska irtokarkit.

Tai ainakin haluan uskoa niin.

Tiedättekö, lounaan ja välipalan voi kevyesti korvata mukakiireen tullen irtokarkeilla. Vaikka viidesti viikossa - koska itokarkit. Ja suklaa.

Niin ja ne perhanan väärille sijoilleen jumiutuneet suolistobakteerit, oikeastaanhan ne on ne jotka haluaa jokapäiväisen irtokarkkisastsin. En sillätavalla minä - mutta heti kun on aikaa, lupaa laittaa bakteerit ojennukseen ja luopua irtokarkeista. 

Sit kun on aikaa - heti sit kunon aikaa - annan tarvittavat ravintoaineet ja yöunet kortisolille ja kesytän suolistobakteerit. Nyt on aikaa kuunella hyviä luentoja siitä, miten kortisoliarvoja tasoitetaan ja suolistobakteereja kesytellään, että osaa sitten tehdä tarvittavan.

Sit kun on aikaa.

Asioiden tuonnemmaksi siirtelyn lomassa on puolivahingossa tullut tehtyä
pari ihan oikeaa muutosta omia jokapäiväisiä valintoja tarkasteltaessa.

Parasta kaikessa on kyllä, että tilanteen pysähtyneisyys ei ahdista. On sellainen rehellinen olotila, että mä teen minkä mä pystyn ja teen asiat paremmin sitten kun ehdin.

Mieli on sitä mieltä ja hyvä niin.

Kroppa on toista mieltä.

Hetkittäin mietin, miten hiton lahjakas mä olen valehtelemaan itselleni. Paitsi, että mä en valehtele - mieli on oikeasti hyvillään eikä ahdistu paikalleen jämähtämisestä. Musta on vain tullut itsestäni huolenpitämisen suhteen siirtäjä - mä siirrän asiaa koko ajan seuraavaan hetkeen.

Koska mä pelkään, että jos mä oikeasti sanoisin yrittäväni muuttua

ja sitten epäonnistunkin siinä,

niin mitä musta sitten ajatellaan?

Mä pelkään epäonnistumista.

Mä sanoin itse eilen äänen, että mä siirän asioita koska pelkään epäonnistumista. Kun tekee itsestään huolenpitämisen puoliteholla pyörittäen mieluummin koko muuta maailmaa kaikeasta ja kaikista huolehtien - suorittaa kymmeniä itse itselleen haalimiaan rooleja - maailma näkee hyvän ihmisen.

Ei itsestään huolehtimisessa epäonnistunutta.

Voi olla vaan, että sori en mä ehdi koska mun tarvii ensin.....

....tämä

ja tämä

ja tämäjuttu

plus vähän tuota

ja sitä

ja sellasita

...ja oliko sulla jotakin jossa voin auttaa?

Mä tiedostan kaiken tämän itsessäni.

Näen selkeästi ristiriitoja omassa käyttäytymisessäni.

On selkeät hyvät lähtökohdat haastaa itseä muutokseen.

Ihana apulaiseni (toki palkattu sellainen) rohkaisee minua kohtaamaan muutokset pitkänä matkana ja pieninä askelina -  ajattelemaan aikaa pieninä jaksoina. Luodaan pieniä tavoitteita seuraavalle kolmelle kuukaudelle - ei mitään suurta tai lopullista. Jotakin pientä ja sillätavalla kevyesti.

Tavoite seuraavien 3kk tavoite alkaen 23.5 (eikä epämääräisesti ilmaisutuna heti kun ehtii...) 

1. annan aikaa itselleni, huolehdin itsestäni

uni on katkonaista --> tarvitaan rauhaa ennen unta 

= 21:00 - 07.00  ei SOMETUSTA.

irtokarkit--> suolistobakteerit--> kortisoli

 = miten tasata kortisoleja ja sitä kautta unta?

Minä aika koulussa on tärkeää = 2 x 10-20min breikki itselleni (ei, minun ei tarvitse ottaa osaa aivan kaikkeen ja ritarillisesti lupautua aina auttamaan ensimmäisenä)

2. opettelen antamaan tilaa minäminälle

Todellinen Minä vs. kaikki muut roolit ja niiden avulla suorittaminen

epäonnistuminen --> kenelle tuottaisin pettymyksen jos epäonnistuisin? 

delegoi kaikille ”minuille” oma rehti osuus ja anna lupa epäonnistua tehtävässä.

3. uusi ”paras kaveri” on maitorahka + manteleita 1rkl + kahta eri jäistä marjaa.

Aloitan Somerauhasta ja rahkaherkusta.

Puhelin ja tietokoneet ovat pannassa 21-07 välisen ajan vuorokaudesta. Vuorokaudessa on hetki, jolloin maailma saa pärjätä omillaan. Minä en ratkaise mitään enkä raportoi tekemisistäni kenellekään. Aivan aluksi täydellinen SoMe pimento.

Aamupalaleipä korvaantuu aluksi muutaman kerran viikossa rahkasekoituksella. Ruisleivän sijaan pureksin manteleita. Pyrin opettelemaan rehellisiä tunnekohtaamisia ja lohturuoka-aamupalauisleivän sijaan koitan syödä ravitsevasti rahkaa.

Ehkä leivästä saisi lohturuoan sijaa muotoiltua aivoillekin vain satunnaisen vaihtelun rahka-aamupalalle. En tiedä - mutta kokeillaan.

Romonttitarina jatkuu tälläisillä eväillä.

Mukavaa alkanutta uutta viikkoa!

Rakkaudella,

Sallamari

Omassa pienessä onnellisuudessaan

Isojen hyvien oivallusten hetki - hetki, jolloin oivaltaa itselleen nauramisen voimaannuttavuuden

Vuosi sitten, mua olis ahdistanut olla minä. Tai siis olla tänään juuri tälläinen, koska joka vuosi kun kevät koittaa mä oon pitänyt huolta että mä painan vähemmän kuin edellisen vuoden kesän lopussa. Joka vuosi tätä aikaa mulla on ollut joku kuuri meneillään tai jonkinlaiset rajoitukset päällä ja mä olen odottanut sitä aikaa, että mä saan taas vihdoinkin ikään kuin levätä.

Jos mä jossakin olen onnistunut, niin mä olen onnistunut katkaisemaan sen kierteen. Mä olen tänään aika tarkkaan samanmoinen fyysisiltä mitoiltani kuin olin joulukuussa eikä mua ahdista yhtään. Isompi kuin ikinä - samalla hetkellä onnellisempi elämäni ja itseni suhteen kuin koskaan ennen.

Viime vuonna #rantakunnossa -kamppista tehdessä vielä mietin bikineitä päälle sovitellessa, että miten voi olla mahdollista että mä ihan rennosti ja rauhallisesti olen menossa poseeraamaan bikineissä tuntiessani oloni näin tuhdiksi -mä alitajusesti tunsin vielä viime vuona ensimmäisenä ajatuksenani että mä olen tuhti, vasta sen ajatuksen perään onnistuin nappaamaan kiini kaikesta hyvästä ja kauniista.

 Tänä vuonna kun mä virittäydynrantatunnelmiin, eikä mun katse kiinnity heti ensimmäiseksi fyysisen kehoni ääriviivoihin. Ensin mä fiilisten iloista tunnelmaa ja sitä keveää vapauden tunnetta joka mut valtaa sisimmässäni. Iloitsen uusista kirjavista bikineistä - sillä hey, tällä rungolla on todellinen ilonaihe kun löytää sopivat (tai oikeastaan jopa hivenen reilut) KUVIOLLISET bikinit.

Mun Instafiidi täyttyy toinen toistaa ihanammista kuvista - keiken kokoisia tyttöjärannalla bikineissä, crop top -yläosia kaikenlaisia vatsoja vastaan, eri mallisia beachjoogaajia. Mun feedin tyttjä (ja poikia) yhdistää yksi ominaisuus - ne on kaikki kuvissa sen näköisiä, että ne nauttii itsestään ja elämästään juuri tässä hetkessä. Positiivisia fiboja, onnellisia katseita.

Sitä unelmaelämää.

