Tuntuu luonnolliselta jatkaa eilen jo hieman sivuttua aihetta - tottuttujen rutiinien muuttumisen haasteellisuutta - tänään eteenpäin valottaen vähän lisää tämän hetken todellisia kuulumisiani.
Opinnoissa on nyt edetty siihen vaiheeseen, että on aika jättää turvallinen tuttu kotiluokka ja singahtaa tosielämäsimulaation pariin asiakaspalvelusalin puolelle. Tämä muutos itsessään on todella tervetullut, kotiluokassa keskenämme nyhjääminen ei tässä hetkessä kehittymiskaartamme anna meille oppiskelijoille enää mitään. Muutos itsesään siis jees, mutta muuttuvat olosuhteet tuovatkin sitten koko joukon haasteita pelikentälle.
Ensimmäisenä haasteena eteeni heitettiin vaihtelevat aikataulut. Eikä siis ne sellaiset aikataulut mistä näkee koska asiakas tulee ja milloin seuraava on tulossa - niiden kanssa minä vielä selviän. Nekun ovat kerrassaa selkeitä, niiden kanssa tarvitse laskea minutteja eteen tai taaksepäin. Asiakass tulee ja seuraavaan kellon aikaan tulee uusi asiakas ja väliin jää työskentelyaika - simple as that.
Minulle haasteellisinta on hahmottaa abstrakteja aikatauluja,
kuten koulumatkaan liittyvät aikatalut
Milloin pitää herätä, jotta ehtii ajoissa eri aikaa lähtevään bussiin?
Miten paljon aikaa vaatii aamutoimet?
Mitä aikaa lähtee se oikea bussi jolla ehdin koululle hyvin,
ennen oman vuoron alkamisaikaa?
Sama aikatauluhahmotukseen liittyvä ongelma minulla on myös Pikku Ässän lukujärjestystä lukiessa Kykenen juuri ja juuri hahmottamaan, milloin lapsi pitää herättää kello kahdeksan alkavana kouluaamuna. Koulun alkamisajan siirtyminen varttia yli kymmeneksi suistaa minut täysin raiteiltaan. Jep - lapseni lähes ainoa myöhästyminen koulusta on minun aikataulukyvyttömyyteni ansiota.
En vain hahmota milloin on herättävä,
jotta ehtii eri päivinä ajoissa kouluun eri kellon lyömillä alkavina koulupäivinä
Tiedän että aamutoimii kuluu joka aamu ihan sama minuuttimäärä.
Samoin koulumatkaan kuluva aika on aina sama.
Siitä huolimatta en kykene hahmottamaan, mitä aikaa on lähdettävä kotoa kouluun jotta sinne ehtii ajoissa ennen yhtätoista, vaikka tiedän että kahdeksaksi kouluun ehtiäkseen on lähdettävä kotoa tiettyä kellonaikaa.
Bussiaikataulut ja aamutoimiin kuluva aika muuttuu sameaksi minuuttipuuroksi kaikkina muina aamuina, kuin niinä jolloin kouluni alkaa kahdeksalta. Kello kahdeksalta alkavia aamuja olen harjoitellut onnistuneesti viimeisen puoli vuotta.
Tänään oli ensimmäinnen iltavuoroviikon aamu, jolloin koulu alkoi tutusta aikataulusta poiketen kahdeksan sijaan yhdeltätoista. Minä löysin itseni Helsingistä puoli yhdeksältä - koska niin on minulle helmpompi. Sen sijaan, että heräisin kokonaan omassa aikataulussa ja itsenäisesti suoriutuisin oikeaa bussiin, lähden JunttiPeen aikataulun mukaan tuntia normaalia aikatauluani myöhemässä rytmissä liikkeelle. Kovin aikaitahan se on, mutta jokin säännöllinen minun tuntema - ja valmiiksi jo olemasa oleva - aikataulu on minun hahmoituskyvyllä kivuttomampi omaksuttava kuin täysin uusi aikataulu.
Ratkaisu pitkiin aamuhetkii Helsingissä on ehdottaa ystäville aamukahvitreffejä. Joka toinen viikko olen iltapäivätreffien sijaan tavattavissa aamulla ennen yhtätoista.
Toisinaan on itselle helpompaa surffata aaltojen mukana,
kuin kaikin keinoin taistella niitä vastaan.
Aikataulunmuutos on osaltaan avittanut aistiyliherkkyyden valastumaan. Eikä tilannetta helpota työympäristossä iso joukko ennalta tuntemattomia ihmisiä.
Tilanne on tilapäinen, kestoltaan vain noin parisen viikkoa. Meillä on käsillä siirymäaika, sillä edellinen opiskelijaryhmä on sen verran iso että näyttötutkinnot on tarvinut porrastaa. Yksi osa vanhoista oppilaista on antamassa näyttötutkintoa, loput meidän tutoreina asiakaspalvetutilassa.
