Puutarhaterapiaa

Puutarha väriloistossaan - luonnon omaa väriterapiaa

On helpompi juosta karkuun ja paeta, 

kuin jäädä paikoilleen ja kohdata itsensä.

Todellisuus iskee toisinaan vasten kasvoja julmasti avokämmenellä. Tietoisuus siitä, että käsillä on mahdollisuus elää juuri sellaista elämää josta on pitkään unelmoinut ei tee muutoksesta kivutonta. 

Olen ihmistyypiltäni arkinen puurtaja - sellainen joka pitää rutiineista ja rakastaa määritettyjä aikatauluja sekä päivästä toiseen samankaltaisena toistuvia kuvioita. Rutiinit tuntuvat minusta turvallisilta ja minun mielestäni elämää on helpointa hahmottaa toistuvien rutiinien kautta.

Hyppääminen pois työelämästä ja säännöllisestä päivärytmistä on elämässäni rohkea hyppy kohti tuntematonta. Heihei ulkopuolisen määrittelemät rutiinit, tervetuloa elämä jonka runtiinit minä luon ja aikataulutan kokonaan itse.

Viime kevään tulppaanit nousevat uudelleen.

Valehtelisin jos väitän, että kaikki tapahtunut muutos elämässäni on sujunut kuin itsestään ja elämäni on tällä hetkellä silkaa ruusun terälehdillä tanssimista. Että minä vain lillun autuaassa onnessa vihdoin saavutettuani sellaista vapautta josta kauan haaveilin, samalla kun katselen miten asiat ympärilläni loksahtelevat paikoilleen tuosta noin vaan.

Haastavinta minulle on ollut tyhjyyden tunteeseen tottuminen.

Työelämässä rutinoituu tarpeellisena olemisen tunteeseen - siihen, että työ tarvitsee tekijänsä ja tämän tarvesuhteen kautta sitä on määritellyt omaa olemassaoloaan. Koska minulla on työ, joka tarvii tekijän, olen minä siis tärkeä ja tarpeellinen. Tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi lienee yksi  ihmisen perusolemuksen tunnetarpeita. 

Työelämästä pois jättäytyminen nostattaa minussa pintaan pohjattoman tyhjyyden tunteen.

Olen löytänyt monen pohdinnan myötä  rohkeuden astua ulos siitä tunteesta, että ulkopuolinen maailma on yksin työni kautta määritellyt tarpeellisuuteni.  Oi niitä päiviä, jolloin kaiken vapauden ja ympärilleni suotujen mahdollisuuksien keskellä mietin ahdistuneena, että olenko minä ollenkaan tarpeellinen - miksi mä ylipäätään olen olemassa:

Mikä on paikkani elämässä?

Kuka minä oikeastaan olenkaan?

Ahdistusta aiheuttavia ajatuksia.

Näiden ahdistusta nostattavien ajatuksien keskellä syömishäiriön ääni on monta kertaa huhullut takaraivossani lietsoen epävarmuutta ja koittaen saada minu uskomaan että tässä hetkessä elämääni - kaiken tapahtuneen valossa minun itseisarvoani peilatessa - minä en oikeastaan ole mitään.

Syömishäiriön ääneen kuuntelemisen sijaan, minä olen aktiivisesti keskittynyt itseni rakastamiseen.

Olen pyrkinyt rohkeasti pysähtymään karkuun juoksemisen sijaan ja koittanut löytään rohkeuden kuunnella kehoni tarpeita ja pyyntöjä. Olen hyväksynyt tilanteen, jossa alkava ahdistus lievittyy toisella annoksella jäätelöä - olen opetellut itseni rakastavaan tietoisuuteen siitä, että toisen jäätellöannoksen ottaminen ei määritä itseisarvoani. Olen sisälläni jäsennellyt tietoisesti ajatuksia, että lohtusyöminen on yhdessä hetkessä pakokeino pois ahdistavien ajatusten keskeltä, mutta ei toimiva ratkaisu ahdistuksen otteesta irtipääsemiseen.

Tässä hetkessä minun on täysin sallittua syödä enemmän kuin todellinen minäni tahtoisi, tiedostaen että ongelmien todellinen kohtaaminen on edessä. Huomaan sallivan ajattelutavan mukanaantuoman positiivisen muitoksen - syömiskerrat harvenevat, jäätelömäärät pienenvät kerta kerralta. Ennen kului paketti jäätelöä kahdesti päivässä ja sen sijaan, että ahditus olisi laimentunut se kasvoi kasvamistaan. Tänään riittää yksi "ylimääräinen" lisäannos jäätelöä kerran kahdessa viikossa ja ahdistuksen määrä laimenee, sillä jäätelönautinto ei itsessään aiheuta lisäpaineita.