Tänään, tässä ja juuri tälläisenä.

Onnellinen elämä ei olekaan kiinni vaa'an lukemista tai siitä, miten monta senttia pyllyn ympärysmitta oli edellisenä kesänä. Onnellinen elämä näyttäisi olevan korrelloivassa suhteessa siihen, millaisin silmin katsoo itseään - vilpittömin ja hyväksyvin, vaiko sisäisen tuomarin värittämin kriittisin mulkaisuin.

Olen toisaalta epäillyt hetkittäin, että jokin minussa on pahasti rikki.
Miettinyt onko totena kokemani todellakin totta vai vaiko harhakuvitelmien tuotosta.

Pohtinut ääneen - hyväksyvässä hengessä toki - miten minua hämmenttää lukea ihmisten SoMe -päivityksiä joissa he kertovat saavansa liikunnasta aivan tolkuttomia kicksejä. Hyvää oloa ja kaiken maailman endorfiinihumalaa. Itse kun en ole koskaan saanut kokea missään muodossa liikuntaa  eufoorista hyvää oloa kehossa tuottavana kokemuksena. Se että juoksen tai pumppaan rautaa niin että lihaksiin sattuu, ei missään vaiheessa prosessia saa päässäni aikaan minkään sortin hyvän olon tunnetta. Ei tule euforiaa vaikka miten rehkisi.

Sellaisena päivänä, kun päässä tuntuu pahalta ja levottomalta rauhoittaa juokseminen oloa. Siksi minä pääsääntöisesti juoksen, mutta vain sellaisina  päivinä kun koen saavani juoksemisesta vähäisissäkään määrin helpotusta oloon. Juoksen ajatukset järjestykseen niin sanoakseni. Mutta että m vääntämällä vääntäisin itseni lenkille uskotellen, että kun pääsen maalipisteeseen hyvä olo valtaa kehon - bullshit sanon minä.

En koe vihaavani liikuntaa millään tavalla, en vain pääse kiinni yleiseen "hyvää oloa liikunnasta" -ajattelumalliin. Ei tule euforia, ei vaikka kuinka itselleen niin uskottelisi. Trust Me, olen antanut aikaa ja energiaa hyvän olon kokemusten metsästykselle liikunnan kautta.

Olen oppinut hyväksymään kehoni ominaisuuden piirteet ja seisomaan ylpeänä omien valintojeni takana. Olen onnistuneesti päästänyt irti tarpeesta muokata itseäni väin mukapitämään asioista joista näen muiden pitävän. Tietoisena omista valinnoistani seison niiden takana todeten, että olen juuri tälläinen omien tekemieni valintojen kautta.

Tästä päästään ensimmäistä aasinsiltaa pitkin siihen faktaan, että kun hyvämielihormoonien kautta kehon mielestä syöminen on kivempaa kuin liikkuminen, sitä ennen pitkään sitten näyttää siltä.  Vallitsevan käsityksen mukaan allerkijoittaneen pitäisi nyt siis olla onneton ja inhota itseään tälläisenä lihavana liikunnaan nautinnosta mitään tajuamattomana syöttöpossuna.

Mutta miksi ihmeessa mulla on vaan ihan jees fiilis? 

Mä oon hyvä näin ja peilikuvaakin kestää katella mukisematta.

Miten se onkin tuollainen,

miksei se huolehdi paremmin itsestään?

Mä kysyn tuhottoman monta kertaa ääneen, että miksi ja miten musta onkin tullut tälläinen. Miksi keho-mieli yhteys toimii sillä tavalla kuin toimii?
Kysyn ja pohdn,  toistaiseksi vielä koskaan  löytämättä vastausta kysymykseen. Vastauksen tapaisena vastapallona singahtaa yleensä kysymys Millainen sitten pitäisi olla jos ei juuri tälläinen?

Sellainenko, joka olisi jonkun mielestä kivemman mallinen?

Sellainen, joka tekisi enemmän yleisesti hyväksyttyjä ja ymmärrettyjä juttuja

- kävisi salilla ja postittelisi niitä kuvia Instaan #curvy kuvien sijaan?

Olisiko mieluummin sellainen superäiti jolla on teräksinen sixpack, tiukka luonne ja joka kuvassa punnertaa kuusi lastaan selän päällä istuen? Sitkö mä olisin oikeasti onnellinen?

Haastavia kysymyksiä, joihin ei minulla ole vastausta.

En osaa vastata kysymykseen millainen mä tahtoisin olla, jos en tälläinen kun olen.

Ehkä juuri tuossa on se syy,

miksi mikään kitukuuri tai elämäntaparemontti ei koskaan ole tuota tulosta.

Miksi se toisenlainen minä ei ole pysyvä luonnonvara.

OIkeastaan kai lähdin tähänkin vuoteen vakiokaavan mukaan - elämäntapoja remoitoimalla. Investoihin minä ravintovalmentajaan muutos mielessäni. Tämän alkuvuoden elämäntapojen remontointiin tähtäävien oppien parasta antia on jatkuvasta Colan lipittämisestä eroonpääsy ja vehnättömyyden mukanaan tuoma ihottumasta toipuminen. Olen onnellinen pienistä muutoksista jokapäiväisten valintojen parissa, ilman että surisin kykenemättömyyttäni suuriin näyttäviin elämäntapamuutoksiin.

Minun kohdallanni toisenlaisten valintojeni aikaansaamat positiiviset, muutokset eivät ikävä näytoinen toistaan tiukempina pakarakuvina Instagramissa.

Parempi elämä asuu ensisijaisesti korvien välissä.

Parantunut elämänlaatu näkyy rohkeutena tuottaa päivänvaloon elämäni ensimmäinen burleskisooloesitys juuri sinä keväänä kun kehoni on fyysisiltä mitoiltaan kaikkia edellisien keväiden olomuotoija runsaampi. Sillä juuri nyt sydän on löytänyt sanottavaa.

Juuri nyt on oikea aika.

Rohkaista muitakin rakastamaan omaa kehoaan sen tämänhetkisessä olomuodossa. Rohkaista muitakin nauttimaan elämästä ja sen mukanaan tuomista hienoista päivistä NYT. Yllyttää ihmisiä vapautumaan loputtomasta odottamisesta että sit, kyllä mä sit kun mä olen...

Olonsa voi tuntea hyväksi ja onnelliseksi niinäkin päivinä kun taivaltaa matkaa siihen

sit kun mä olen... -hetkeen.

Tässä Hetkessä eläminen ei vähennä Sit Kun -hetkien merkitystä. Ei tee unelmia ja henkilökohtaisia tavoitteita missään mittarissa turhaksi tai vähemmän merkityksellisiksi - tavoitteisiin kuljettu matka on yhtä tärkeä, kuin tavoite itse. Niin, eikä hyvä elämä yksin ole kaiken sortin tavoitteiden jahtaamisen täyttämää elämää - sellaista jossa koko kuljetaan kohti jotakin uutta. Toisinaan onnellisuutta on nautti hetkestä han vaan tyytyväisenä fiilistellen.

Olla hetki paikallaan tässä omassa pienessä onnellisuudessaan.

Aurinkoista uuden viikon alkua juuri Sinun todellisuuteesi!
Let your happiness shine like the Sun.

Rakkaudella,
Sallamari

Kevyttä huttua

Tuntuu luonnolliselta jatkaa eilen jo hieman sivuttua aihetta - tottuttujen rutiinien muuttumisen haasteellisuutta - tänään eteenpäin valottaen vähän lisää tämän hetken todellisia kuulumisiani. 

Opinnoissa on nyt edetty siihen vaiheeseen, että on aika jättää turvallinen tuttu kotiluokka ja singahtaa tosielämäsimulaation pariin asiakaspalvelusalin puolelle. Tämä muutos itsessään on todella tervetullut, kotiluokassa keskenämme nyhjääminen ei tässä hetkessä kehittymiskaartamme anna meille oppiskelijoille enää mitään. Muutos itsesään siis jees, mutta muuttuvat olosuhteet tuovatkin sitten koko joukon haasteita pelikentälle.