Ihmismäärän tuplaantuminen lyö ylitseni aivan hyökyaallon lailla - huomaan herkästi jumiutuvani omaan pieneen kuplaan ja vetäytyväni tilanteissa sivustakatsojaksi. Ihmetystä ympärillä aiheuttaa se, miten tuo alati niin sosiaalinen ihminen onkin tänään hiljaa.
Minä jumitan.
Tilanne on henkisesti todella kuormittava. Pahin paniikin tunne on onneksi hallinnassa - happi ei lopu, eikä ajatus sumene aivan puuroksi. Silti osaamistasoni vajoaa hetkeksi monta askelta taaksepäin. Aivot skannaavat aivan liian aktiivisesti ympäristöä ja etsivät aihetta pelkoreaktiolle - huomaan miten skarpin terä ajatuksilta katoaa luoden elintilaan uskomattoman typeriltä tuntuville ajatusvirheille.
Olen ylpeä itsessäni siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni rohkenen reilusti sanoa asiasta ääneen. Kertoa, että tilanne jossa minut vedetään pienestä turvalliseksi kokemastani kotikolosta uusien ihmisten ympäröimäksi touhun keskelle aiheuttaa minussa erityisherkkyyden vuoksi voimakkaita reaktioita. Kerron avoimesti aistiyliherkkyydestäni ja sanon, että elimistöni kokee aistiärsykkeet ympärilläni juuri tässä uudessa oudossa tilanteessa paljon todellisuuttaq voimakkaampina. Että minun sisälläni on ikään kuin vahvistin ja sen vuoksi koen ympärilläni aistittavat ärsykkeet muita voimakkaammin.
It's only in my head.
Samalla kaikki kokemani on minun todellisuudessani totta koko rajuudessaan.
Eikä se ole vika,
se on ominaispiirteeni.
I am born that way.
Se on asia, jonka kanssa osaan elää.
Se on toisaalta asia, jota en voi muuttaa itsessäni vaikka tekisin miitä.
Siksi olen uuteen ympäristöön, uusien ihmisten keskelle ja täysin tuntemattomaan tilanteeseen heitettynä ensimmäiset hetket varautuneen ja täysin osaamattoman oloinen.
Hiukan kuin pirretyssä elokuvassa se Bambi liukkaalla jäällä.
Tilanteessa mnua itseäni tänään harmittaa eniten se miten elimistöni kuormittuu voimakkaksi kokemistaan aistiärsykkeistä tavanomaista enemmän. Olo on todella väsynyt - vähän kuin olisi oikeasti antanut kaikkensa, vaikka tietää pääasiassa vain seuranneensa sivusta toisen työskentelyä koko päivän ajan.
Kaikki se ympärillä tapahtunut muutos vanhaan totuttuun - kirottu uusi kiva, Kirottu erityisherkkyys, joka saa kaken tuntumaan paljon todellisuutta suuremmalta, kun vaan on pakko kohdata kakki uusi niin voimallisin reaktioin. Musta tuntuu synkemmältä, valkoinen valkoisemmalta - pienet surinaäänet ovat suunnilleen poimmikoneiden jylinän luokkaa ja jokainen hiustenkuivaajan henkäys kuin myrskytuuli pyörisi ympärillä.
Hassuinta on se, että elimistö väittää kaiken kokemani olevan totta juuri tuolla äärimmäisellä voimakkuudella, vaikka aivot sanovat että ei se niin oikeasti ole. Joka tilanteessa aivot perustelevat elimistölle, että se mitä luulet kokevasi ei ole se totuus mitä ympärillä tapahtuu - ikäänkuin alituinen pakonomainen korjausliike aivojen ja kehotuntemusten välillä.
Vähemmästäkin väsyy.
Onneksi kaikki on hetkellistä ja tilapäistä.
Ohimenevää.
Vaikkakin aikalailla sietämättömän tuntuista.
Kaikki tämä on osa minua.
Vähän elämää hankaloittavaa,
mutta silti osa minua.
Minä olen hyvä ja rakastettava näiden ominaisuuksieni kanssa.
Tänään juuri tälläisenä.
Minulla on lupa olla,
juuri tälläinen.
Onneksi osaa nykyisin puhua asiasta ja jäsennellä tuntemuksiani.
Osaan pyytää apua ja sanoa, että tämä tilanne vaatii minulta ehkä enemmän kuin joltakulta toiselta koska minä satun olemaan ominaisuuksiltani sellainen erityisherkkä aistiyliherkkyyksien kanssa elävä. This is who I am - auta minua tekemään todellisuudestani tässä hetkessä helpompaa.
Onnea on toisen valmiiksi tekemä lounas huomiseksi.
Onnea on, kun tietää että joku tulee vastaan bussipysäkille illalla.
Onnea on, kun voi luottaa että toisen kello ainakin herättää huomenna aamulla.
Onnea on ystävät, jotka ottavat minut juuri tälläisenä.
Onnea on osata olla kiitollinen elämästä.
Onnea on saada sanoa, että haastavanakin päivänä tiedän että juuri tämä haasteita täynnä oleva hetki on osa minun unelmaelämääni.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja