Ensimmäiset jäähyväiset

Surullisesti sointuvasta otsikostaan huolimatta tämä postaus on tunnelmien tasolla pullollaan iloa ja kiitollisuutta.

Tekstin otsikko valikoitui tämän päivän koulukuulumisien yhteen lauseeseen mahdutettu tiivistelmä. Tein tänään nimittäin viimeisen asiakastäytteisen päivän koulun oppilaskampaamossa ja jätin haikeat kiitollisuuden täyttämät jäähyväiset muutamalle vakioasiakkalleni. Ensimmäistä kertaa jotenkin käsin kosketeltavasti tiedostin, että taas kerran elämän polulla on saavuttu kohtaan jossa yksi luku minun elämäni kirjasta on saapumassa kohti viimeistä pistettä. Yksi uusi ainutlaatuinen kertomus on muutamaa lausetta vaille valmis .

Ikimuistoinen koulupäivä joka oli pullollaan halauksia sekä puolin ja toisin lausuttuja kiitollisuuden ilmaisuja. Minua ei varmaankaan ole halattu tässä määrin koko kouluaikana, vaikka miten paljon ollaankin luokkatovereideni kanssa toisiamme halauksin kannustettu pitkin matkaan. Tuntuu jokseenkin käsittämättömältä miettiä kulunutta aikaa taaksepäin. Vasta vuosi sittenhän nämä ihanat ihmiset istuivat ensimmäistä kertaa penkkiini ja nyt on käsillä hyvästien aika.

Halauksia, kiitoksia ja onnentoivotuksia,
tällaisin eväin varustettuna on minun hyvä jatkaa matkaa eteenpäin kohti uutta kampaamoa ja uusia ihania asiakkaita.

Tämän tekstin kuvituskuva kertoo sekin oman osansa tämän päivän iloisia kuulumisista.

 Palkitsin itseni reippaasti suoritetusta asiakaspalvelujaksosta - toisin sanoen hyvästä koulutyöstä - uusilla kirjoilla. Aluan alkaen tarkoituksena oli hankkia ainoastaan tuo Tom of Finland -teos kannustuspalkinnoksi (minä keräilen Tom of Finland kirjoja), mutta hyvä tarjous houkutteli lisäostoksiin. Suomalaisessa kirjakaupassa on parhaillaan menossa pokkariale - 3 pokkarikirjaa 15 eurolla!

Aloitin kotimatkalla bussissa lukuprojektin Vadelmavenepakolaiseen tutustumisella. Kirjahan on vuosia vanha ja onhan siitä ehditty tehdä jo ainakin teatterinäytelmä, ellei jopa elokuvakin. Mutta minulle aivan usi tuttavuus tämä kirja - Eikö se olekin niin, että parempi myöhässä kun ei milloinkaan? 

Ensimmäisten lukujen perusteella tuo kirja on piilohulvaton. Kirjaa lukiessa on pakko vähän ihastua kauniilla kielellä hervottomasti kuvailtuun ruotsalaisuuteen ihanuuteen. Asuukohan minussakin aimo annos sellaista ruotsalaiseksi ryhtymisestä salaa haaveilijaa? Ruotsalaiset ovat aivan ihanaia. Ruotsalaiset partamiehet kuumaakin kuumempia - tried and tested!

Onko joku teistä blogini lukijoista lukenut tuota Vadelmavenepakolainen -teosta? Jos vastaat kysymykseeni kyllä, jatkan lisäkysymyksellä - Mitäs tykkäsit?

Mukavaa keskiviikkoiltaa!


Rakkaudella,
Sallamari

Taidetta ja krapula

Pilkkuja, palloja, falloksia ja päättymätöntä viivaa.

Piipahdin viikko sitten sunnuntaina pikkujoulujen jälkitiloissa Helsingin Taidemuseossa katsastamassa Yayoi Kusaman In Infinity -näyttelyn.

Koulun pikkujoulut ovat ensimmäiset pikkujoulut vuosikausiin, joihin palavasti halusin osallistua.  Uskomattomalta tuntuu tämä neurooseista toipuminen - minä joka vihasin ihmisiä sekä sosiaalisia tapahtumia, olen riemusta kiljuen ilmoittautumassa juhliin ensimmäisten joukossa. Buukkasin itselleni hotellihuoneen bileillaksi - ei huolta bussiaikatauluista ja siitä että tarvisi kiirehtiä kotiin bileistä kesken illan.  Ehdottoman plussana hotellihuoneajatuksessa  siinsi mielen perukoilla haave bileitä seuraavana aamuna nauttimastani hotelliaamiaisesta sekä ajatus piipahtaa katsomassa taidenäyttely, jota en arjen kiireessä ehdi missään välissä katsastaa.

Aamiainen typistyi kahteen appelsiiniin, muuhun en kyennyt.

Niin petollista on booli.

Krapulainen omakuva

Vettä, peilejä ja värikkäitä palloja - oli pakko jättää tämä teos kokematta koko loistossaan
kun pelkkä varovainen kurkkaus ovelta teoksen sisälle sai koko maailman ympärilläni liikkeeseen.

Tätä teosta hetken tuijoteltuani huomaisn koko maailman liikkuvan hiljalleen.
Iski akuutti Mulla on paha olo -tuntemus.

Kusama on aivan must see -juttu. Pienessä sunnuntaidarrassa näyttelykokemus on kerrassaan intensiivinen. Väitän - herkästä mielentilastani johtuen - päässeeni hetkittäin aivan käsittämättömän lähelle taulujen syntyperää, vainoharhojen synnyttämää pelottavaa ahdistuksen tilaa. 

Kun krapulaisessa mielentilassa teosten täpliä ja viivoja antautui tuijottamaan liian syvällisesti ne lähtivät liikkeelle. Kuviot alkoivat elää ihan omaa elämäänsä asettuen mitä kummallisempiin muotoihin ja huone ympärillä hivuttautui salakavalasti liikkeelle. Oli pakko tuijottaa hetkittäin paljasta lattiaa syvään hengitellen.

Älä tule paha olo,

 tule hyvä kakku.

Sunnuntaidarrassa osaa teoksista on parempi ihailla varovasti silmäillen hivenen kauempaa. 

Ihailen Kusaman töissä sitä lohdullista kerronnallista lahjaa, jonka kautta Kusama saa tuotua kauhujen täyttämän maailmansa kauniiden värejen paljonpuhuvaksi kokonaisuudeksi. 

Teoksista jää kokonaisuudessaan hyvä fiilis.

Nuolen päässä näkyy minun panokseni näyttelyn yhteisteokseen

Kusama on juuri nyt kuuminta hottia Helsingissä. Se näyttely, jota taiteesta mitään välittäväksi itsensä luokittelevankaan ei kannata jättää välistä. Jos tilaisuus osuu kohdalle, mene avoimin mielin katsastamaan In Infinity näyttelyn tarjonta. 

Retrospektiivisten näyttelyiden paras puoli on se, että taiteilijan tuotannosta voi huoletta hyppiä yli kaikki ne kaudet jotka ei itseä hetkauta millään tavalla ja keskittyä uteliaana tarkastelemaan helppojen aikakausien tuotantoa. Kusaman kohdalla se tarkoittaa värikkäitä pilkullisia teoksia. Kaikkea missä on punaista, valkoista, mustaa tai keltaista pintoina ja pilkkuina.

Mikäli vaan onnistun mitenkään sovitelemaan Helsinki-aikataulujani suotuisiksi, haluaisin käydä katsastamassa tämän näyttelyn uudelleen ilman sunnuntaikrapulan läsnäoloa.

Oletko sinä käynyt jo katsastamassa Kusaman tuotantoa Helsingissä tai muualla?

Mikäli olet, mitäs tykkäsit?

Isänpäivän tunnelmissa ilman sunnuntaidarraa suunnataan taas kohti uutta viikkoa!

Kiva kun piipahdit lukaisemassa tämän päivän tarinat.

Rakkaudella,

Sallamari

ps. sunnuntaidarra mainittu tekstissä noin 17 kertaa, sillä krapula on kaikkinensa minulle varsin harvinainen olotila. Se mikä toisille kielii ongelmasta ja on sitä kautta todella negatiivinen juttu jo pelkkänä sanana, on minulle iso askel toipumisen tiellä. Se että onnistun onnellisena ja avoimin mielin vailla mitään katumuksen tunteita tekemään uusia juttuja on minulle iso iloinen asia. Siksi minä hehkutan krapulaani - koska kerrankin kykenin sellaiseen onnellisena vailla itsesyytöstä mistään.

Kiitos.

Kulttuurinurkka vol IX - Pokemon Go : tried & tested

Lähisiwassa tuijotin kassajonossa kiihkeänä puhelimen ruutua. Takanani seisoskeleva viehkosti krapulalta tuoksuva herrasmies kaljatölkkien kanssa katsoo minua ja vääntää vitsiä ruuduntuijotuksesta. Katsetta ruudusta nostamatta hihkaisen ääneen  "Oooooooo SUNJALOISSAPYÖRIIPOKEMON!"

On vaikea ratkaista kumpi oli tilanteesta enemmän hämillään minä vai kaljaveikko. 

