Miten paljon on paljon
ja kuinka vähän on oikeasti vähän,
kun kyseessä on syömisen ja liikunan suhde painokäyrään
Miksi on niin, että kun kerran elämässään pääsee kiinni normaaliin syömisrytmiin, eli lakkaa ahmimasta, ja hyötyliikunnan nimissä kulkee kaikki mahdolliset työmatkaosuudet jalan, niin kaikesta huolimatta fyysinen keho jatkaa kasvuaa. Ulkomuoto on päivä päivältä entistä pullemapi.
Turvonneempi.
Painokäyrän oletan suunnanneen raketin lailla korkeuksiin.
Valehtelen, jos väittäisin jotakin muuta, kuin että nyt kuljetaa järjen äärirajoilla.
Mieli ei kykene ymmärtämään yhtälöä.
Miksi oi miksi?
Terve ja sairas mieli ottavat toisistaan mittaa lakkaamatta.
On vaikea uskoa muutoksen mahdollisuuteen, silloin kun ainoa havaitta kulkusuunta on näyttää vievän kohti entistä suurempia mittasuhteita.
Olo on epätodellinen.
Äärimmäisen ahdistava.
Peruste siinä itsellesi, että kyllä tämä on juuri se ainoa oikea tie muutokseen.
Kohti tervettä huomista.
Että juuri tätähän minä haluan.
ahmimattomuutta - oksentamattomuutta -järkevää liikuntamäärää
ensitä muumimaisempaa olomuotoa
Tähän asti terve järki on perustellut ydinminälle, että terveitä ruokailutapoja noudattamalla ja kohtuuliikunnalla sitä pääseen kiinni terveen mielen visioimaan kehoon.
Bullshit
Enstistä syvemmälle mennään ja lujaa.
Syömishäiriön huutaa täyttä kurkkua miten paljon parempi vaihtoehto oli syödä ja sitten oksentaa - se on ainoa oikea tie mihinkään. Se on ainoa tapaa pitää tappavat kilot poissa vyötäröltä.
Pelkään aidosti, että aivan pian syömishäiriön ääni voittaa tämän kamppailun.
Että sorrun taas.
Oksentamiseen ja rajoittaviin Dieetteihin.
Maanantaina raahaan itseni työterveyslääkärin vastaanotolle.
Syntynyt nurinkurinen tilanne on ilmeisen paljon helpompi hyväksy, mikäli sen taustalla ilmeneekin joku elimellinen (tai muuten järkevä) syy. Eihän tässä muuten ole mitään järkeä.
Miten kestää tilanne, jossa ei ole mitään järkeä?
Miksi yrittää, kun tällä hetkellä näyttää etten voi onnistua.
Syö tai et - liiku tai ole paikallasi, tilanne on aina sama
Minä paisun.
loputtomastikko?
Kuolenko mä tähän?
Niin monta iltaa mä olen jo itkenyt tilannetta.
Salaa ja yksin.
Kuka voisikaan ymmärtää.
Sä olet jo niin paljon paremmilla vesillä, olisit iloinen
Vittu joo.
mun kaapissa on kaksi oikeasti päälle mahtuvaa vaatetta.
Vihaan kaikkea.
Itseäni. Omia valintoja. Vallitsevaa tilannetta.
Ja ehkä eniten tulevaa.
Sitä, että jos en milloinkaan saavuta unelmiani.
Sitä normaalia olomuotoa.
Jos minä ikuisesti olenkin tälläinen
LÄSKI
Motivaatio on nollassa.
Miksi jaksaisi yrittää?
Todellisuus on toisinaan silkkaa tuskaa.
Ydin kysymyksenä
kenen äänellä tänään puhun?
itku silmässä,
Sallamari
On janska lukee tata, kun samalla lukulistalla edellinen blogi jossa syopahoitoa saava potilas hurraa kaikkia lisakiloja. Ihmisen ulkomuotoon vaikuttaa moni asia, lihasten kasvu, hormonit, se miten kroppa kasittelee energian, jne jne. Myos ikaantyminen tekee paljon. Se kroppa sut kantaa taal sen verran lyhyen hetken, et laihdutaa sit kaikki lopussa matojen avulla.... ;) Koitahan jaksella.
VastaaPoistalueskellessani toisten kirjoittajien blogeja ja heidän haasteitaan mä aina mietin todellisuuden monimuotoisuutta tässä maailmassa. Toisen onni on toiselle niin valtava haaste.
PoistaKiitos jaksamis toivotteluista. Kyllä tämä taas tästä.
Mä olen luovuttanut. Ja oksennan. Olen todennut, että Se ei laihduta minua, mutta Se poistaa ahdistusta. Ja turvottaa. Mulle ainoa keino on syödä vähän ja valitettavasti nykyisellä itsekurilla en siihen pääse. Niinpä niin. Mikä sitten on terveellistä. Yritän juosta, mutta Se on raskasta. Mä kai haluan virus tässä bulimiamaailmassa
VastaaPoistaEn voi kuin sympata. Bulimiamaastakin onneksi aika moni polku vie ulos. Sen sopivan polun lölytäminen on vaan niin perkeleellistä, että toisinaan ihmettelee kaiken tarkoitusta.
Poistamä olen yhä sitkeästi oksentamatta - Patrikin neuvoja noudattaen - syö enemmän ja rohkeammin :)