Ensimmäisenä haasteena eteeni heitettiin vaihtelevat aikataulut. Eikä siis ne sellaiset aikataulut mistä näkee koska asiakas tulee ja milloin seuraava on tulossa - niiden kanssa minä vielä selviän. Nekun ovat kerrassaa selkeitä, niiden kanssa tarvitse laskea minutteja eteen tai taaksepäin. Asiakass tulee ja seuraavaan kellon aikaan tulee uusi asiakas ja väliin jää työskentelyaika - simple as that.

Minulle haasteellisinta on hahmottaa abstrakteja aikatauluja, 

kuten koulumatkaan liittyvät aikatalut

Milloin pitää herätä, jotta ehtii ajoissa eri aikaa lähtevään bussiin?

Miten paljon aikaa vaatii aamutoimet?

Mitä aikaa lähtee se oikea bussi jolla ehdin koululle hyvin,

ennen oman vuoron alkamisaikaa?

Sama aikatauluhahmotukseen liittyvä ongelma minulla on myös Pikku Ässän lukujärjestystä lukiessa Kykenen juuri ja juuri hahmottamaan, milloin lapsi pitää herättää kello kahdeksan alkavana kouluaamuna. Koulun alkamisajan siirtyminen varttia yli kymmeneksi suistaa minut täysin raiteiltaan. Jep - lapseni lähes ainoa myöhästyminen koulusta on minun aikataulukyvyttömyyteni ansiota.

En vain hahmota milloin on herättävä,

 jotta ehtii eri päivinä ajoissa kouluun eri kellon lyömillä alkavina koulupäivinä

Tiedän että aamutoimii kuluu joka aamu ihan sama minuuttimäärä.

Samoin koulumatkaan kuluva aika on aina sama.

Siitä huolimatta en kykene hahmottamaan, mitä aikaa on lähdettävä kotoa kouluun jotta sinne ehtii ajoissa ennen yhtätoista, vaikka tiedän että kahdeksaksi kouluun ehtiäkseen on lähdettävä kotoa tiettyä kellonaikaa. 

Bussiaikataulut ja aamutoimiin kuluva aika muuttuu sameaksi minuuttipuuroksi kaikkina muina aamuina, kuin niinä jolloin kouluni alkaa kahdeksalta. Kello kahdeksalta alkavia aamuja olen harjoitellut onnistuneesti viimeisen puoli vuotta.

Tänään oli ensimmäinnen iltavuoroviikon aamu, jolloin koulu alkoi tutusta aikataulusta poiketen kahdeksan sijaan yhdeltätoista. Minä löysin itseni Helsingistä puoli yhdeksältä - koska niin on minulle helmpompi. Sen sijaan, että heräisin kokonaan omassa aikataulussa ja itsenäisesti suoriutuisin oikeaa bussiin, lähden JunttiPeen aikataulun mukaan tuntia normaalia aikatauluani myöhemässä rytmissä liikkeelle. Kovin aikaitahan se on, mutta jokin säännöllinen minun tuntema - ja valmiiksi jo olemasa oleva - aikataulu on minun hahmoituskyvyllä kivuttomampi omaksuttava kuin täysin uusi aikataulu.

Ratkaisu pitkiin aamuhetkii Helsingissä on ehdottaa ystäville aamukahvitreffejä. Joka toinen viikko olen iltapäivätreffien sijaan tavattavissa aamulla ennen yhtätoista.

Toisinaan on itselle helpompaa surffata aaltojen mukana, 

kuin kaikin keinoin taistella niitä vastaan.

Aikataulunmuutos on osaltaan avittanut aistiyliherkkyyden valastumaan. Eikä tilannetta helpota työympäristossä iso joukko ennalta tuntemattomia ihmisiä. 

Tilanne on tilapäinen, kestoltaan vain noin parisen viikkoa. Meillä on käsillä siirymäaika, sillä edellinen opiskelijaryhmä on sen verran iso että näyttötutkinnot on tarvinut porrastaa. Yksi osa vanhoista oppilaista on antamassa näyttötutkintoa, loput meidän tutoreina asiakaspalvetutilassa. 

Ihmismäärän tuplaantuminen lyö ylitseni aivan hyökyaallon lailla - huomaan herkästi jumiutuvani omaan pieneen kuplaan ja vetäytyväni tilanteissa sivustakatsojaksi. Ihmetystä ympärillä aiheuttaa se, miten tuo alati niin sosiaalinen ihminen onkin tänään hiljaa. 

Minä jumitan.

Tilanne on henkisesti todella kuormittava. Pahin paniikin tunne on onneksi hallinnassa - happi ei lopu, eikä ajatus sumene aivan puuroksi. Silti osaamistasoni vajoaa hetkeksi monta askelta taaksepäin. Aivot skannaavat aivan liian aktiivisesti ympäristöä ja etsivät aihetta pelkoreaktiolle - huomaan miten skarpin terä ajatuksilta katoaa luoden elintilaan uskomattoman typeriltä tuntuville ajatusvirheille.

Olen ylpeä itsessäni siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni rohkenen reilusti sanoa asiasta ääneen. Kertoa, että tilanne jossa minut vedetään pienestä turvalliseksi kokemastani kotikolosta uusien ihmisten ympäröimäksi touhun keskelle aiheuttaa minussa erityisherkkyyden vuoksi voimakkaita reaktioita. Kerron avoimesti aistiyliherkkyydestäni ja sanon, että elimistöni kokee aistiärsykkeet ympärilläni juuri tässä uudessa oudossa tilanteessa paljon todellisuuttaq voimakkaampina. Että minun sisälläni on ikään kuin vahvistin ja sen vuoksi koen ympärilläni aistittavat ärsykkeet muita voimakkaammin.

It's only in my head.

Samalla kaikki kokemani on minun todellisuudessani totta koko rajuudessaan.

Eikä se ole vika, 

se on ominaispiirteeni.

I am born that way.

Se on asia, jonka kanssa osaan elää.

Se on toisaalta asia, jota en voi muuttaa itsessäni vaikka tekisin miitä.

Siksi olen uuteen ympäristöön, uusien ihmisten keskelle ja täysin tuntemattomaan tilanteeseen heitettynä ensimmäiset hetket varautuneen ja täysin osaamattoman oloinen.

Hiukan kuin pirretyssä elokuvassa se Bambi liukkaalla jäällä.

Tilanteessa mnua itseäni tänään harmittaa eniten se miten elimistöni kuormittuu voimakkaksi kokemistaan aistiärsykkeistä tavanomaista enemmän. Olo on todella väsynyt - vähän kuin olisi oikeasti antanut kaikkensa, vaikka tietää pääasiassa vain seuranneensa sivusta toisen työskentelyä koko päivän ajan. 

Kaikki se ympärillä tapahtunut muutos vanhaan totuttuun - kirottu uusi kiva, Kirottu erityisherkkyys, joka saa kaken tuntumaan paljon todellisuutta suuremmalta, kun vaan on pakko kohdata kakki uusi niin voimallisin reaktioin. Musta tuntuu synkemmältä, valkoinen valkoisemmalta - pienet surinaäänet ovat suunnilleen poimmikoneiden jylinän luokkaa ja jokainen hiustenkuivaajan henkäys kuin myrskytuuli pyörisi ympärillä.

Hassuinta on se, että elimistö väittää kaiken kokemani olevan totta juuri tuolla äärimmäisellä voimakkuudella, vaikka aivot sanovat että ei se niin oikeasti ole. Joka tilanteessa aivot perustelevat elimistölle, että se mitä luulet kokevasi  ei ole se totuus mitä ympärillä tapahtuu - ikäänkuin alituinen pakonomainen korjausliike aivojen ja kehotuntemusten välillä.

Vähemmästäkin väsyy.

Onneksi kaikki on hetkellistä ja tilapäistä.

Ohimenevää.

Vaikkakin aikalailla sietämättömän tuntuista.

Kaikki tämä on osa minua.

Vähän elämää hankaloittavaa,

mutta silti osa minua.

Minä olen hyvä ja rakastettava näiden ominaisuuksieni kanssa.

Tänään juuri tälläisenä.

Minulla on lupa olla,

juuri tälläinen.