Taisi tulla tasapeli.

Kuten kuvista on pääteltävissä, 

Pokemon -maniassa mukana ollaan.

Millaisia fiiliksiä minulla herää Pokemon Go pelistä?

Kiitoksen arvoiset plussat:

- yhdistää ihmisiä, jopa yli sukupolvien

(Olen näynyt ihmisten juttelevan spontaanisti toisillee luurit kädessä ruutuja vertaillen. Olen samaten todistanut isä-lapsi -tarinatuokiota Pokemonpelin äärellä)

- saa liikelle myös meidät, jotka emme noin yleisesti liikunnasta saa juurikaan mitään kicksejä

(Pokemoneja bongaillessa kävelee huomaamattaa useamman kilometrin - hyötyliikuntaa ilman että tulee paineita sanasta "liikunta")

- opettaa ohjeiden lukutaitoa

(Jotta tietää mitä tulisi tehdä, ei voi vaan hypätä pää edellä hommaan ja toivoa parasta. Ihmiset suhtautuvat ohjeiden lukuun ihan vakavissaan ja toteavat SoMe tilapäivityksissään ääneen, että Pokemon pelistä oppineena saattavat vastedes lukea ohjeita muidenkin uusien juttujen kanssa)

- herättää keskustelua ruokatunneilla ja kahvihuoneessa

(Huomaamattasi juttelet Pokemon -kokoelmastasi sellaisen tyypin kanssa, jonka olemassaolosta työpaikallasi et ole ennen oikeastaan edes tiennyt)

- saattaa ihmisiä yhteen 

(Ensimmäistä kertaa huomaat kahvihuoneessa sen ihan söötin mutta hiljaisen tyypin, kun keskustelette äkkiarvaamatta Pokemoneista. Viikkoa myöhemmin olet sen kotona katsomassa Pokemonkokoelmaa. Vuotta myöhemmin yhdistätte kokoelmanne.)

- antaa luvan sanoa "En ymmärrä."

(Koska on luvallista olla myös sellainen, joka ei Pokemon huumasta hetkahda. Pokemon huuman ulkopuolella on elämää ja tuo ulkopuolella hengaaminen, sekin on ihmisiä yhdistävä tekijä. Potentiaalinen romanssin paikka - ihmetellä miksi muut huumaantuu Pokemonien perässä haahuilusta ja me kaksi reipastahtisista juoksulenkeistä juoksemisen itsensä vuoksi.

Ne pienet miinukset:

- peli vie huomion ja passivoi

(Ruutua on pakko tuijottaa läpi treffien, koska milloinkaan ei voi olla varma jos juuri nyt se yksi-miljoonasta-harvinaisuus osuu ruudulle)

- henkilö puhuu viikon ainoastaan Pokemonia

( Työraporteissa seikkailee Me Too -ilmaisun sijaan MeTwo)

- elukkakateus

(Perkele kun sillä Masallakin on se harvinainen möttiäinen, mun on pakko saada SE! Siinä menee yöunet, päivän työ, parisuhdeaika ja ruokatunti ötökkää jahdatessa - koska on pakko saada SE. Liika kilpailuhenkisyys ei ole koskaan hyväksi)

- eristäytyminen

(Noi ei tajuu, enkä edes viitsi yrittää puhua niille mitään. Jos et kelaa Pokemoneja, et oo mun silmissä mitään)

- vaaratilanteet

(Kaikelle toiminalle on paikkansa ja aikansa. Moottoritie 120 tuntivauhdissa ei ole paikka pallottaa Pokemonotusta - oli se miten harvinainen tahansa)

- pettymykset

(Aina ei vaan saa kaikkea. On pystyttävä luopumaan ja irroittamaan itsensä haluamisen huumasta vaikka miten kipeää tekisi. Ehkä Pokemon pelin avulla voisi opiskella myös kohtuullisuutta ja positiivista asioiden haluamisesta irroittamista)

Yleisarvosanani Pokemon Go pelille : YLÄPEUKKU.

Kohtuullisesti käytettynä hyvää ajanvietettä, jonka parissa voi oppia IRL -elämässä hyödyttäviä taitoja - kommunikointia, luopumista, onnistumisen iloa, jakamista, huolenpitoa, toisen tsemppamista, yhteistyötaitoja

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Rakkaudella,

Sallamari

ps. Montako Pokemon Go -pelaajaa löytyy sieltä ruudun toiselta puolelta?

Kulttuurinurkka vol VIII - Punkin Kummitäti

Oikeastaanhan tämä irjoituksen otsiko tulisi kuulua "Jatkoa Edelliseen". Edellisen postauksen julkaisuajankohtana odotin vielä toiveikkain mielin mitä Helsingin Kulttuuritalolla tiistaina esiintynyt Nina Hagen meille yleisölleen tarjoaa.

Täyttyisikö ennakko-odotukset

Onko Nina oikeati niin huumaava kuin kuvittelen hänen olevan?

Kuvittelin lähteneeni punk keikalle,

tajusin olevani gospel -konsertissa.

Ristiriidasta huolimatta sain edessäni seusoneelta elävältä Nina Hagenilta niin paljon enemmän kuin hurjemmissa unelmissani ikinä olen osannut kuvitella. Jeesustelunsa kerakin Nina Hagen on yksiselitteisesti lumoava - suorasukainen, itseään ja olemistaan anteeksipyytämätön. Rehellisesti omanlaisesti rebel - niin sanomattoman punk.

Nina Hagen oli uhkui maailmarauhaa, rakkautta ja häkellyttävän lähellesi löytävää karismaa. Illan tähti on poliittinen, karismaattimen ja rakastavalla tavalla tyrmäävä.

Nina katsoo istumapaikkasi suuntaan. Sisimmän valtaa tunne,  että se katsoo nyt suoraan minuun. Siinä hetkessä on vain minä ja hän - kaikki muu taustalla häivyttyy. Huomaamattaan uppoa syvälle käsillä olevaan hetkeen.

Kyseessä oli enemmänkin yhden naisen lavaperformanssi, kuin artistin laulukonsertti. Musiikkia toki ilta oli pullollaan -  oli Bowieta,  hurmiollisia gospel sävelmiä ja teatteri slagereita. Hyvien uudelleensovitusten lisäsi laulajattaren ääniala oli juurikin niin ällistyttävä kuin olen aina kuvitellut sen olevan - lehtitiedoista poimittuna illan aikana kuultiin laulua noin neljän eri oktaavin alueella.

Se ääni ja ne sen ilmeet.

Sitä vaan tuijotti haltioituneena ja eli sen äänen mukana.

Illan aikana kuultiin pikaisella laskutoimituksella yksi Ninan oma kappale plus Apocalyptican kanssa levytetty versio Rammsteinin Seaman -kappaleesta sekä keikkasetin päättänyt vaikuttava Nina Hagen tulkinta My Way -hittibiisistä.

Vaikka me kenties katselemmekin maailmaa hiukan eri vinkkelistä oli tiistainen kohtaaminen niin huikea kokemus kokonaisvaltaisesti. Minä itkin, minä nauroin, hämmennyin ja jaoin vilpittömin sydämin suuret suosionosoitukset muun yleisön kanssa

Who cares siitä pikkuseikasta, että sinulle  Jeesus on nykyisin paras ystäväsi.

Sua ohjaa Jumala, mulla on mun yhteys´Universumiin kaiken alkuna.

So be it - sinun sanojasi lainaten

"Everybody should find their own truth and follow it."

Rakas Nina, minun maailmassani sinä olen ikuisesti Se Yksi Suuri Esikuva. Jos en olisikaan löytänyt sinua ensimmäisien teinivuosieni kuohuissa elämääni, olisin takuuvarmasti tänäpäivänä vähemmän minä.

Kiitos Nini.

Rakkaudella,

Sallamari

Kulttuurinurkka vol VII - Valokuvia Veturitallissa

Näyttelyn suosikkiotos

Jälleen kerran Kulttuurinurkka -sarjan tähtenä loistaa Salon Veturitallin taidemuseo. Pienestä koostaan huolimatta tämä paikasllismuseomme on näyttelyiltään huipputasoa. Viime vuonna tarjolla oli Nick Brandind häikäiviä kuvia, tänä vuonna häikäisevien valokuvanäyttelyiden sarjaa jatkaa kotimaisen hiuppukuvaajan Juha Metron retrospektiivinen Tunteella Liikkellä näyttely. Tämä retrospektiivinen näyttely on toteutettu yhteistyössä Lappeenrannan taidemuseon kanssa.

Tunteella Liikkeellä on kotkalaisen Juha Metson ensimmäinen takautuva museonäyttely. Metson tuotantoa on ollut esilla paljon ympäri maailmaa lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä. Kotimaassa tämä näyttely on harvoja tilaisuuksia nähdä Metson monipuolista tuotantoa yksien ja samojen seinien sisällä. Salon Veturitalliin kasattu näyttelysisältää noin 150 valokuvasta, kuvasarjoista, installaatioista ja performanssivideoista ja musiikkivideoista Metron uraa läpi vuosikymmeniä esittelevän kokonaisuuden.

