#painorauhaa

Istun kolmeksi minuutiksi saaan autoon isäni kanssa. Puolessa välissä matkaa kuskin penkiltä kuuluu  ikääntyneen miehen monotonisella äänellä totiseen sävyyn lausahdus

"Kyllä sunkin pitäis vähän laihduttaa."

Siinä toisella etupenkillä lauseen vastaanottaja - minä -  lasken rauhallisesti - syvään huokaisematta - kolmee,  jonka jälkeen tietoisena itsestäni avaan suuni vastaukseen. 

"Tiedäkkö mitä isi, mä olen ensimmäisen kerran koko elämäni aikan tyytyväinen itseeni ja onnellinen elämästäni just tämän kokoisena. Mä jaksan koulussa hyvin ja tiedän, että oon fyysisen jaksamisen puolesta valmis työelämän haasteisiin uudessa ammatissa. Mä oon just niin sopivassa kunnossa itselleni, että mä kykenen tekemään kaikkea sellasia juttuja joita mua kiinnostaa tehdä. 

Ei - mun ei tarvi laihduttaa.

Mä olen hyvä just tälläisenä."

Itsevarmuudestani selkeästi hämmentynyt etupenkki vastaa salamana

"Niin olet.

Sillätävalla mietin vaan, että sitten jaksat pärjätä elämässä - kun se kuitenkin on sillätavalla loppujenlopuksi aika pitkä taival - etteti väsyis ja olisi kevyt askeltaa sitä.

Jajuu,  pärjääthänsä kyllä."

Syvä rauha laskeutui autoon.

Mä olen aiheesta sanottavani sanonut.

En myötäillyt,

en hymissyt,

 en sanonut "kyllä isi" vain toista miellyttääkseni.

Annoin rehellisen vastauksen.

That's all folks.

Eilinen munuutin mittainen keskustelumme on todennäköisesti lajissaan viimeinen. Viimeinen kerta ikinä kun isäni antautuu kanssani keskustelemaan siitä tarvisiko minun laiduttaa vai ei. Se viimeinen oljenkorsi, joka lopulta katkaisee täyteen lastatun kamelin selän.

  Reilu parikymmentä vuotta epärakentavia keksusteluja lienee yhden aiheen vatvomiseen ihan riittävästi.

Ensimmäistä kertaa elämässän  jaoin rehellisyyden värittämällä itsevarmuudella isälleni tiedon siitä, miten omasta mielestäni minä olen hyvä juuri tällåisenä ja juuri tälläisenä minun tulee siten riittää myös ulkopuoliselle maailmalle. Mikäli ulkopuolinen maailma kokee minut tälläisenään riittämättömäksi, se on heidän valintansa jolla ei ole minkäänlaista voimasuhdetta minun sisälläni kokeman onnellisuuden määrittelemiseen. Kehoni fyysinen koko ei ole verrannaissuhteessan siihen  millaisella askeleella tavallan elämän polkua.

Ensimmäistä kertaa ikinä isäni taipui sanomaan - joskin hämmennyksen tuottaman Froidilaisen lipsahduksen muodossa kaiketi - että minä olen hyvä juuri tälläisenä. Itsenäisesti isän suusta tuli maailmankaikkeuden kuultavaksi luottamuksen sanoja sitä tietoa kohtaan, että hänkin uskoo minun pärjäävän elämässä omien itsenäisten valintojen turvin. Luottamus siihen,että pärjääminen on kiinni aivan muusta kuin vatsan ympärysmitasta.

Meidän perheessä taidetiin juuri saavuttaa painorauha.

Tänään vietetään Suomen Syömishäiriöliiton alullepanemaa valtakunnallista Älä Laihduta -päivää. Minun blogini on yksi mukaan kampanjaan haastetuista blogeista. Tänä vuonna Älä Lahduta -päivän teema on Sairaan terve elämä. Teema puhuu karua tarinaa siitä, miten  ympärillemme luodaan uskomattomia sosiaalisia paineita pyhäksi muodostuneen tehokkas-terve-ja-tärydellinen -kolmiyhteyden tavoittelussa. Yhä enevissä määrin tuota pyhää kolmiyhteyttä lähdetään tavoittelemaan epärealistisesti juuri terveyden kannalta kaikella tavalla epäloogisin keinoin. Todellisen minämme rehelliset toiveet hukkuvat kovin helposti ulkopuolisen maailman korviimme kuiskivien seireenisäveliensekamelskaan.

nopeammin - enemmän - tehokkaammin

Jaksaa jaksaa! Luuserit luovuttaa!

Valmiiksi juuri sinua varten laadittujen vaatimusten lista on pitkä - miltei loputon. Tavoite vaikuttaa siintävän jokaisen sitä kohti kuljetun askeleen myötä yhä kauempana.

Olenko se minä  joka tätä oikeasti haluan - vaiko joku toinen, joka painokkaasti vaatii minua tekemään näin tullakseni hyväksytysti osaksi onkun toisen maailmankaikkeudelle manifestoimia toiveita?

Trust your inner voice.

Mukavaa perjantaita kaikille!

Rakkaudella,

Sallamari

#painorauha