Onneksi osaa nykyisin puhua asiasta ja jäsennellä tuntemuksiani.

Osaan pyytää apua ja sanoa, että tämä tilanne vaatii minulta ehkä enemmän kuin joltakulta toiselta koska minä satun olemaan ominaisuuksiltani sellainen erityisherkkä aistiyliherkkyyksien kanssa elävä. This is who I am - auta minua tekemään todellisuudestani tässä hetkessä helpompaa.

Onnea on toisen valmiiksi tekemä lounas huomiseksi.

Onnea on, kun tietää että joku tulee vastaan bussipysäkille illalla.

Onnea on, kun voi luottaa että toisen kello ainakin herättää huomenna aamulla.

Onnea on ystävät, jotka ottavat minut juuri tälläisenä.

Onnea on osata olla kiitollinen elämästä.

Onnea on saada sanoa, että haastavanakin päivänä tiedän että juuri tämä haasteita täynnä oleva hetki on osa minun unelmaelämääni.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Rakkaudella,

Sallamari

Ravintosuunnitelma kartturina eteenpäin

Luonnollisen ruoan lähteellä

Tutkimusmatkalla parempaan oloon - osa II

Tutkimusmatkaa on takana tätä tekstiä kirjoittaessa tarkalleen kaksi viikkoa. Lupasin aikaisemmin, että palaan tähän ravintoaiheeseen uudemman kerran jahka olen saanut hieman enemmän sisäistettyä tätä asiaa itselleni. Sisäistyksestä en vielä mene takuuseen, mutta fiilikset ainakin ovat kohentuneen aloituspäivästä aika tavalla.

Olen joskus ohimennen blogissa maininnut talvisin olkavarteeni ilmestyvän yhden ihottumaläikän. Tuo läikkä on ikäänkuin säännöllinen viera, joka ilmestyy talven tullen olkapäätäni koristavan  heppatatuoinnin harjan tienoolle. Paitsi, että tänä vuonna jätti ilmestymättä - tutun ihottumaläiskän tilalle ilmestyi kumpaankin yläreiteen punainen kutiseva ihottumarantu, jota on ilmeisen metkaa raapia verille öisin unissaan.

Tuo ihottuma saattaisi olla vehnäallergiaa oli minulle heitetty karkea arvio ravintosuunnitelmaa laadittaessa. Siispä lähettiin uutta ravintoympyrää minulle mietittäessä liikkeelle siitä, että venhä olisi saatava pois ravintoaineiden listalta mitä pikimmin. Kaksi viikkoa täyttä vehnättömyttä takana ja ihottuma on talttumaan päin - ei punota eikä kutise entiseen malliin vaikka vielä näkyvissä onkin. En ole pahemmin rasvannut tai huoltanut ihottumaa, olen tarkotuksella seurannut onko pelkällä ruokavaliomuutoksella havaittavissa jotakin liikettä johonkin suurntaan.

Lupaavalta näyttää.

Tässä polussa kyse on kokonaisvaltisesta muutoksesta - paremman olon etsimisestä pienien tekojen voimin. Uusi ruokaympyräni keskityy ensisijaisesti keholliseen hyvinvointiin. Ravintoympyrä keskittyy pohtimaan syömäni ruoan alkuperää ja mahdollisuuksien mukaan löytämään lautaselleni puhtaista yksinkertaisista raaka-aineista valmistettua syötävää. Tämän yksinkertaistuksen perimmäisenä ajatuksena, on kannustaa valloilleen ryöstäytyneen suolistobakteerit vatsassani ryhmittymään takaisin luonollisille toiminnallisislle alueilleen.

Ennen ravintovalmennusta arkirutiinit ruokailuineen
 näyttivät jotakuinkin tältä. 

Aamu klo 5:00 herätys,  20min  meikkaus, tukka ym, vessan hanasta hörppää vähän vettä. Evästä aamun matkalle mukaann;  Coca Cola + eväsleipä - cocacola on zero 0,33 tölkki, jälkiuunileipäpalan molemmat puolet, oivariini, juustoa edam, oltermanni

Juna lähtee 6:09 Sosiaalinen yhteisö (junaperhe) juttelee koko matkan, syö aamupalaleivän ja kolaa junassa.Jos menee bussilla niin syö eväät ja nukkuu

Koulu alkaa 8:00, seisomatyö - sosiaalista asiakastyötä. Napostelee suklaata/keksiä juo kahvia useimmiten juo vähän vettä. Työssä on kuuma aina, föönit ja paljon ihmisiä.

Lounasaika 11-14 välillä, riippuen asiakkaista, elää nuudeleilla - kananmakuisia mama nuudeleita. Jos jotakin muuta mikrolämmitys, eineksiä vispipuuro, mäkkärillä syömässä, kaupasta haetaan karkkia  Asiakkaiden lomassa kahvia menee 2-3kuppia päivässä, napostelua päivän aikana. About 16 asti. Irtokarkkeja ja cocacola zeroa ja junalla kotiin, tekee officejuttuja juna-aikana.

Kotona 19-20 välillä, Kotiin päästyä kauppaan tms.. Kotona suihkuun, ei yhteistä iltapalaa lapsi saa  iltapalan pöytään. Syöt teetä, täytekakusta kanariisipataan eli jämät, jäätelöä jos on sitä kaapissa. Ilta on perheaikaa. Lapsi nukkumaan 21:00-21:30 ja itse menee nukkumaan 21-23 välillä, nukahtelee sohvalle. Syö aina ruoan sohvalla tehden jotain juttuja.

Karua luettavaa jopa itselle.
Olen onnistuneesti jättänyt itseni heitteille.

Mulla on aina muka niin kiire.

Ei liene ihme, että elimistöni on hieman sekaisin. Suolistobakteerit laukkaa missä sattuu - tai ei ainakaan siellä missä niiden olisi parasta toimia.


Uusi päivärytmini ruoan osalta  on rakennettu tälläisten ohjeiden ympärille.

Aamulla tee smoothie ja leipä mukaan + colan sijaan vichy (cola on supermyrkkyä, huuhto mm. kalsiumia luustosta), viikonloppuisin syökää yhdessä aamu- ja iltapala

Ota lounastarvikkeet mukaan, salaatti tai keitto auttaa jaksamaan ja vähentää makea/suolasenhimoa
napostelu pitää insuliinit koholla koko ajan, tämä aiheuttaa sen etteivät glukakoni ja melatoniini hormonit ”pääse omille tonteilleen" oikeaan aikaan.  Tämä aiheuttaa insuliiniresistenssin ja sitä myötä diabetes 2:sen, eli solujen mitokondiot (energiatehtaat) ”kuolevat” -> aiheuttaa useimmat autoimmuunisairaudet. 

Kouluun mennessä: kävely normaali nopeudella ja takaisin kotiin päin rivakka vauhti niin, että tulee pieni lämpö päälle muttei hiki. 

Aamu- ja iltapalat saavat olla samanlaisia (iltapala aina ilman happoja, mehuja ym. 

Ei paljon sokeria, normaali tai teollinen sokeri (aspartamiini, glukoosi-fruktoosisiirappia jne.) , muutenkin vältä kaikkea missä on ainesosaluettelossa enemmän kuin 4 ainesosaa.

Margariini luonnolliseen voi-oliiviöljyseokseen.


Lisäravinteet joita kannattaa lisätä ehdottomasti mukaan;  kalaöljy (eskimo pure), D-vitamiini (Super-D), C-vitamiini (Super-C), magnesium, monivitamiini.

Luonnollinen ravinto + ravintolistä = henkinen ja fyysinen hyväolo.  

Ne uudet paremmat eväät

Body Love -ajattelun sisäistämisen myötä olen sisäistänyt myös aimo annoksen Fuck It - ajattelua. Sellaista, että kun kerran rakastan itseäni juuri tälläisenä voi syödä mitä haluan ja miten halua välittämättä kummemmin mistään säännöistä. Sellaista on Fuck It -ajattelu.