Juha Metso on tallentanut kameran välityksellä elämää ympäri maailman, Itärajan takana Karjalassa sekä syvällä Venäjällä, mutta myös Afrikassa ja Afganistanissa. Hän on kuvannut useille suomalaisille medioille Helsingin Sanomista Suomen Kuvalehteen. Lehtikuvien lisäksi Metso on tunnettu myös laajasta kirjatuotanostaan. Kirjojen aiheet vaihetlevat Metsoa kinnostavista maanteiteellisistä alueista hänen läheisesti tuntemiensa muusikkoystävien potrettikuviin.

Mustavalkoiset kuvat tekevät vaikutuksen katsojaan ja ikäänkuin imaisevat sinut sisälle itseensä. Näyttelyn kiinnostavinta kuvallista antia oli tunnettujen musiikkitähtien lisäksi Karjalan ihmisten arkipäivää kuvaavat otokset. Minun suosikkiotokseni näyttelyssä on yksi viimeisimmiksi jääneistä Lemmy Kilmisteriä Motorheadin lavalla kuvaava otos. Tuo kuva on pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan katsojaa syvästi puhutteleva. 

Kulttuuritantta

P333 kokoelman uusin hankinta - kevättakki - ensiulkoilulla.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi kaiklle valokuvataiteen ystäville.

Mukavaa uutta viikkoa teille kaikille!

Rakkaudella,

Sallamari

Katastrofi Klubi ja minä lavalla

Tänään haluan jakaa kanssanne siivun onnistumistarinaa

 - vapauttavaa onnellisuuden tunnetta parin kuvan verran.

Tarinaa eiliselta illalta, jolloin omakohtaisesti oivalsin todellisen rohkeuteni - rohkeuden kohdata itseni aivan uudessa valossa. Voitin itseni ja omat pään sisäiset pelkoni - mursin onnistuneesti itse rakentamani käsitykset siitä mitä minä osaan, millaisia asioita kykenen oivaltamaan ja mihin minusta on. 

 Kuulin alkusyksystä burleskikurssia suunnitellessa, että teatteri järjestää kuukausittain improvisaatio teatteri iltoja, joihin halukkaat harrastajanäyttelijät ovat tervetulleita esiintymään. Homman juoni tiivistetysti on sellainen, että yleisö heittelee aiheita kehiin ja neljän näyttelijään voimin yleisön heittoihin tartutaan erilaisten näytelmäleikkien voimin.

Jossakin siinä sivussa, tuli sivulauseessa esille, että sisälläni kytee halu nousta lavalle viihdyttämään - mutta onko musta  muka johonkin sellaiseen - muiden hauskuttamiseen - kun mähän vaan vaan tälläinen.... no.... sellainin niinku aika pirun tavallinen.

And so the story goes...

Nousin teatterin lavalle viihdyttämään ihmisiä.

Riisun itsestäni kaikki roolit,

jätit korsetin, peruukin ja glitterit kotiin.

Sidoin tukan letille ja puin itseni lempimekkoon..

Kohtasin maailman omana itsenäni.

Just the plain old me.

Eihän tämä sillätavalla uutta ole,

olenhan minä ihmisten edessä ennenkin ollut.

Mutta viieiset vuodet se on ollut sillätavalla väkinäistä ja pakolta tuntuvaa,

poissa on ollut nauru ja esillä olemisen tuoma nautinto.

Nautinto siitä, että saa antaa ihmsille jotakin katsottavaa ja koettavaa.

Siksi jokaiselle burleskikutsulle on sanonut systemaattisesti ei.

Sisällä palaa halu tehdä, mutta minä ei ole valmis

- tiedättekö mistä puhun.

Eilen rohkenin, oivalsin ja löysin onnellisuuden tunteen.

Nautin jokaisella henkäyksellä - itsenäni olosta, naurusta ympärilläni ja ennen kaikkea lavalla tekemästämme improvisaation vapauttavasta voimasta.

Löysin sisältäni sen saman iloisen onnellisuuden tunteen, jonka ala-asteikäinen Sallamari löysi koulun joulunäytelmistä. Halu olla esillä ja viihdyttää. Usko omaan itseen ja tietoisuus siitän, että juuri tälläisenä minä olen tarpeeksi tekemään tätä juttua - tästä löytyy siemeniä minun onnelliseeteni.

Se vapaudentäyteinen tunne - nautinnon tunne -  jota lapsena tunsin koulunäytelmiä ja muita tehdessä. Samainen tunne, jonka onnistuneesti kadotin jonnekin aikuiseksi kasvun taipaleella sitä mukaan kun mä annoin maailman äänien uskotella omalle sisäiselle äänelle, että enhän mä oikeasti voi olla mitään. En hyvä, en ihana, en rakastettava - en ainakaan juuri tälläisenä. 

Tälläisenä, tänään ja tässä.

Omana itsenäni tässä hetkessä,

minä olen riittävästi.

Hyvä

ihana

rakastettava

- tässä ja tälläisenä.

Sydämeni sanoo tänään niin.

Poissa ooli itseviha ja kokemus vääränlaiseksi itsensä tuntemisesta. 

Tilalla sisin täynnä minä -rakkautta, naurua ja itsenä olemisen helppoutta.

Tätä olotilaa minä olen kaivannut, 

nyt sen olen vihdoin löytänyt.

Terapialla se alkoi, burleskin kautta sitä on tutkittu 

ja Salon teatterin Katastrofiklubilla palaset vihdoin löysivät oikeille pakoilleen

Minua ei pelota olla minä.

The plain old me.

Kiitos.

Olen onnellinen.

Lämpimät kiitokset kanssanäyttelijöille ja Salon Teatterille,

kun sain teidän kanssanne olle tekemässä mukavaa Katastrofi Klubi -iltaa.

Tässä on alku toipumistarinan uudelle luvulle.

Seuraavaa lavalallenousua suunnitellaan jo.

Rakkaudella,

Sallamari

Kulttuurinurkka vol VI - Taiteen uusia tarinoita

Jo toisen kerran reilun vuoden mittaisen ajanjakson sisällä Salon taidemuseo Veturitalli onnistuu yllättämään minut hyvätasoisella taidetarjonnallaan. Rehellisyyden nimissä on vielä lisättävä, etten ole ylipäätään yhtään huonoa näyttelyä vielä Veturitallin taidemuseossa nähnyt.

Myönnän heti näillä ensimmäisillä tekstiriveillä, että olen todella välinpitämätön oman kotikaupunkini taideannista. Minussa elää todella sitkeästi sellainen ajattelumalli, että laadukkaan taidekokemuksen saadakseen on matkustettava jonnekin kauemmas. Kuten ensimmäilläkin Vaturitalli vierailuillani, asetelma on tämänkin näyttelyvierailun osalta sama - Vihreiden syyskokous Veturitallilla. Otan aina täyden hyödyn irti näistä vuosikokouksista - kun kerran ollaan taidemuseossa jonkin syyn varjolla, tulee tarjolla oleva näyttey kierrettyä sillä samaisella reissulla.

Esillä oleva näyttely oli tälläkin kertaa loistava, aivan samalla tavalla kuin edellisellä vierailulla esille ollut Nick Brandtin valokuvanäyttelykin. Valokuvien sijaa tällä kertaa koettavana on nuorten suomalaisten nykytaiteilijoiden ajankohtainen Taiteen uudet tarinat -näyttely. Ennen suomalaista esitystä näyttely oli kesän ajan esillä Manchesterissä Buryn taidemuseossa ja nyt siis 17.01.2016 asti nähtävissä täällä meillä Salossa Veturitallin taidemuseossa.

Ensimmäinen mieleeni nouseva kokemusta kuvaileva sana tuota näyttelykokonaisuutta pohtiessani on monivärinen, Yhtenä kuvailevana sananas monivärinen tiivistää mielestäni täydellisesti näyttelyn teosten hienoutta. Näyttelyssä on esillä paljon väriä monenlaisessa olomuodossa - valoina, tekstiilipintoina, maalipintana ja heijastuksina.

Esillä olevat teokset ovat hyvin pitkälle käsitteellisiä ja samanaikaisesti kuitenkin myös helposti lähestyttäviä. Niin mielenkiintoisia ja monitahoisesti aistittavia, että näyttelyvierasjoukossamme olleet alakouluikäiset nuoret nauttivat näyttelystä aikuisten rinnalla täysin siemauksin.

Valitsin tekstin kuvitukseksi näyttelyn kolme suosikkiteostani.

Ylimpänä Niina Mantsisen grafiittitaiteesta inspiraatiosa saanut ryijy. Graffiti aiheen lisäksi tämän työn tekninen toteutus veti minua puoleensa. Tälläisen voisin haluta omalle seinälleni, sen verran lumoavaa katseltavaa on tuollainen tekstiilipintainen graffiti.

Keskimmäinen teos on Laura Konttisen Island with No Memory, jonka värimaailmaan mieleni upposi välittömästi. Teos on minun silmin katsottuna sointuvien värien visuaalista ilotulitusta ja kenties juuri värien vuoksi pidän teoksen yksittisistä osasista.