Syy-seuraus -suhteen ymmärtäminen ja tapahtuvan toiminnan ehdoton hyväksyminen on helpottanut oloani. Tietoisuus siitä, että syöminen on opittu reaktio ahdistukseen ja että ahdistus helpottuu vain kohhtaamalla ahdistusta nostattava ajatus itsenään. Syöminen on reaktio, ei ratkaisu. Ymmärrys siitä,  reaktio on jotakin opittua ja että on mahdollisuus oppia toisenlaisia reaktioita niin halutessaan, on auttanut minua hyväksymään syömishäiriökäytöksen osana opittuja toimintamallejani. Tänään osaan hyväksyvä itseni ja opitut käyttäytymismallini - osaan armollinen itselleni samalla uskoen vahvasti mahollisuuteen oppia toisenlaisia ratkaisumalleja niin halutessani.

Ensimmäiset pienet yrttisilmut, joista minä olen niin tavattoman ylpeä.

Yksi uusista ahdistusta helpottavista ratkaisumalleistani on tehdä itse itseni tietoiseksi omasta tarpeellisuudesta. PikkuÄssän viisaiden sanojen innoittamalla löysin keinon nähdä itse oma tarpeellisuuteni sellaisenakin päivänä, jolloin minä näen vain sohvan nurkassa yksinään koko päivän kyyhöttäneen itseni.

Puutarhanhoidosta on kasvanut minulle yksi keino vahvistaa positiivista tarpeellisuutta - sitä tunnetta sisälläni, että huolimatta työtilanteesta tai muusta yhteiskunnallisesta määritteestä minä olen tarpeellinen omassa elämässäni joka hetki.

PikkuS pyysi minulta lupaa saada rakentaa omaa yrttitarha takapihallemme. Pyyntö, johon joka vuosi tähän saakka vastaukseni on ollut jotakuinkin "Eikai me nyt, kun ei sitä ehdi hoitaa. Laitetaan sitten kun mulla on enemmän aikaa keskittyä sen hoitamiseen." Tänä vuonna en enää voinutkaan turvautua vakiovastaukseeni ja niin takapihallemme yhteistyössä rakentui yrttitarha.

Yrttitarhan hoivaaminen on auttanut minua ymmärtämään sen, miten tarpeellisuuden tunne lopulta lähtee minusta itsestäni. On ilo huomata, miten itse opetin itselleni huomion siitä, että yrttitarhan kukoistukseen saattamiseksi minä olen tarpeellinen. Ellen minä huolehdi ja hoivaa kasveja, niillä ei ole edellityksiä kasvaa täyteen kukoistukseen. Kasveja - kuten ei omaa elämäänsäkään - voi vain jättää oman onnensa nojaan luottaen siihen, että jonkin ihmeen avulla ne kasvavat täyteen loistoonsa.

Käyn päivittäin yrttitarhassa ihailemassa PikkuÄssän ja minun aikaansannoksia. Jokainen nouseva pieni kasvin alku saa minut tuntemaan aitoa onnellisuutta ja onnistumisen iloa.

Itselle rakkautta osoittavia kauniita ajatuksia vai itseä vähätteleviä ajatuksia.
Rakentavaa harvennusta kaipaa sekä puutarha, että omat ajatukset.

Puutarhanhoito on osoittanut minulle,
miten paljon tarpeellisuutta minussa itsessäni piilee.

Minä olen tarpeellinen huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani.
Minä olen tarpeellinen luomaan ja toteuttamaan ihania juttuja.

Ahdistavien ajatusten noutessa pintaan, suuntaan jääkaapin sijaa pihalle,
karkuun juoksemisen sijaan pyrin kohtaaan ajatuksen ja antamaan aikaa niiden pyörittelylle.

Voikukkien ylösnyppiminen toimii kongeettisena toimenpiteenä
 kiusaavien ja itseä vähättelevien ajatusten poisnyppimiselle. 

Olen huono! - näp, voikukka juurineen irti.
Ajatuksen mielessä ja voikukka kädessä 
- kumpainenkin kohdataan arvokkaasti itsenään,
 siirretään kohtaamisen päätteeksi kompostipinoon.

Yksi voikukka vähemmän,
yksi itseä vähättelevä ajatus vähemmän.

Siistiytyy sekä piha, että mieli.


Puutarhanhoito on todella voimauttavaa puuhaa.
Mikä parasta, ei tarvitse osata oikeastaan mitään.
Alkuun pääsee jo sillä, että rohkenee iskeä sormet multaan.


Mukavaa maanantaita!

Rakkaudella,
Sallamari