Aivojumi

Olen hormoonivyöryn uhri.

Menkkahirviö vaani nurkan takana - kyllä, mista tuo jokakuinen vieras on vähän hirviö niin tervetullut ja kehonn hyvinvoinnin mittarina tarpeellinen kun onkin - itku on pinnassa ja kaikki herkistää. Viikonloppu oli niin täynnä ihanaa ilon tunnetta siitä, että sai jakaa eteenpäin itselle tuttuja rakkaita asioita iloisessa seurassa.  Sitten koitti maanantai ja arki alkoi tänään sillä, että palaasi itse oppimaan. Vähemmästäkin nyrjähtää aivot.

Tänään itketti aivan muista syistä. Eteenpäin vino tukanleikkuu tuntui oikeasti lähes mahdottomalta hahmottoo - mikä sormi vie mitä karvaa mihin suuntaan.

Sokerina pohjalla ensimmäinen leikkauskoe.

Maailmankaikkeus haastaa oppimaan.

Siinä minä sitten opiskelin aivot vinksallaan irtipäästämistä ja luottamusta. Puskin pehmeästi itseäni siihen tilaan, jossa epäonnistumisesta ei enää rokoteta vaan epäonnistuminen tietää kannustusta ja opastusta toisenlaisiin toimintatapoihin. Opiskelin irroittautumaan pakonomaisesta tarpeesta olla se paras.

Aivot  ovat vinksallaan leikkuusuunnista, 
koska sairas osa minussa hokee koko ajan että mun on osattava leikata paremmin.

Paremmin kuin muut.
Paremmin kuin opettaja.
Paremmin kuin kukaan.

Se samainen osa pelkään kuollakseen, että jos mä en oo paras seuraa kaikesn yrittämisen tuloksena pystyynhaukkuminen ja huutoa. Että sitten mulle kerrotaan taas, että ei musta oikeasti ole mihinkään - sehän tarkoittaisi sitä, että mun suurin unelma valuisi multa pois.

Oppiana mä muistutan hetkittäinn piestyä koiraa. Kokoajan peloissaa valmiina ottamaan vastaan rangaistus, kun hallitseva taho kokee että on tapahtunut väärä teko. Oi pojat miten mä koitan myös miellyttää - raada edes kerran kehuja ja rapsutuksia. Että voisi tuntea osaavansa tuon mielestä jotakin.

Todellinen minäni sanoo ihan toista.

Todellinen minäni kannustaa rohkeasti luottamaan niihin aistimuksiin, että tässä tilassa kaikki on aivan toisenlailla kuin mihin sitä työelämässä ennen on tottunut. Rankaisun ja vähättelyn sijaan luvassa on ohjeistustsa ja vierihoitoa

"Me ollaan vihdoin tilassa jossa on lupa oppia.
On lupa erehtyä ja erehdyksen kautta oivaltaa.
Se lupa on osoitettu ihan kaikille - myös Sallamarille."

Ole siinä sitten kaiken tämän kakofonian keskellä
kun menkkahirviä vielä lurkkii nurkan takana.


*****


Tänään mä opettelin luottamaan ja päästämään irti onnistumisen pakosta.

Tein leikkuutehtävän - leikkasin vähän huolimattomammin kuin vaativa ääni sisälläni halusi minun tekevän. Kapinoin perkele.

Haastoin itseni katsomaan mihin se johtaa.

Ei luokan parhaasee suoritukseen,
mutta close enohg.

Koulunn suurin anti näiden ensi viikkojen aika on ollut "Close Enough" -käsite.
Se, että vähemmänn kuin täydellinen non rittävästi.

Siinä onn allekirjoittaneella tymaata,
harjoittelu on jo hyvällä alulla.

Tänään close enough oli riittävästi.
Sen verran riittävästi, että päästin työn käsistäni.

Osa mielestä pohtii sitä vielä, mutta sielläpähän pohtii.

Se oli hyvä harjoitustyö - sellainen, jossa on paljon opinkappaleita.
Rutkasti parannettavaa,
Arvokkaita asioita mitä oppia.

Juuri sellainen työ, joka minun tarvitsi tehdä opintojen tässä vaiheessa.
Äärimmäisen tärkeä työ itseni kannalta.

Toiset opettelevat täydellisyyden tavoittelua,
minä opettelen siitä pois.

Close Enough.

Rivien välistä blogiani pidempään lueskellut saattaa hahmottaa miten isosta opintokokonaisuudesta kohdallani tässä on kyse. Käsillä on jotakin sellaista, jossa piilee valtava oivallusmahdollisuus.

Täydellinen tilaisuus ihmisenä kasvamiseen.

That is what I am looking for.


Aika laskea irti näistä tuntemuksista.
Tunne on rekisteröity, jäsennetty ja jaettu kanssanne.

Nyt minä voin olla tuon tehtävän osalta tunnekuohuista vapaa.


Kohti aivan toisenlaisia fiiliksiä - kotitehtävän kimppuun.
Suuntaan tekemään nyt toisenlaista kivaa.



Mukavaa uutta viikkoa!


Rakkaudella,
Sallamari