Alimmaisena on minulle koko näyttelyn töidenn joukosta ylivoimaiseksi suosikiksi noussut Taneli Rautiaisen Kuilu työ. Tälläisenä pimeänä vuodenaikana teos suorastaa imee minut sisälleen. Olisin voinut seistä noiden valojen loisteessa tuntikausia nautiskellen värivaloista loisteesta mieleen nousevien tunnetilojen loputtomalta tuntuvaa virtaa. Kuilu -teos oli todella vaikuttava kokemus - jotakin sellaista tunneperäiseen taidekokemukseen valahtamisen onnea, sellaista hyvää mitä nykytaide minulle parhaimmilaan edustaa.

Suosittelen lämpimästi katsastamaan tämän näyttelyn, mikäli satut Salossa - vaikkapa vain ohimennen - piipahtamaan. Esillä on koko joukko nuoria lahjakkaita suomalaisen nykytaiteen edustajia, joista kuulemme varmasti tulevaisuudessa vielä lisää.


Oikein mukavaa sunnuntaipäivää!


Rakkaudella,
Sallamari

Kulttuurinurkka vol V - Tiina on aina Tiina

Miten moni teistä blogiani lukevista onjossakin elämänvaiheessa lukenut Anni Polvan Tiina -kirjasarjaa? Tai jos et itse ole Tiina -kirjoista innostunut, tiedätkä äitisi tai mummisi lukeneen näitä kirjoja?

Tiina -kirjat kuuluvat suomalaisen tyttökirjallisuuden helmiä -osastoon. Ensimmäinen kirja - nnimeltään simppelisti Tiina - ilmestyi vuonna 1965.

Minut tutustutettiin kirjasasrjaan joskus eka-tokaluokkaliasena kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Äitini nuo Tiina -kirjat minulle esitteli. Omalla kortilla lainattu ja yhdessä äidin kanssa luettu -tai no äitihän sitä minulle ääneen luki jos ihan tarkkoja ollaan. Muistikuva ensimmäisestä Tiina -kirjan lukuhetkestä on syöpynyt jostakin syystä mieleeni todella vahvasti.

Nyt PikkuS suorittaa koulussa lukudiplomia. Katselin eilen kaappien kätköjä löytyisikö sieltä mitään lukudiplomi kelpoista - lasten kuvakirjaa vaativampaa - teosta  Kas löytyihän sieltä, muutama kirpputorilta aikoinaan senttihinnalla pelastamani ensipainoserän Tiina -kirja. 

Annoin PikkuÄssän luettavaksi yhden, toista piti muutaman luvun verran lukea itselle iltasaduksi. Siellä me sitten yhdessä keittiönpöydän ääressä nakutettiin kerjalanpiirakkaa mutustellen kumpainenkin oman Tiina -kirjan lumoissa.

Uskomatonta, miten nuo kirjat lumoavat yhä. Ei voi kuin ihailla Anni Polvan tarinankerrontataitoja. Tunnustan kyllä pitäväni ylipäätänsäkin Anni Polvan kirjoitustavasta niin lapsille kuin aikuisille suunnatun kirjallisuuden suhteen.

Huvittavinta Tinna -kirjoissa on se miten tietyssä mielessä aika on ajanut Tiina -kirjoista ohi - lähinnä tiettyjen minun ikäpolvelleni nyt vielä puolituttujen käsitteiden oslta.

"Äiti, mitä on ehdot?"

*Äiti, mitä tarkoittaa nyssäkkä?"ekall

"Äiti, mikä se on tää porsua...eikun porstua?"

Kovasti kutkuttaa jatkaa Tiina -kirjaa tänä iltana muutama luku eteenpäin. 

Olisi ihanaa, jos jakaisit kanssani omia muistojasi Tiina -kirjoihin liittyen tuonne kommenttiosoioon. Kaikenlaisia muita hyviä lukuvinkkejä otan myös vastaan mieluusti.

Mukavaa keskiviikkoa!

Rakkaudella,

Sallamari

Kulttuurinurkka vol. V - Sangriaa ja karnevaalit

Poniasun sijaan sonnustauduin ponikouluttajaksi.

Samaan postaukseen on tänään pakko saada yhdistää Vain Elämää -sarjan uusin tuotantokausi ja aikuisten kotibileet.

Aloitan tunnusmalla katsoneeni toistaiseksi jokaisen ilmestyneen jakson tuoreimmasta Vain Elämää -sarjasta. Ensimmäistä kertaa olen aikeissa katsoa koko sarjan -  siis joka ikisen jakson. Aikaisempina tuotantokausin olen vain vilkuillut ohimennet muutamia yksittäisiä jaksoja Vain Elämää -sarjasta ja ollut sellaisissa kiikun-kaakun -fiiliksissä sarjan suhteen. Ei se totaalisen huono ole ollut, muttei sykähdyttänyt sillälailla oikeaksi tuntuvalla tavalla.

 Jotenkin sellainen ylenmääräinen itkuun liikuttuminen ei tavottanut minua ja juuri sitä tunnelmaa aikaisemmat kaudet ovat olleet pullollaan. Tämä kausi on aivan toista maata - pullollaan aurinkoista fiilistä ja aitoa ilon tunnetta. Iloon jää katsojakin koukkuun.

Vain Elämää sarjasta päästään Vicky Rostin ja aasinsillan avustuksella eilisen päivän tunnelmiin - aikuisten kotibileisiin. On ilo, että tuttavaympyröihin kuuluu uskomattomia ystäviä, jotka  ilahduttavat suurensuurta ystäväjoukkoaan järjestämällä vuosittain superihastuttavat aikuisten kotibileet. 

Tänä vuonna näiden eeppisten kotibileiden teemaksi valikoitui Glitteryksisarvissateenkaariponit. Bileiden yksi suurista houkuttavuustekijöistä on kehoitus bileiden teemann mukaiseen pukeutumiseen. Glitteryksisarvissateenkaariponit -teemaan bilevieraat heittäytyväit mukaan aivan täydellä teholla; glitteri kimalteli ja harjat hulmusivat - pukeutumiseen oli todella panostettu.

Täytyy muutenkin hehkuttaa aikuisten kotibileiden ihanuutta.

Vähän niinkuin olisi teini taas;  kaikki nuoruusvuosien elementit ovat aikuisten bileissäkin läsnä - viinipulloja, karkkia, tanssilattia, ysärihitit ja rakkautta pursuavia ihmisiä. Tuttujen juttujen lisäksi tarjolla oli saunaa, paljuallasta, drinkkibaari ja parillaburgereita pikkunälkään.

Ja tietenkin näissä aikuiten juhlissa on oltava toivottu yllätysvieras - tällä kertaa se oli sinivalas. Koska aikuisten bileissä täytyy tietenkin olla jotakin eksoottista, sillä aikuisten maailmassa hullunkuristen ideoiden toteutus on mahdollista - on keinoja ja varallisuutta tehdä toiveista totta.

Bileillan meikkilook


Bongasin illan kuluessa hyvikseni seikkoja, joiden kautta aikuisten ainoastaan -bileet eroavat  nuoruusvuosien kotibileistä. Aikuisena esimerkiksi osaa kunnioittaa bilejärjestäjän kotia - olla kiitollinen siitä, että joku yhä jaksaa järjestää bileitä ja avata kotinsa ovet vieraille.  Aikuisten bileissä myös yleinen volyymitaso pysyy kohtuullisena . Kenties me aikuiset vaalitaan kuuloamme toisella tavalla nyt kuin teinivuosina tai ajan kuluessa sitä on vaan yksinkertaisesti oppinut ymmärtämään että musiikin lomassa on ihan kiva myös kuulla mitä keskustelukumppani sanoo.

Antoisia keskuteluja, eloisaa tunnelmaa, ihania ihmisiä ja hyviä tanssihittejä menneiltä vuosikymmeniltä - sellaisista elementeistä on hyvät kotibileet tehty.

Näiden Glitteryksisarvissateenkaariponit -bileiden yksi hillittömän hieno elementti oli ennakolta suunnitellut esitykset. Tarjolla oli trubaduurimusiikkia, novelellilausuntaa (kirjailijan itsensä esittämänä) ja huikean hauskaa kantaaottavaa burleskitaidetta.

Bileiden jälkeisenä pääivänä fiilis on iloinen ja onnellinen.


Kiitos kivasta illasta.


Rakkaudella,
Sallamari

Kulttuurinurkka vol V - Teatteriseuralainen

Maailmankaikkeus on taas kuunnellut lastaan.

Minulle aukeni eilen mahdollisuus liittyä seuralaiseksi Logomo-teatterissa meneillään olevan Anna-Leena Härksen Kaikki Oikein romaanin teatteriversion ensi-ilta näytökseen. Kiitos maailmankaikkeus - olen niin pitkään jo haaveillut teatterivierailusta ja nyt sellainen sitten järjestyi.

Eilinen teatterivierailu on ensimmäinen teatterivierailuni Logomossa - olen aikaisemmin vieraillut Logomossa joko ihailemassa taidetta tai osallistujan roolissa jossakin yleisötapahtumassa. Olen kuullut hyvää Logomosta teatteriympäristönä ja olin kovasti innokas kokemaan Logomossa järjestetyn teatteriesityksen omin silmin.