Se on varsin vaarallinen ajattelumalli ja kääntyy helposti itseään vastaan. Kapinoidessaan kaikkia standardeja vastaan, päätyy helposti tilanteeseen, jossa oikeati laiminlyö itseään itsensä rakastamisen nimeen vannoen. Minä ajauduin tuohon tilaan.

Fuck it - mä voin syödä mitä tahdon, milloin tahdon.

Ikävät katalat fysiikan lait - energian säilyvyyden lakia ei onnistu kumoamaan vaikka kuinka yrittää Ihanat laiminlyödyt suolistobakteerit, jotka sopivan epäluonnollisten ravinto-olosuhteiden myötä ovat villiintyneet elämään onnellisina epätyypillisissä paikoissa. 

Olen ymmärtänyt, että loppumaton makeanälkä johtuu väärään paikkaan eksyineistä suolistobakteereista. Todellinen minäni ei tahdo kahtasataa grammaa irtokarkkeja kahdesti päivässä. Suolistobakteerit väärillä asuinseuduillaan janoavat koti-ikäissään glukoosi-fruktoosisiirapin ja sokerin sisältämään helppoa elinenergiaa. Puhumattakaan insuliinistä  ja senvastavaikuttajahormonista glukogonista, siitä joka kuljettaa rasvasoluista ravinteita energianpolttoon. Kun ”napostelet” insuliinisi ovat koko ajan koholla, glokogoni vetäytyy odotteluasemiin eikä suostu toimimaan ja balanssin häiriintyminen johtaa insuliiniresistenssiin.

Kierre on valmis.

Yhdessä päivässä pääsee hetkelliseen balanssiin.

Pysyvämpi palautus oikeille asuinsijoilleen vie kolmisen kuukautta.

Minä kuljen askel kerrallaan kohti parempia valintoja 

ja yhä parempaa ravintotietoisutta.

Palaan aiheeseen myöhemmin ja jaan kanssanne lisää havaintojani.

Mukavaan maanantaita!

Rakkaudella,

Sallamari

Mitäs tänään syötäisiin

Pitkästä aikaa on luvassa
syömiseen, ruokaan ja syömishäiriöstä toipumiseen liittyvä päivitys.

Toipumiselleni kuuluu hyvää. Pienillä askelilla, vakaata rauhallista tahtia, olen kulkenut kuluneen kevään, kesän ja kyksyn vakaata toipuneen elämää kohti. Ruoka ei ahdista, syöminen fyysisenä tekemisenä ei ahdista eikä ruokaan liittyvät yleissosiaaliset odotuksen sun muut mielikuvat tunnu millään tavalla ahdistavilta.

Laihdutus mainokset paperilehdissä tai laihdutuksen ympärillä pyörivät tositeeveesarjat eivät nekään aiheuta minulle pahalta tuntuvia isoja tunnereaktioita - kestän lukea mainokset ja seurata teeveeohjelmia. Katsantokantani kaikkea syömiseen, painonhallintaan, kehonkuvaan tai liikunnalliseen elämäntapaan liittyvää uutisointia, mainontaa ja teeveeohjelma kohtaan on tällä hetkellä analyyttisen kiinnostunut. Koitan mielessäni jäsennellä mitä hyvää annettavaa ihmisillä näkemäni tai kuulemani ruoka/painonhallinta/kehonkuva/liikunta - artikkelilla tai ohjelmalla on. Koitan löytää kaikesta jotakin hyvää ja rakentavaa - jotakin sellaista mikä voisi inspiroida tai tuoda positiivista nostetta ihmisten elämään.

Koska tämä blogi perustuu itselle rehellisenä olemiselle, on tässä kohtaan kerrottava itselleen rehellisesti miten onnistuneesti olen havainnut ruokavalioni lipsahtaneen hivenen epäterveellisille raiteille. Yep, minä syön reilusti nopeaa einesruokaa.  Valiojugurttia aamupalaksi, nuudeleitä lounaaksi, iltapäivällä junamatkalle mukaan tartuu kolmiöleipä - välipaloina napostellaan suklaata ja suolapähkinää (ihan vaan koska muillakin on suklaata, niin minunkin tekee sitä mieli)

Kotona tehdyn ruoan osuus on jäänyt minimiin. Tai pikemminkin kai pitäisi sanoa, miten kotona tehdyn ruoan osuus minun syömisissäni on ollut minimissään. Olisi hienoa sanoa, että tätä on jatkunut kuukauden tai kaksi - mutta se on aivan bullshit löpinää - eihän tämä ole mikään ohimenevä juttu, vaan monen vuoden harjoittelun tulos. Opittu tila,  johon olen taas vaivihkaa antanut itseni valua.

Kaikki tekemäni havainnot omasta syömisestä ja syömisieni laadusta tapahtuvat nykyän todella neutraalilla ielentilalla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kykenevä analysoimaan tekemisiäni ja tekemättä jättämisiä rehellisesti ja rationaalisesti. 

Ei pakkoajatuksia laihdutuskuurista,

ei hätäisiä itsevihan täyttämiä mietteitä siitä, miten saisin mahdollisimman nopeasti itseni johonkin toiseen kevyempään olomuotoon olemaan puhtaampi ja parempi ihminen.

Havainnointia, analyysiä ja omien tekemisien hahmottelua - sellaista syy-ja-seuraus -ketjun rakentelua, sellaisesta näkökannasta jossa pohditaan mikä toiisi inspiraationa minun elämässäni toisenlaisia valintoja kohden kannustamaan tästä eteenpäin.

Aarrekarttailua - inspiroivia kuvia ja motivoivan kannustuksen näkyväksi tekemistä.

Ehkä näissä oivalluksissa piilee seuraava isompi askel toipumisen tiellä.

Tai ehkä tämä on jo sitten sellaista tarveen ihmisen tapaa suhtautua elämään.

Itse en vielä hahamota muuta kuin että aikaisempaa parempaa tämä ainakin on. Jotakin sellaista, joka todellisen minäni mielestä tuntuu oikealta. Hyvältä ja positiiviselta kulkusuunnalta.

Tälläisiä tunnelmia tänään.

Mitenkäs teidän torstai?

Rakkaudella,

Sallamari

Rakkaus, seksi ja avioliitto

Rakas ystäväni Katariina heitti tuolla naamakirjassa ilmoille haasteen, jossa rohkaistaan astumaan kiilloitetun kuoren sisältä ulos ja kertoa ilmoille jotakin elämään kuuluvaa vähän arkaa juttua. jonka kanssa on pitänyt itseään sellaisen tietyn häpeän tunteen varjolla vähän kaapissa.

Astuin tuossa iltapäivästä ulos rakkauselämäkaapista puolivahingossa luokkatovereilleni (permanenttirullien pyörittelyn lomassa) niin ajattelinpa että nyt kai voisi jäsennellä näitä ajatuksiaan sitten rohkeana myös vielä kertaalleen täällä blogin puolella.

Let`s take a look 

Aiheena rakkaus, seksi ja avioliitto.

Minusta avioliitto on kahden ihmisen välinen bisnesdiili eikä rakkaus, seksi ja avioliitto yhdisty mitenkään toisiinsa yhdeksi käsiteelliseksi kokonaisuudeksi. En usko edes teorian tasolla ylitöromanttiseen - rakastumisen vaaleanpunaiseen huttuun kiedottuun - perinteiseksi miellettyyn avioliittoinstituutioon. Rakkauteen ja avioliittoon minä sen sijaan kyllä uskon ja sellaiseen rakastamiseen joka ajan myötä kasvaa samassa suhteessa kun kasvaa kunnioitus toista ihmistä kohtaan ihmisenä.

Uskon minä myös hetken huumaan ja salaman lailla toimivaan rakastumisen tunnekokemukseen - rakastuminen on tapahtumaketjuna sarja aivokemiallisia reaktioita ja pirun kivaahan se on sellaisenaan.

Entä sitten se avioliitto. minulle se on sopimus joka yhteiskunnallisessa valossa liittää kaksi ihmistä osaksi toisiensa taloudellista arkea - tietyistä eduista nauttimaan. koska elän yhteiskunnassa, joka näin toimii ja ajattelee, totean että omaa (ja muiden) elämää helpottaakseni rakennan kahden ihmisen yhteisen elämän, siltä osin kun se valtiovaltaa kiinnostaa, toimimaan tuon toimintamallin ympärille - sillä avioliitto -termin mukanaan tuomat edut kelpaavat kyllä. Turvallista arkea on kiva rakentaa.

There is good deals and not so successful deals.

Sopimuksissa voi onnistua ja epäonnistua. Sopimuksia syntyy ja niitä puretaan - toisia itkusilmässä ja hammasta purren, toisia hyvässä hengessä katse jo uusiin diileihin suunnattuna. Ja tietenkin on niitä sopimuksia, joissa rauhallinen yhteielo kuin taikaiskusta muuttuu sotatantereeksi.

Mikä sitten sopimuksissa on onnistumista ja minkä voi katsoa menneen hiukan ohi tavoitteiden - jokainen joutuu pohtimaan omalla kohdallaan näitä asioita oman arvomaailmansa puitteissa.

Yhteiskunnallisen sopimuksen valossa minä siis tätä avioliittoasiaa katson ja samaan hengenvetoon totean soisin mieluusti samat edut kaikille kahden osapuolen välisille liitoille. Olen rehellisesti kyllä hiukan suppeakatseinen ajatuksissani, sillä koen sopimusten toimivan parhaimmalla tavalla kahden sopijaosapuolen välillä.


Vaikka itse ajattelen näin kun täällä kerron ajattelevani koen omien ajatusteni rinnalla vahvasti, että toisen ihmisen maailmankatsomus - niin erilainen kuin se ehkä omaani verrattuna onkin - on aina arvokas, kun se perustellaan muuten kuin sanoilla "koska mun täytyy/on pakko ajatella näin" Ihmisellä tulisi olla hyvä olo mielipiteen kanssa, silloin se on oikea ja aito mielipide - eikä vaan jotakin sellaista mistä on opetettu, että vain näin saa ajatella.

Mitä sitten tulee rakkauteen ja seksiin - tai oikeammin seksuaalisuuteen, seksuaalisuuden ilmentämiseen ja seksuaalisena olentona itsensä kokemiseen - niiden kanssa en tunne mitään tarvetta avioliitto -termin mukanaan tuomien patriarkaalisten ajatuskuvioiden alla toimimiseen.

Rohkenen sanoa vihdoinkin olevani seksuaalinen olento - tuntevani seksuaalista mielihyvää ja -halua - jotka eivät rajoitu elämässäni vain avioliittokäsitteen alla elävään kumppaniin. En enää halua hävetä lihallista ihmisyyttäni - seksuaalinen halu ja sen vapautunut ilmentäminen on yksi osa inhimillistä minua. Yksi arvokas osa elämää.

Halu ja nautinto ovat moniulotteinen sarja tuoksuista, tunnekokemuksista ja mielikuvista aivokemiallisia reaktiovoimansa ammentava tapahtumaketjuja. Eivät yhteiskunnallisten normien täyttämiseen tähtäävän bisnesdiilin - toisille jopa epämukavahko - sivulauseke.

Aijon haluta tänään ja jatkossakin juuri oikeanlailla aivokemiaani stimuloivia henkilöitä. Eikä se vähennä avioliitossa oloani - arki jatkuu entiseen malliin diilin toisen osapuolen kanssa yhdessä keskusteltujen toimintamallien puitteissa.

Koen oivaltaneeni suuren vapauden uskaltaessani vihdoinkin päästää halun ja intohimon luontevaksi osaksi elämääni. Kykenen keskustelemaan pää pystyssä mietteistäni seksuaalisuuden ja seksuaalisen nautinnon teemojen parissa - osaan sanoa, että tuollaista olisi kiva kokeilla ja tuollainen nautinto olisi aika mielenkiintoista oppia.

Olen löytänyt itsestäni rohkeutta etisä nautintoa tutustumalla ensisijaisesti itseeni. Olen vapautunut seksuaalisuuteen niin vahvasti liittyneestä likaisuuden tunteesta sekä oman seksuaalisen halun ilmentämisestä nousseesta häpeästä.

Minä olen seksuaalinen ja lihallinen olento.
Hyvä ja arvokas juuri näiden ajatusten ja tuntemusteni kanssa.


Paljon on positiivistä ihmisenä kasvua tapahtunut tämän blogitekstin julkaisusta.


Kaapinovet on tänään rysähdelleen auki.
Hei maailma, tälläinen minä olen - näin minä ajattelen.

Olen hyvä ihminen juuri tälläisenä.


Ainoa rehellisesti hiukan itseä jännittänyt ajatuskuvio oli se, muutuuko ihmisten suhtautuminen minuun nyt. Niin paljon on kuullut tarinoita siitä, miten ihmiset ovat etääntyneet hämillään kun työtoverin seksuaalinen suuntaumus on tullut julki kahvipöytäkeskusteluissa. Ihmisissä herää  se pelko, että kun tuo nyt sanoikin, että se tykkää siitä tai tästä nint kyttääköhän se nyt mua sillä silmällä.

Itsekin sorruin miettimään uusia tuttavuuksiani (ja jo pidempään elämässäni olleita ihmisiä)  tästä niin kovin stereotypisestä näkökulmasta. Mitä jos ne nyt ajatteleekin, että mä kyttään niitä?

Who cares!
Kummastakohan tuollainen stereotyyppinen ajatus - niin tullessaan esiin -  kertoo enemmän- minusta joka rehellisesti kerron että tälläinen minä olen, vaiko hänestä, joka rehellisen ajatuksen toiselta kuullessaan muuttaa radikaalisti mielipidettään tuosta ihmisestä.

Kyllähän tilanne onvaan on  niin, että tämänkin paljastuksen jälkeen katselen ystäviäni aivan samoilla silmillä kuin olen katsonut tähänkin asti - himoiten tästä eteenpäinkin vain heitä, joita olen himoinnut tähänkin asti.

Mikään ei ole muuttunut minussa, ainoa muutos on se että joku tietää tämän tekstin luettuasi hiukan enemmän siitä miten minä maailmaa katselen - that`s all.


Kiitos.


Rakkaudella,
Sallamari

Aivojumi

Olen hormoonivyöryn uhri.

Menkkahirviö vaani nurkan takana - kyllä, mista tuo jokakuinen vieras on vähän hirviö niin tervetullut ja kehonn hyvinvoinnin mittarina tarpeellinen kun onkin - itku on pinnassa ja kaikki herkistää. Viikonloppu oli niin täynnä ihanaa ilon tunnetta siitä, että sai jakaa eteenpäin itselle tuttuja rakkaita asioita iloisessa seurassa.  Sitten koitti maanantai ja arki alkoi tänään sillä, että palaasi itse oppimaan. Vähemmästäkin nyrjähtää aivot.

Tänään itketti aivan muista syistä. Eteenpäin vino tukanleikkuu tuntui oikeasti lähes mahdottomalta hahmottoo - mikä sormi vie mitä karvaa mihin suuntaan.

Sokerina pohjalla ensimmäinen leikkauskoe.

Maailmankaikkeus haastaa oppimaan.

Siinä minä sitten opiskelin aivot vinksallaan irtipäästämistä ja luottamusta. Puskin pehmeästi itseäni siihen tilaan, jossa epäonnistumisesta ei enää rokoteta vaan epäonnistuminen tietää kannustusta ja opastusta toisenlaisiin toimintatapoihin. Opiskelin irroittautumaan pakonomaisesta tarpeesta olla se paras.

Aivot  ovat vinksallaan leikkuusuunnista, 
koska sairas osa minussa hokee koko ajan että mun on osattava leikata paremmin.

Paremmin kuin muut.
Paremmin kuin opettaja.
Paremmin kuin kukaan.

Se samainen osa pelkään kuollakseen, että jos mä en oo paras seuraa kaikesn yrittämisen tuloksena pystyynhaukkuminen ja huutoa. Että sitten mulle kerrotaan taas, että ei musta oikeasti ole mihinkään - sehän tarkoittaisi sitä, että mun suurin unelma valuisi multa pois.

