Vain yhden kerran tämä ainutlaatuinen hetki

Mä haluaisin vain huutaa että oikeasti mä en pysty, mä en kestä enkä mä kykene. Orastava hellekausi turvottaa, menkat turvottaa ja joku perkeleen ruoka-aine turvottaa - mun mielikuvituksessani mä olen sellainen Ghost Busters elokuvien Marshmallow Man.

Syömishäiriön ääni vakuuttaa mulle, että tänään mun pitäisi vaan pysyä kotona.
Pukea ylle turvavaatteet - verkkarit ja suurin t-paita ja vihata turvonnutta itseäni.

Todellisen Minän ääni sanoo toisin. Koska  aurinko ja ensimmäinen hellekeli
on shortsien aika. Syvä hengitys ja rohkeasti nauttimaan auringosta, sillä
koskaan ei voi tieää onko just tää päivä enkä viimeinen aurikopäivä tässä kehossa.
Kiitossisuutta tästä hetkestä ja todellisen minäni ääne kuuluu tänään vahvimpana.

Turpoan kunnes räjähdän.

"Ainahan sä olet ollut tollainen turvonnut norsu 

- mitä muuta sä oikein kuvittelet olevasi?

Joku vitun sorjasäärinen supermalligaselli vai?

Anna mun nauraa sun luuserikuvitelmillesi."

- syömishäiriön ääni takaraivossa tahtoo laukoa totuuksia.

Vaikeneekohan se koskaan?

Kannustus rohkeuteen ja itseensä uskomiseen  - merkki toipumisesta - tänään on,

että mä osaan totaalisesti ignoora itseäni soimaavat soraääneet.

Tänään mä osaan tiedostaa, että on olemassa vain yksi tämä hetki - yksi ainulaatuinen tälläinen hetki, Mikäli sen istuu kotona odottaen, että "sit kun mä oon sellanen, niin sitten mä teen sitä ja lähden mukaan tohon juttuun" siitä hetkestä jää kokonaan paitsi.

Forever.

.Huolimatta siitä mitä tuskaisia pohdintoja minun ajatuksissani myllertää, tämä ainulaatuinen päivä tapahtuu kaikesta huolimatta. Jäädessään vellomaan tuskan keskelle, sitä vaan sulkee itsensä pois tapahtumista itsevihaan ja loputtomaan odotuksen mukamas turvautuen.

Huomaataan sitä dottaa jotakin, mitä ei ehkä koskaan tapahdu.

Elämä lipuu ohi.

On laitettava itsensä valinnan eteen

missatako nämä mahtavat päivät itsevihassa velloen

vai uskaltautuuko sisäisen äänet soraäänistä huolimatta mukaan toimintaan.

Vain toisen voi saada.

Kummasta oikeasti nauttii enemmän?

Hassua mutta totta, kun rohkenee keskittyä käsillä olevaan hetkeen se vihamielienen ääni sisällä ikäänkuin heikkenee. Ihan vahingossa mieli uppoutuu nauttimaan hetkestä ( ja parhaassa tapauksessa hyvästä seurasta), eikä huomaa olla joka hengenvedolla huolissaan omasta olemisesta. Ensin se on suunnilleen sadasosasekunnin mittainen hetki - ja yksin kotona taas tuntuu siltä, että on päivän aikava urakoinut vähintäänkin maratoonin.

 Kerta kerran jälkeen, nuo rauhalliset hetket pitenee ja eikä kotiin palattua tunne itseään uupuneeksi - itseasiassa huomaa miten paljon lisää voimaa saa siitä, että heittäytyy tilanteeseen mukaan..

Epämukavaa ja pelottavaa se aluksi kyllä on - lähteä mukaan kun voisi yhtä hyvä jäädä kotiin odottamaan. Epämukavuudesta huolimatta pelottaviin hetkiin ei kuole, vaikka hetken verran sitä on ehkä vakuuttunut että nin käy.

Ei auta kuin uskoa hyvän huomisen olemassaoloon.
Uskoa siihen, että minä olen arvokas ja ansaitsen olla itselleni hyvä.

Hetken neuvoteltuani Todellisen Minäni ääni voitti.
Todellinen Minä 1 - Syömishäiriö 0

Uskokaa tai älkää meinasin jättäytyä pois lauantain Pridekulkueesta ja tänään olisin tahtonut jäärä peiton alle sänkyynn koko päiväksi - koska jäätävä kehoturvotus. Syömishäiriön ääni vakuuttiaa vakuuttamistaan, että enhän mä voin mennä ihmisten ilmoille koska näytän vaahtokarkkimiehen kauan kadoksissa olleelta siskolta. 

"Kuvottava ihrakasa."

Kuiski syömishäiriö korvaani lauantaiaamuna.

"Croptop ja uusi High Wasted Viva la Frida -hame,

koska olemalla rehellisteti oma itsenstä on onnellinen ja #rantakunnossa."

Toteaa Todellinen Minäni päättäväisenä.

Edelläoleva dialogi olkoon rohkaisuksi sinulle, joka mietit että miksi koko ympäröivä maailma vaikuttaa aina niin iloisilta ja tasapainoisilta. Että miten väärin on kun omassa kehossa omana itsenään oleminnen on toisille vaan niin tavattoman helpon oloista.

Jokaisella on heikkoja hetkiä.

Jokaisella meillä on omat haasteemme.

Tutkijat ovat tehneet pääelmän, että enemmistö ihmisistä on sisimmässään enimmäkseen huolissaan siitä,miten ulkopuolinen maailma nyt minut näkee ja ollen siinä samalla sen verran täysillä itsensä lumoissa eittei ehdi herkeämättä tarkkaileman  ympärillä olevia ihmistä etsien näistä ihmisitä vikoja.

It's only in your head.

Huoli minun olemistani asuu minun korvieni välissä.
Enemmän kuin kukaan ulkopuolinen minä katsonn itseäni kriittiesti inhoten
- muut eivät ehdi, koska ovat niin pirun kiireisiä itsensä kritisoinnin parissa.

Minun heinäkuun haasteeni on vähentää itselle osoitettujen vaatimusten määrää.
Haastan itseni rohkeasti koettämään hiukan enemmän hetkeen heittäytymistä ja antautua siten kokonaisvaltaisesti elämästä nauttimiselle.

Unohtaa omasta olemisesta nousevat huolet,
nauttia sen sijaan täysillä läsnäolevasta hetkestä.

Haastetta kerrakseen.

Oikein mukavaa tiistaipäivää!

Rakkaudella,
Sallamari