Sokerina pohjalla tuo teatteriseuralainen on kerrassaan mahtava - ihminen, jonka kanssa jaamme yhteisenä intohimon kauniisiin asioihin ja kulttuuriin.

Heikki Paavilaisen ohjaama Kaikki Oikein on viiden näyttelijän ja minimalistisen lavastuksen avulla toteutettu elämänmakuinen tarina lottovoittajista. Tarina suomalaisen lottounelman keskelle päätyvistä Eevi ja Kari Puttosesta soljuu sulavien roolivaihtojen myötä edessämme letkeästi eteenpäin herätellen meidän katsojien mielissä henkiin yhä uudelleen ja uudelleen ikuista kysymystä : Tuovatko miljoonat sittenkään onnen?

Esitys on sulava ja näytteliätyöt hioutuvat edessämme hienosti yhteen. Nauru raikaa ja ajatus pysyy luontevasti näytelmässä mukana koko esityksen ajan. Ensi-iltahaparointia ei havaittavissa.

Suottelenko? - Kyllä
Kenelle? - Kevyestä teatteriviihteestä pitävälle
Vieläko ehtii? - Kyllä. Näytelmän sitysaika syksy 2015, 30 näytöstä
Lisäteitoja ja lippuja Turun Kaupunginteatteri

*****

Ensimmäistä kertaa elämässä, tuli ajateltua myös esteettömyysnäkökulmia teatteriympäristössä seikkaillessamme. Seuralaiseni istuu pyörätuolissa, joten teatterivierailu antoi minulle hyvän viihteen lisäksi kullanarvoisen kokemuksen tutustua rakennettuun ympäristöön esteettömyysnäkökulmia tutkaillen. Ympäristönä Logomot-teatteri on pyörätuoliystävällinen - matalia kynnyksiä, tasaista lattiapintaa sekä riittävän leveitä kulkuväyliä.

Pyörätuolipaikkoja katsomosta löytyy ainakin kaksi kappaletta - näytöksessä siis oli kaksi pyörätuolissa istuvaa katsojaa -  ja seuralainen saa paikan pyörätuolissa istuvan vieressä. Ilmeisesti katsomon alimman rivin tuolit ovat liikuteltavia, joten tarvittaessa esteettömia paikkoja lienee järjestettävissä enemmänkin.

Ainoa kohdan pienelle kritiikille löysimme invaparkkiruutuen kohdalta. Invaparkkiruudut nimittäin sijaitsevat suhteellisen kaukana sisäänkäynnistä ja varsinkin näytöksen loputtua taksit ikävästi ahtauttivat Logomon reunaa kiertävää "jalkakäytävää" parkkeerauksillaan, tehden pyörätuolin kanssa kulkemisen hitusen haastavammaksi.

Mutta selvitiin me siitäkin - päästiin autolle ja ehjänä kotiin.


Kiitos ihanasta teatteri-illasta Jaana!
Kiitos Universumille,
että järjestit minulle tilaisuuden päästä vihdoinkin teatteriin.


Mukavaa sunnuntaita!

Rakkaudella,
Sallamari

Turku Pride 2015

OOTD I - Kirkkaassa päivänvalossa kelpaa paistatella viiksekkäänä

Elokuun kolmas lauantai pursuaa kaikkea ihanaa - ihana keli, ihania ystäviä ja ihana tunnelma.

Ihana Turku Pride

Pride marssi ja iltabileet - ihanat etkot ja jatkot.

Iso osa kiitoksista ihanan päivän ja illan osalta kuuluu Elämäni 17. Tärkeimmälle Ihmiselle - Marille, Hän houkutteli minut mukaan bileisiin -  järjesti etkot, jatkot ja majoituksen. Hänen luonaan lapseni sai yöpyä yökyläseurassa luottettavan hoitajan vahdissa, sillä aikaa kun me biletettiin.

Yhdessä me marssittiin Pride kulkueessa..

Marssimme sellaisen maailman puolesta,

jossa lapsemme voivat vapaina rakastaa

- yhtä ihmistä, kahta tai useampaa - 

kaikkia niitä valloittavia ihmisiä,

 joiden kanssa tiet on tarkoitettu tässä elämässä risteämään.

Marssimme sellaisen maailman puolesta, 

jossa voi ilman pelkoa ilmaista itseään ja omaa sukupuoltaan, 

juuri oikeaksi katsomallaan tavalla

 tälläisenä, tuollaisena, moninaisena

ennenkaikkea juuri tähän hetkeen itselle parhaiten sopivimpana.

Marssimme sellaisen maailman puolesta,

jossa minä voin olla juuri minä

jossa sinä voit olla juuri sinä,

jossa me kaikki olemme yhtä arvokkaita,

jossa me kaikki saamme rakastaa.

Minä rakastan lastani, ystäviäni, elämäni täkeitä ihmisiä

- ja sinuakin -  kaikkia heidän itsensä vuoksi,

heidän lumoavat ajatuksensa, 

heidän ihastuttavat ideansa,

heidän tapansa ilmentää maailman kauneutta

niitä minä katselen

en sukupuolikrosomeja,

roolimallikäsityksiä

tai virallsiin asiakirjoihin merkittyjä määritelmiä.

Ihastuttava rakastettava ihminen itsenään,

kaikki muu on epäolennaista.

Marssimme vapauden ja rajoittaattoman itseilmaisun puolesta.

Marsimme paemman huomisen puolesta.

Tänä kesänä toisen kerran,minä marssin kehorakkauden puolesta.

Kiitollisena vein kulkueessa eteenpäin itseensä rakastumisen ilosanomaa.

#rantakunnossa näkyi Turku Pridella minun ja kahdenkymmenen flyerin voimin.

Mukana oltiin.

Kiitos.

OOTD II - .Illan hämyssä vaihdoin viiksikarvat höyheniin.

Kiitos ihanasta illasta!

Kiitos uusista tuttavista,

kiitos vanhojen ystävien tapaamisesta,

kiitos naurusta,

kiitos kaueudesta,

kiitos rakkaudesta.

Kiitos vapaudesta

Vapauttavasta tunteesta miten hyvältä tuntuu olla minä.

Kiitos itseilmaisun vapauden oivaltamisen lahjasta.

Kiitositseäni ja omaa kehoani kohtaanlöytämästänni rakkaudesta, 

joiden kautta minä olen oppinut ilmaisemaan rakkauttani toisia ihmisiä kohtaan.

Rakkaus ja kiitollisuus

- ne kulkevat käsikädessä.

Aivan kuin Matti ja Heikki,

Anna ja Elina,

Pirkko ja Juhani

Eino, Leino ja Hilkka.

- vapaina ja arvostettuina.

Kiitos sinulle,
sinulle
ja juurikin sinulle.

Olitte luomassa kanssani hyvät Pridet.
marssin,
 bileet
etkot ja jatkot

Kiitos.


Haluankin toivottaa teille rakkaat blogiani lukevat
paljon rakkaudentäyteisiä päiviä tähän uuteen alkaneeseen viikkoon!


Rakkaudella,
Sallamari

Kulttuurinurkka vol IV - kuumat kesäyöt ja kasarileffat

Kuumat kesäyöt vaativat seurakseen kahdeksankymmentäluvun kulttielokuvia - helleyöt ja niiin yhdistettynä kasarileffat ovat minulle jokavuotinen odotettu traditio. Eikä haittaa, vaikka olisi samaisen elokuvan katsonut viime tai toissa vuonna samankaltaisen helleyönä, kasarikulttielokuvat kestää katselua vuodesta toiseen. Ne on aina yhtä ihastuttavasti retroja ja juuri oikealla tavalla laiskaan helleyön tunnelmaa sopivia.

Tämän (toivottavasti ensimmäisen) hellejakson kulttielokuvavalintani ovat Madonnan 80-luvun klassikkoelokuvat Desperately seeking Susan ja Who's that girl. Tunnustankin täten rehellisesti, että nuori Madonna - musiikillisesti ja visuaalisesti - on minusta edelleen tulikuumaa kamaa.

Madonnan nuoruusvuosien visuaaliseen ilmeeseen (jälleen kerran) palavasti rakastuneen kasasin Polyvoren avulla kaksi tälläistä asuinspiraatiokuvaa.

 Asuinspiraatiokuva luotu Polyvoren avulla

Tämäkin inspiraatiokuva on luotu Polyvoren avulla

Kyllä kuumat kesäyöt laiskanletkeän tunnelman kera minusta vaan on niin inspiroiva ja ihana asia - ainakin silloin, kun tietää ettei aamulla kuudelta soi kello herättämässä töihin lähtöä varten (sympatiat tässä kohtaan sinulle, jolla aamulla kello herättää - toivottavasi kesäloma odottaa sinuakin ihan nurkan takana).

Onko teillä siellä ruudun toisella puolella mitään helleöihin liittyviä perinteitä?

Kirjaprojekti on aurinkoisien päivien aikana edennyt sekin loistavasti 

- puolessa välissä vuotta ollaan ja luettuna tällä hetkellä 20 kirjaa!

Minun elämässäni on luvassa hellettä seuraavan viikon ajan - ainakin mikäli säätiedotukseen on yhtään uskominen. Suuntaan nimittäin tiistaina Unkariin lomareissulle. Ensi viikon blogipäivitykset ovatkin sitten pullollaan suurempaa sekä pienempää matkailuvinkkiä ja tietenkin reissukuulumisia (sorry not sorry). Blogin FB sivulla ja Instagram fiidissä luvassa iloisia kuvaterveisiä.

Stay tuned!

Etenkin, jos Unkari maana kiehtoo sinua.

Iloista alkavaa uutta viikkoa kaikille teille lukijoille!

Rakkaudella,

Sallamari

Seksuaalinen Anoreksia - askel eteenpäin

Robert Mapplethorpe Kiasmassa, teoksia osiosta EROS 

Pitkästä aikaa ajattelin kertoa vähän toisenlaisia kuulumisiani.  BodyPositive osastoa ja toipumisen etenemistä kuvausta on tämäkin päivitys on pullollaan - aihe on hieman tavanoaista uskaliaampi.

Tänään aijon kertoa mitä kuuluu Seksuaalnen Anoreksian -teeman aihepiirille tällä hetkellä elämässäni. Siitä miten käsite Seksuaalinen Anoreksia tuli tietoisuuteeni ja miten itse olen kokennut ilmiön osana elämääni voit haluessasi lukaista lisää täältä.

Tähän kohtaa lienee hyvä mainita, että jos seksuaalisuuden käsittely - varsikin seksuaalisuuden esittäminen kuvissa - on sinulle vielä tällä hetkellä millä tahansa tapaa arka aihe, kannattaa tekstin lopettaminen lukaista tässä kohtaa ja palata ehkä tekstiin kuin aika on otollisempi.

Muussa tapauksessa, 
sit back and enjoy the ride.

Kiehtova yksityiskohta, jonka kautta katsoja pääsee osaksi teosta.
Teoksen keskiosa ei ole kuva vaan peili, josta teosta suoraan esestä katsottaessa heijastuu katsoja itse

OIvallus näiden kuulumisien päivittämiseen täyrkeydestä valkeni minulle tänään Kiasman käytävillä. Löysin Robert Mapplethorpen näyttelyssä vieraillessani seksuaalisen vapauden tunteen.

Robert Mapplethrop on siis SE valokuvaaja jonka NIITÄ teoksia on nyt näytteillä Kiasmassa.

Niitä alastomia ihmisiä esittäviä valokuvia,
joissa kohtaavat kauneus, erotiikka, tuska, nautinto ja kuolema.

Erotiikka ja seksuaalisuus eri muodoissaan ovat Mapplethorpen taiteen tunnettuja teemoja. Sadomasokismia ja homoerotiikaa asetelmallisessa valossa - ihmisvartalon esteettisyyttä korosten.

"Kelatkaa, tää on tyyppi joka pani kaikkia julkkiksia."
- näin tyhjentävästi kuvasi luokkatovereilleen takanani kulkenut lukiolaispoika Mapplethorpea. 

Yksi suosikkikuvistani - Peter Berlin, Polaroid ja bondage

Niitä kaikkein seksuaalissävytteisimpiä valokuvia ihastellessani minä koin suuren vapauden tunteen. Annoin itselleni luvan katsoa kuvia suoraan rehellisesti nauttien näkemästäni.

 Kuvien kautta löysin palan Mapplethorpea itsestäni.
Pieni maistiainen intohimosta, vapaudesta ja estottomasta seksuaalisuuden ilmentämisestä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin, miten tässä hetkessä läsnä minussa ei olekaan nyt se yleensä seksuaalisuutta kohdatessani esiin nouseva häpeä ja häpeän tunnetta seuraava ahdistus.

Länsä on vapautunut intohimo sekä aito innostus.

MUA EI HÄVETÄ!
innostaa  ja vähän inspiroi


Epäpuhtaan ja kielteisen olotilan sijaan  löysin sanomattomissa määrin kauneutta sekä sykähdyttävällä tavalla jotakin sangen kiehtovaa tunnelmaa erektiossa olevaa penistä esittävästä kuvasta.

Alaston ihmisvartalo näyttäytyi niin tavattoman kauniina koko lihallisessa kauneudessaan.
Minä haukoin henkeä.

MITEN VAPAA OLO MULLA ONKAAN.

poissa on kaikki ne häpeän tunneta nostattavat likaiset mielleyhtymät,
poissa lihallisuuden aiheuttama saastaisuuden tunne

poissa alastoman ihmiskehon lihallisuudesta kumpuava pelkotila
mikään ei aja mieltä pohtimaan lihallisuuden sitä  toista puolta - kuolemaa

Löydän itseni ajattelemasta
rakkautta, vapautta ja ihmisen lihallista kauneutta.
Himoa ja intohimoa.

Lihallista kauneutta

Samassa tilassa käyskentelevät lukioryhmät kikatuksineen tekivät tunnekokemuksesta vielä entistä vahvemman ja todellisemman. Avoimesta seksuaalisuudesta selkeästi hieman hämmentyneiden huonoja vitsejä laukovien nuorten aikuisten keskellä ymmärsin omassa seksuaalisessa itsenävarmuudessani tapahtuneen kasvun.

Minä ihailin teoksia innostuneena avoimin mielin.
Ei tarvittu kikatuksia ja huonoja vitsejä viemään huomiota pois.

 Aikuisuuden kynnykselä sitä on oikeutettua olla hämmentynyt ja vähän hämillään näin avoimesti esitetyn vapaamielisen seksuaalisuuden keskellä - sitähän ollaan vielä kasvamassa kohti omaa seksuaalista varmuutta ja sitä millaista minun seksuaalinen itsemääräämiseni oikein on. Omassa seksuaalisessa kehityksessä minä jumiuduin jonnekin teini-iän kehitysvaiheiseen limbotilaan vuosikymmeniksi. Hävetti vain ja ahdisti - olisi edes mieluummin vaikka kikatuttanut -aina kun esille nnousi jotakin puhetta seksistä.


Olen suunnattoman ilahtunut löytämästäni vapauden tunteesta.
Olen samanaikaisesti myös ylpeä kaikista niistä pienistä hienovaraisista askeleista itseni rakastamisen polulla, joita olen ottanut sen jälkeen kun edellisen kerran seksuaalisesta anoreksiasta olen kirjoittanut.

Valtavan isoja oivalluksia,
 tärkeitä askelia kohti vapautunutta itsensä seksuaalista ilmaisua.

Seuraava askeleeni tässä seksuaalisen minäkuvani tutkimuksessa on Helsingissä kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävät Wonderlust -festivaalit. Osallistun tällä kertaa ainoastaan perjantai-iltana järjestettävään biletapahtumaan, sillä rehellisesti asiaa ajateltuani nuo festivaalin workshopit tuntuvat tässä kohtaa toipumistani vielä liian haastavalta askeleelta.

Toivottavasti tämä kirjoitus rohkaisee sinua, joka tunnistat itsessäsi seksuaalisen anoreksian ja mietit onko elämää olemassakaan tuollaisen tunnistushavainnon jälkeen. Rohkaisee siis uskomaan elämään ja siihen, että vaikeiltakin tuntuvista elämän solmukohdista on mahdollista päästää eteenpäin.
.

Rakkaudella,
Sallamari


PS. Mapplethorpe näyttely on vierailun arvoinen.
Piipahda katsomassa, jos Helsingissä kesän aikana oleilet.

Kulttuurinurkka vol III - Bibbity-bobbity-boo

Kulttuurin saralla on edellisen Kulttuurinurkan jälkeen tullut nautittua pari elokuvaa sekä muutamien ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia. 40 kirjaa vuodessa -projekti etenee loistavasti, tällä hetkellä olen hyvässä vauhdissa tämän lukuprojektin parissa. Sain mielestäni varsin loistavan idean edellisen kirjatovierailun aikana - sen sijaan että lainaisin jotakin suosikkikirjailijoideni tuotannosta, rohkenin avoimin mielinetsimään uusia lukukokemuksia valitsemalla suosikkikirjailijastani hyllyssä seuraavaksi aakkostetun kirjailian teoksen.

Suosittelen uusia yllättäväiä lukukokemuksia janoavien rohkeasti kokeilemaan tuota valintaperustetta seuraavan kerran kirjastossa vierailessanne.

Kirjoista tämän päivän teemaan -  kuukauden elokuviin.

Tälläkertaa pureudun pohtimaan hetkeksi naiskuvaa ja naisena olemiselle asetettuja kahden radikaalisti toisistaan eroavan elokuvan kautta. Elokuvahistoriassani on viimeisiltä viikoilta vauhdikasta actionia Fast and Furious 7 tarjoamana sekä glitterin hohtoista taikuutta Cinderellan välityksellä. Hassua, että kahta näinkin erilaista elokuvaa - Äijämättöä ja Tyttösatuja - yhdistää hyvin samankaltainen sovinistinen naiskuva.