Oppiana mä muistutan hetkittäinn piestyä koiraa. Kokoajan peloissaa valmiina ottamaan vastaan rangaistus, kun hallitseva taho kokee että on tapahtunut väärä teko. Oi pojat miten mä koitan myös miellyttää - raada edes kerran kehuja ja rapsutuksia. Että voisi tuntea osaavansa tuon mielestä jotakin.

Todellinen minäni sanoo ihan toista.

Todellinen minäni kannustaa rohkeasti luottamaan niihin aistimuksiin, että tässä tilassa kaikki on aivan toisenlailla kuin mihin sitä työelämässä ennen on tottunut. Rankaisun ja vähättelyn sijaan luvassa on ohjeistustsa ja vierihoitoa

"Me ollaan vihdoin tilassa jossa on lupa oppia.
On lupa erehtyä ja erehdyksen kautta oivaltaa.
Se lupa on osoitettu ihan kaikille - myös Sallamarille."

Ole siinä sitten kaiken tämän kakofonian keskellä
kun menkkahirviä vielä lurkkii nurkan takana.


*****


Tänään mä opettelin luottamaan ja päästämään irti onnistumisen pakosta.

Tein leikkuutehtävän - leikkasin vähän huolimattomammin kuin vaativa ääni sisälläni halusi minun tekevän. Kapinoin perkele.

Haastoin itseni katsomaan mihin se johtaa.

Ei luokan parhaasee suoritukseen,
mutta close enohg.

Koulunn suurin anti näiden ensi viikkojen aika on ollut "Close Enough" -käsite.
Se, että vähemmänn kuin täydellinen non rittävästi.

Siinä onn allekirjoittaneella tymaata,
harjoittelu on jo hyvällä alulla.

Tänään close enough oli riittävästi.
Sen verran riittävästi, että päästin työn käsistäni.

Osa mielestä pohtii sitä vielä, mutta sielläpähän pohtii.

Se oli hyvä harjoitustyö - sellainen, jossa on paljon opinkappaleita.
Rutkasti parannettavaa,
Arvokkaita asioita mitä oppia.

Juuri sellainen työ, joka minun tarvitsi tehdä opintojen tässä vaiheessa.
Äärimmäisen tärkeä työ itseni kannalta.

Toiset opettelevat täydellisyyden tavoittelua,
minä opettelen siitä pois.

Close Enough.

Rivien välistä blogiani pidempään lueskellut saattaa hahmottaa miten isosta opintokokonaisuudesta kohdallani tässä on kyse. Käsillä on jotakin sellaista, jossa piilee valtava oivallusmahdollisuus.

Täydellinen tilaisuus ihmisenä kasvamiseen.

That is what I am looking for.


Aika laskea irti näistä tuntemuksista.
Tunne on rekisteröity, jäsennetty ja jaettu kanssanne.

Nyt minä voin olla tuon tehtävän osalta tunnekuohuista vapaa.


Kohti aivan toisenlaisia fiiliksiä - kotitehtävän kimppuun.
Suuntaan tekemään nyt toisenlaista kivaa.



Mukavaa uutta viikkoa!


Rakkaudella,
Sallamari

Epäsäännölliset ruoka-ajat

Pitkästä aikaa vähän syömishäiriökuulumia
- tai oikeammin kai pitäisi sanoa toipumiskuulumisia.

Osaan nykyisin luontevasti keskusteluissa sanoa ääneen olevani syömishäiriöstä toipunut - mä olen sairastanut syömishäiriön, nyttemmin siitä toipunut. Blogiin kirjoittaessa tulee helposti vielä kirjoitettua syömishäiriökuulumisia, sillä jotekin toipumiskuulumisien kertominen tuntuu hassulta tavalta kirjoittaa asiaan. Ehkä voisi kirjoittaa  että tässä postauksessa puhelen tämän hetkisistä tunnelmista ja kuulumisistani syömishäiriöstä toipuneen, siinä samalla kertoa tunnelmia sekä ajatuksiaq ruoan ja syömisten suhteen.

Postausaloituksen pohdinnasta itse asiaan.

Ruokaan liittyvät pakkoajatukset ovat poissa. Syöminen ei ahdista, eikä tässä elämän hetkessä syötävät asiat enää toimi rangaistuksena/palkintona märittäen sitä olenko onnistunut tai epäonnistuut asioita omasta mielestäni asioissa.  Ruoka on viimeinkin elämässäni vain ruokaa - jotakin sellaista joka ruokkii kehoni tai jota nautitaan ilo sydämessä hyvän maun vuoksi.

Jotakin mitä ei tarvitse pelätä tai hävetä.
Ruoka on luonteva asia,
syöminen luonteva neutraali tapahtuma.

Ahdistuneen olotilan huomaan ajoittain yhä edelleen talttuvan helpommin karkkipussilla, kuin Mind Fullness -harjoitteiden avulla. Tiedostan milloin karkkipussi tai toinen juustovoileipä on napattu ahdistuneen olon vuoksi ja milloin siksi, että on oikeasti nälkä tai että juuri nyt teki mieli karkkia. Ahdistuneen olon näennäinen helpottuminen syömisen kautta on niin kovin monen vuoden aikana mieleni sopukoihin taottu opittu toimintamalli, josta pois oppiminen ei onnistu aivan kädenkäännteessä.

Ahdistuksen hiljentämiseksi tapahtunut syöminen ei ahdista minua enää millään tavalla - pyrin havainnon tehtyänni analysoimaan ja oppimaan omista toimintamalleista. Minä söin koska ahdisti : mikä ahdistaa ja miten siitä ahdistavasta tekijästä päästää eroon. Oliko syömistä edeltäneessä hetkessä nälkä ja huomaanko ylimääräisen ahdistusta hiljentävän leivän olleen ikään kuin helppo jatkotoimenpide nälkätunteelle.

Opiskelujen aloitus on saattanut minut tilanteeseen, jossa ajatuksella pitää tarkkailla omaa syömistään ja ruokailurytmin säännöllisyyttä. Opetuksemme todellisia ammattitilanteita -imitoivan opetustavan vuoksi tilaisuuksia skipata ruoka "hyvällä tekosyyllä" tarjoituu eteen aivan kultalautasella kannettuna. On helppoa antautua ajatuksell,että minä teen nyt tuonjutun ja syön sitten jos ehdin sen sijaan että tietoisesti irroittaa itsensä olemattomasta velvollisuuden tunteesta - tai hetkeen uppoutumisestaan -  laskisi työvälineet alas ja menisi ruokatunnille, aina kun kehoitus sellaiseen käy.

Ihan huomaamataaan voisi livahtaa läpi päivän syömättä.
Sitähän laihtuisi vaikka samalla.

Houkuttelevaa.
Mutta niin petollista.

Itseään siinä satuttaisi.

Siksi minä teen aina tilaisuuden tullen koulupäivän aikana kaksi asiaa,
istun hetkeksi ja syön jotakin.

Jotta työelämässäkin muistan aina tilaisuuden tullen levätä ja syödä. Opettelen "uuden elämäni" ensimmäisestä päivästä alkaen ehdointahdoin itseni toimaan ja ajattelemaan jokaisen taukohetken levon ja syömisen tilaksi.

Sillätavalla säilyy ruokailurytmi, 
eikä pääse nälkävelka yllättämään.

Minulla näläntunteen havainnointi ja siihen reagointi on hiukan vielä hakusessa. Pieniruokainen päivä - unohdin kai syödä tai en oikein sillätavalla ehtinyt syödä - purkautui tänään turhautuneena kiukkuitkuna Lidlin pakastealtaalla. Kun minä ihan oikeasti tämän yhden kerran vuodessa olisin halunnut pannupitsan ja näillä ei oo täällä pannnupitsaa - havainto päättyi pieneen itkuun.

Itkin pannupitsattomuutta Lidlin pakastealtaan ääressä.

Oikeasti olin vain vähän väsynyt ja todella nälkäinen
- pannnupitsasta haaveileva karhunnälkäinen väsynyt opiskelija.

Itkemässä pakastealtaalla.

Kuulostaa dramaattiselta tosiTV kohtaukselta.

JunttiP kysyy hellästi
"Kulta, onkohan sulla vähän nälkä?"