Kenelekkään ei lienee yllätys, että Fast and Furious -elokuvan tarjoama naiskuva on pelkistetyn kaksiulotteinen - nainen on joko kaikkeen pystyvä ratkaisijai tai miehien himojkkaista ajatuksista nauttiva statisti

Fast and Furious elokuvan hienous piilee siinä, että elokuva tietää olevansa sovinistisesti heteronormatiiviinen ja nauraa itse esille tuomille stereotypia-asetelmilleen.

Tekijät tietävät, että hyvän maun rajoilla mennään ja tuovat asian selkeästi julki.
Kevyesti sellaista haista-vee! -asennetta - että tiedän mitä teen ja teen sitä siksi, että se kuuluu tähän skeneen ja kulttuuriin.

Ehkä juuri siksi elokuvan tarjoama naiskuva ei oikeasti onnistu pahoittamaan mieltäni Tekijät osoittavat tehneensä valinnan ja seisovansa valintanasa takana. Viesti on mikä on, mutta maailmaa toisesta vinkkelistä katseleville on annettu myöskin tarvittava tila - lupa olla eri mieltä.

Elokuvaa katsoessa on lupa tuntea itsensä ulkopuoliseksi - hypätä täysillä sisään siihen tunteeseen, että noi tuolla ajattelevat niin eri tavalla kuin minä ja että se on ihan OK.
Elokuvaa katsellessa ei tule sellainen fiilis, että tekijä olettaa esille tuomansa naiskuvan olevan ainoa oikea totuus - hei, nehän nauraa itsekin elokuvassaan niille siinä esiintuotaville stereotypiolle.

Tuhkimo elokuva puolestaa kirvoittaa koko joukon kiukunsekaisia kyyneleitä feministin silmäkulmaan. Elokuvasta tekee haastavan se, että elokuva ei naura yksiuloitteiselle naiskuvalleen. Elokuva on sanomattoman tosissaan - uskoo vahvasti siihen, että tämä on se paras ja oikein malli.


*****

Vuorossa feminismillä sävytettyä pohdintaa Tuhkimokultista.
 (suositellaan luettavaksi sopivassa feminisminpuuskassa, muussa tapauksessa joku toinen postaus inspiroi sinua tänään todennäköisesti enemmän)
.

Satuna Tuhkimo on lapsuudesta tuttu useimmille meistä - eikö?

Tuhkimo joka alistuu ja uhrautuu äitipuolen tyrannina alla
 - ja lopulta löytää elämänsä rakkauden prinssistä.

Tuhkimo kertoo meille, että ihanteellinen nainen on lempeä ja urhea - aina valmis antamaan anteeksi.
Unelmat aidosta lempeästä ja uhrautuvasta rakkaudesta auttavat jaksamaan karua arkea.

Tuhkimotarina kanonisoi äidit - kuoleva äiti viimeisillä voimillaan vannottaa tytärtään pysymään lempeänä ja urheana.  Urheus ja lempeys - hyveet joilla voit nostaa itsesi muun maailman yläpuolelle - näkyvät Tuhkimon elämässä loputtomana uhrautumisena ja anteeksiantamisena, vähäinenkin kiukku johtaa itsesyytöksiin äidin muiston tahraamisesta.

Tuhkimokultissa nainen on kehoton ja puhdas kaikesta halusta.
On sallittua on esitellä hyvyyttään ja uhrautuvaista asenetta. Tuhkimoelämässä kengän välityksellä nostetaan näkyville kaikki se  inhimillisyys - lihallinen kuolevaisuus - jota peitellään ajatuksella, että kun uhrautuu riittävästi tosirakkaus pelastaa lopulta kaikesta kärsimyksestä.

Tyttö kohtaa Pojan - Tyttö näkee pojassa pelastuksen pois ankeasta elämästään. Tyttö rohkaistuu ja lähtee etsimään pelastajaa - tarvitaan oikealainen asu ja sopiva tilanne pinnan alla kytevien tunteiden esiinhoukuttelulle. Ajaudutaan tilanteeeseen jossa ollaan äkkisältään kahden - tyttö ja poika keskenään ilman esiliinaa - kunnon tyttö tietenkin poistuu paikalta sillä kellonlyömällä. Kiireessä putoaa kenkä ja kenkään kulminoituu tytön koko houkuttelevuus.

Pojalle kasvaa pakkomielle tuosta kengästä. Siinä määrin, että hän haluaa omakseen ainoastaan tytön jonka jalka sopii tuohon kenkään. Hän laiminlyö työnsä ja valjastaa alaisensa etsimään pelkästään sopivaa jalkaa, vaikka aiemmin hänen isänsä ja upseerit ovat korostaneet tarvetta miettiä taloudellisesti parempia naimaratkaisuja. Viatonta neitseelistä uhrautuvaa Tuhkimoa parempaa ei vaan ole.

Tuhkimo on tyttö, jonka tosimies itselle haluaa.
Tittelitön ja tavallinen ehkä, mutta hyveiltään ihanteellinen.
Puhdas ja Tahraamaton.

Täydellinen kodinhengetär.
Kaino ja viaton - aina valmiina miellyttämään .
Jottei äiti pahastuisi.
 Jotta vanhempien jälkeensä jättämät perintö säilyisi kirkkaana ja puhtoisena.

Elokuvassa ei suudella ennen avioliittoa. Sen sijaan kenkää hyväillään hävyttämän rakastavasti. Kengän ja jalan välinen kohtaaminen intiimein jalkaan liu'utuksin nähdään kahdesti. Ihana rakastettava kenkä - lihallisten himojen lasinhohtoinen symbooli.

Itsenäisiä naisia elokuvassa on yksi - Helena Bonham-Carterin hulvattomasti tulkitsema haltijakummi.
Hompssuinen ja hiukan kulahtaneen oloinen itsenäinen ja omatoiminen Nainen.Sellainen menestyvä omillaan toimeentuleva Nainen, joka ei ehkä osaa, mutta siitä huolimatta ottaa ja kokeilee.

Saa aikaa ihastusta pikku Tuhkimossa. Tosin vaarallisen oloisen käytöksen ansiosta Tuhkimo tulee tulokseen että tuota Haltijakummia on parempi katsoa kaukaa ja ihailla, kuin vakavasti harkita itse haluavansa olla täsmälleen tuollainen.

Eihän Haltijakummia kukaan mies oikealla tavalla uskalla rakastaa.,
päätyy taikojen kautta onneton mies vielä ties millaiseen hahmoon.

Yksin se ja yksin tulee aina olemaan,
tuollainen huolimaton homssuinen Haltijakummi.

Tuhkimo elokuva on hämmentävä sekoitelma mieskeskeistä maailmankuvaa ja uhrautumisasenteellisen puhtauden vaalimisen piiloviestintää - hyvä nainen vs. paha nainen -naiskuva-asetelmia.

Ole hyvä ja puhdas - Have Courage and Be kind
niin tosirakkaus lopulta ottaa sinut omakseen!

Bullshit!

Have Courage and Be Kind on mitä parhain ohje maailmassa
- jotakin sellaista, mitä toivoisi löytyvän hitusen jokaisen elämästä.

Rumaa Cinderella elokuvassa on ne asiat ja ominaisuudet naisen elämässä,
 joihin kehoitus olla rohkeasti aina kiltti kaiklle yhdistetään.

Että pitäisi uhrautua muiden eteen ja antaa aina anteeksi ollakseen olemassa olon arvoinen.

Mielestäni tuota hyvää "Have Courage and Be Kind" sanomaa voi parhaiten toteuttaa olemalla itsenäinen omilla jaloilaa seisova itsensä arvokkaaksi tunteva yksilö.


Vetää sanattomaksi.

Mietin hetken, että mahtoikohan se lempeä ja uhrautuva tosirakkaus livetä minun näpeistäni tämän elämän osalta, kun enhän minä oikeasti ole ehkä ollut ikinä aidosti rohkea ja lempeästi uhrautuvainen.

Hups.

Onneksi Tuhkimoelämä on vain elokuvaa.
Kaukana tosielämästä olevaa harhakuvitelmaa.

Setien Satuilua.

Cinderella elokuva on pullollaan fetissejä, kinkyelementtejä ja ihmismielen kieroutuneisuutta.
Voittaa fetisseillään 50 Shades of Gray elokuvan nilkan mitalla.


Bibbity-bobbity-boohoo.

Rakkaudella,
Sallamari

Kulttuurinurkka vol II - burleskia ja politiikkaa

Tunnelmat hetkeä ennen Hoohetkeä ja sitten kun kaikki on ohi

Takana on rakkaudentäyteinen viikonloppu täynnä ihania ihmisiä ja elävää kulttuuria.Tälläkertaa kulttuurinurkassa tarinaa tapahtumasta,  jossa minä olen ollut yhtenä tekijöistä tuottamassa ihastuttavia kulttuurielämyksiä.

Tämän päivän kulttuurinurkan tarina on katsaus lauantaina järjestettyyn erilaiseen vaalitilaisuuteen - ystäväni Mari on ehdolla tämän kevään eduskuntavaaleissa ja lauantaina tuettiin Marin kampanjaa Paljastuksia -nimisen burleski-illan merkeissä.

Ilta oli minun ajatusmaailman näkökulmasta miellyttävintä burleskia - rakkaudentäyteistä ja vähän kotikutoista - ei vakavastiotettavaa ja dollarinkuvat silmissä kiiluen suoritettua ruutiiniksi hiotta toimintaa. Oman arjen ohessa kasaan hiottuja esityksiä, jotka ammentavat käyntivoimansa puhtaasti halusta antaa oman osaamisen kautta jotakin materiaaalitonta tukea hyvään tarkoitukseen
 - Let me show my support.

Minä pidän näkökulmasta, että maailman aikoien alussa ihmiset on alkaneet tekemään teatteritaidetta luodakseen täytettä tyhjiin hetkiin ja ilahduttaakseen muita - ja teatteritaiteen perintöä burleski on. Burleskissa pitäisi ennenkaikkea olla tilaa tunteille - ilolle, ihailulle, rakkaudelle, inholle, pelolle, ennakkoluulolle - ja paras burleski on sellasita mikä tuo noita tunteita pintaa.

Tunnetta lauantai-iltana oli tarjolla koko salin täydeltä. Esitykset pullollaan rakkautta ja jokainen esitys oli itsessään ihana osoitus siitä, miten paljon ihmiset on valmiita antamaan omasta ajastaan hyvän asian tukemiseen. Useammalle mukaan uskaltautuneelle ilta oli ensikosketus burleskin maailmaan, eikä mielestäni mitenkään huono kosketus - sellainen matalan kynnyksen lämminhenkinen burleskitilaisuus.


On niin sanattoman hyvä fiilis illan jälkeen.
 Rakkautta
,rakkautta vaan.

Rakkautta ja yhteen hiileen puhaltamista.

 Mari on kaikin puolin aivan ihana. Oli äärimmäisen hauskaa tehdä improvisaatiojuontoa Marin kanssa ohjelmanumeroiden välillä - miten kauniisti me kaksi löydämme hetkessä samoille ajatusaalloille. Tuonne se menee ja minä seuraan perässä ja kun minä lähden tähän suuntaan tiedän että tuon toisen ajatukset kulkeutuvat samaan suuntaan - saumatonta yhteistyötä sanoisin.

Olen äärimmäisen otettu, että sain juontaa kyseisen burleski-illan ja olla mukana tukemassa omalta osaltani Marin vaalityötä. Burleski-iltaan täysillä mukaan heittäytyminen on ehkä hauskin tapa ikinä tukea toisen ihmisen vaalityötä.

Kiitos Marille ja kaikille mukana olleille.

(kahdenkymmenensekunnin vaalimainos
Mari Saario
- ihana VIHREÄ ehdokas Varsinais-Suomen vaalipiirissä numerolla 127 
 kahdenkymmenensekunnin vaalimainos päättyy)

Kuva - Johanna Ahonen Photography

Kuva - Johanna Ahonen Photography

Loistavasti alkanut viikonloppu jatkui sunnuntaina kulttuurin nauttimisella. Salon taidemuseo Veturitallissa on tällä hetkellä tarjolla henkeäsalpaavia afrikan luotoa kuvaavia taidevedoksia. Kansainvälistä arvostustsa nauttivan taiteilija Nick Brandtin näyttely on rikkonut tähän päivään mennessä jo museon aikaisempia kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä runsaat 60 isokokoista afrikan luontoa ja elämisä käsittelevää mustavalkokuvaa.

Kuvat ovat pysäyttävän kauniita. Kuvat onnistuvat yhdellä kertaa olemaan sekä repivän raadollisia, että sisäänsä vetävälla tavalla lumoavan rauhoittavia.

Suosittelen lämpimästi näyttelyyyn tutustumista kaikille.

Jos olet liikekannalla Salon suunnalla, piipahda ihmeessä Veturitallissa.
Viiden euron sisäänpääsymaksu ei ole mahdottomasti pyyydetty näin hienosta näyttelystä.

Edit - sain parikin kyselyä Facebookin puolella, josko tietäisin mihin asti Nick Brandt on Veturitallissa esillä ja siitä inspiroituneena ajteelin tännekin lisätä, että On this earth, a shadow falls - näyttely on esillä Salossa aina 17. toukokuuta saakka.

Instagram päivitys näyttelyn keskellä

Suosikkityöni kaikkien ihanien töiden joukosta - kirahveja kuinkas muutenkaan.

*****

In English

My weekend was full of good things.

I has an opportunity to host a lovely fundraiser event for a parliament election campaign.

A Burlesque night.

Burlesque and politics - such a lovely combination.

Beautiful evening full of
laughter, love and endless support.
Beautiful people with beautiful thoughts.

I feel so happy.
Thank you for inviting me to be a part in such a jolly event.


*****


Rakkaudella,
Sallamari

Kulttuurinurkkaus - vol1

Lupasin itselleni panostaa tänä vuonna edellisvuotta enemmän lukemiseen. Olen aina rakastanut kirjoja, siitä huolimatta lukemani oikeiden kirjojen määrä tuntuu hälyyttävästi pienentyvän vuosien kuluessa. Lupasin leikkisästi itselleni,että tänä vuonna minä luen ainakin kaksi kirjaa kuussa. No hieman ollaan tavoitteesta jäljellä, kaksi kirjaa on tämän vuoden saldo ja nythän mennään jo helmikuussa - but two is way better than none. Vuoden kahta ensimmäistä kirjaa yhditävä tekijä on nauru - nauroin vedet silmissäni ja hersyvästi ääneen kumpaistakin kirjaa lukiessani.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta on ruotsalaiskirjailija Jonas Jonassonin hersyvä fiktiivinen tarina, joka kuljettaa lukijaa satavuotiaan karkurin matkassa läpi maailmanhistorian tapahtumien. Kirja on mukaansa tempaavasti kirjoitettu ja suurien odotuksten saattelemana otin lukulistalleni seuraavaksi Jonaksen uuden kirjan Lukutaidoton joka osasi lukea.

Caitlin Moranin haastaa kirjallaan Naisena olemisen taito meidän pohtimaan naiseuden monitahoisuutta. Caitlin on paitsi feministi, myös toimittaja ja arvostettu kriitikko. Moranin kirjaa on hulvatonta lukea ja kirjassa Caitlin pohtii hersyvällä otteella kaikensorttisia naiseuteen liittyviä liitännäisilmiöitä aina karvoituksesta hääpäivän syvimpään merkitykseen saakka.

Kirjojen lisäksi olen käynyt lähiviikkoina kahdesti elokuvissa. 50 Shades of Gray on autuaasti toistaiseksi vielä minulta jäänyt kokonaan vaille huomiota ja kuukauden elokuvasaldo koostuu tällä kertaa pelkästään perhe-elokuvista. Ollaan kuluneen kuukauden aikana käyty Pikku Ässän kanssa yhdessä elokuvissa kolmesti.

Ensimmäisenä listalla on Madagascarin Pingviinit elokuva. Madacascar elokuvien sivuhahmot ovat vihdoinkin saaneet ihka oman elokuvan - vahinko. Se taika mikä koomisen elokuvan sivuhahmosta tekee naurettavat, riittää kantamaan jännitystä ainostaan muutaman minuutin annoksina - kokopitkäksi elokuvaksi eivät hullunhauskat sivuhahmopingviinit taivu.

Paddington on listalla seuraavana - suomenkielisellä dubbauksella. Teennäiseltä kuulostavan suomenkielen vuoksi, en pitänyt Paddingtonista niin paljon kuin ennakolta toivoin. Paddingtonin tarina oli elokuvana kovin pinnallinen ja teennäisen oloinen. Siis kaikelta osin jotakin sellaista, mitä Paddington karhu itse - lapsuuteni yksi suurista idoleista - ei missään nimessä kirjojen perusteella ole. Huolimatta saavuttamastaan idoliasemasta minun elämässäni, karhuherra on PikkuÄssälle täysin tuntematon satuhahmo. Eikä elokuva saanut pienen ihmisen sydäntä sykkimään yhtään kiivaammin Paddington karhulle. Marmelaadipaahtoleipä sentään herätti pientä kiinnosusta.

Viimeisenä elokuvalistalla on tuorein Risto Räppääjä filmi, Risto Räppääjä ja Sevillan Saituri. Elokuvasalista ulos käveltäessä PikkuS totesi iloisesti, että tämä on äiti mun suosikki näistä elokuvista mitä me on nähty. Helposti mieleen tarttuvaa musiikkia sisältävä, värikylläisellä maailmalla kuorrutettu suomihuttuelokuva siis selkeästi puhuttelee lastani. Itselleni jäi ristiriitainen olo elokuvasta, en erityisesti pitänyt mutten myöskään inhonnut juuri tätä kyseistä Risto Räppääjä elokuvaa.


*****

In English

Today it is all about culture - books and movies. Two new books and three family movies, is my saldo for past weeks. I promised myself to read more this year - so far so good.

*****

Mukavaa viikonloppua!

Rakkaudella,
Sallamari