"Joo."

"Otetaanko tämän kerran tavallinen pitsä niin pääset nopsasti syömään?"

"Joo."


Istu ja syö aina kun voit.
Tuolla reseptillä sitä tulevina kuukausina voi säästyä monelta draamalta.

Säännöllisessä ruokarytmissä piilee hyvän olon salaisuus.
Lounaan skippaaminen ei kannata.

So say we all.

Aika pitkälle ollaan siis edetty syömishäiriön pahimmista päivistä.
Tiedostavaan tietoisen syömisen päiviin.

Olen ylpeä itsestäni.


Tälläistä minulle nykyään syömisten osalta kuuluu.


Rakkaudella,
Sallamari

Valintakokelaana olosta ja itseisarvosta

"Miten meni?"

- tuo kahden sanan viaton kysymys, jolla ihmiset ympärillä muistavat meitä pääsykokeessa/työhaastattelussa/valintatilaisuudessa vierailleita.

Olen useampaan kertaan pohtinut tänään mitä mä vastaan.

Annoin kaikkieni ja mikäli meidän intressit kohtaa mut valitaan.

Jos se mitä mä olen, vastaa sitä mitä etsitään mä olen valittujen joukossa.

Jos ne etsii muuta kuin sellaista mitä mä voin tarjota, 

on se  toinenvalituksi tullut silloin tähän hetkeen osuvampi vaihtoehto.

Valitsijoiden mielipide ei ole mikään absoluuttinen totuus minusta,

se on vain vastaus yhtälöpariin tätä me etsimme/tätä on tarjolla.

Valituksi tuleminen tai valinnan ulkopuolelle jääminen ei muuta minua  - ei ihmisenä tee minusta hetkessä sen parempaa tai huonompaa ihmistä, joka juuri tänään olen.

Minä olen riittävästi juuri tälläisenä.

Maailmassa on paikka, jonka täyttämiseen minä olen juui se oikea.

Jos nyt ei tärppää, 

jatketaan etsintää.

Todellisen minän ääntä kuunnellen,

unelmasta kiinnipitäen.

Näin tyhjentävästi kuuluu valintakokeen jälkeinen FB tilapäivitykseni:

Kiitos rakkaudesta.

Nyt mä vähän itken ja sit taas jatketaan eteenpäin. 

Kaikkeni annoin, se riittää jos niin on tarkoitettu.

Rohkeutta edetä kohti unelmaa,

ehdotonta itsensä rakastamista, 

vakaa tieto sydämessä siitä,

 että minä riitän juuri tälläisenä.

- siinä hyvän haastattelukokemuksen salainen resepti.

Olipa tulos kyllä kiitos tai ei tällä kertaa,

sinä olet siitä huolimatta riittävä.

Juuri tänään, juuri tälläisenä.

ihana, rakstettava ja ihmeellinen

ihminen

oman rakkautesi arvoinen

arvokas sinä

Tsemppiterveisin,

Sallamari

Juhannussuunnitelmia

"Lupasin, että mennään Pappan mökille Juhannukseksi,

sanoin et me tuodaan jotakin mureeta grillatavaa."

- toteaa ilmoitusluontoisesti minulle JunttiP

Hiukan hämmentyyneenä havahduin ajatukseen, että tiedän kovin aikaisessa vaiheessa mitä teen tänä  Juhannuksena -  minut on kutsuttu mukaan Juhannusjuhlintaan.. Yleensähän se on aina ollut minä, joka hätäpäissä huutelee päivää ennen Juhannusta jossakin naamakirjassa, että tulisko joku meille vaikka pelaamaan. Vähän niinkuin että, jos joku muukin välttelee Juhannusta ja perinteitä niin meille kyllä mahtuu.

Katoskaas,
minä olen AINA vihannut Juhannusta.

Vihannut yhdessäoloa Juhannuksen nimissä
vihannut Juhannus -sanaan olennaisesti liittyviä sosiaalisia paineita

 - ajatusta grillauksesta ja yhdessä syömisen mukanaan tuomista odotuksista

Vihannut Juhannusjuomia ja iloisen Juhannusfiiliksen pakonomaisuutta.

Pelännyt ja vihannut.

Pelännyt, että ei musta ole siihen.

En minä osaa iloita, nauttia ja juhlia.

Grillaus ja varsinkin se ruoka
- puhumattakaan mättöherkkujen syömisestä -
 on pelottanut aivan suunnattomasti,

se että muut juo ja minunkin pitäisi juoda on pelottanut,

se että pitäisi olla yhdessä muiden parissa ja olla sosiaalinen,
tehdä vaikutus ja saada hyväksyntää muilta osakseen,

sekin on pelottanut.

Eniten on pelottanut se,

että pitäisi pärjätä ja pystyä olemaan jotakin.

Pitäisi osata olla ja nauttia olemisestaan.

Pelkäsin silmittömästi sitä,  että mä en kelpaa 

että kukaan ei halua  mua mukaan mihinkään.

Koska mä en ole mitenkään haluttavaa seuraa
hyvä tai arvokas.

Että vaikka mä rohkenisin halutakin jotakin,

ajattelisin että voisin rohjeta olemaan vaan ja nauttimaan olemisesta

niin että sitten iskisi vielä enemmän silmille se totuus

EI MUA OO KUTSUNUT KUKAAN MIHINKÄÄN.

mä olen vaan yksin,

sellainen jolla ei ole suunnitelmia,

ei ystäviä,

ei mitään tai ketään.

Kelpaamaton jopa Juhannuksena.

Oli helpompaa vihata.

Sanoa,että mä en tahdo eikä musta ole.

IKINÄ.

*****

Nyt minä olen viimein kin kasvanut niin paljon ihmisenä 

- oppinut rakastamaan itseäni juuri tälläisenä - 

että kykenen itse näkemään, miten musta on aivan kaikkeen.

Osaan antaa itselleni luvan suhtautua rakkaudellisin ajatuksin

 edessä häämöttävää Juhannusta kohtaan.

Sallin itselleni vapautuksen kaikista sosiaalisista paineista.
Sallin itseni olla Minä - hyvä ja kelpaava juuri tälläisenä.

Osaan iloiten ottaa vastaan mökkijuhannuskutsun,

tietäen että tässä hetkessä mä olen viimein kylliksi rohkea lähtemään avoimin mielin mukaan.

Sallin itselleni vapauden päästää irti kaikista pelonsekaisista ennakkokäsityksistä.

"Juhlat tulevat,

kun juhlija on valmis."

Tuohon sananlaskuun on kätkettynä vinhasti totuutta.

Rakkaudella,

Sallamari

Jumalatar Minussa -työpaja kuvina

Kuten aikaisemmin lupailin, palataan nyt vielä kerran viikon takaisen Jumalatar Minussa -työpajan tunnelmiin kuvien saattelemana. Kurssin ohjaaja Meri napsi päivänaikana meistä muutamia kuvia ja ystävällisesti lähetti minulle niistä muutaman. Olen iloinen saadessani näiden kuvien kautta välittää kurssin positiivista energiaa kaikille teille blogin lukijoille.

Miten rohkeasti katsoa toista ihmistä ja samalla itse tulla katsotuksi.
Kuva - Meri Mort

Miten antaumuksella liikuttaa omaa kehoa antaen toisen kehon liikkeiden johdattaa itseään
Kuva - Meri Mort

Huivit on hetken hiljaa, kun keho saa kiittäen vastaanottaa ravintoa
Kuva - Meri Mort

Vapaan tanssin hurmaa
Kuva - Meri Mort

Meditaatiota ja keskittynyttä toisen ihmisen kuuntelua, samalla syntyi yksi Zentagle -kuva.

Hymy leviää, silmät loistaa - Jumalatar Minussa on löydetty.

 Kuulin Merin taholta viestiä, että tämän vuoden syyskuussa olisi tarjolla lisää tälläistä positiivista jumalatarenergiaa tanssin, naurun ja lämminhenkisen yhdessäolon kautta.

Mikäli kiinnostus heräsi, ei muuta kuin pysykää kuulolla.

Rakkaudella,
Sallamari