Päivä, kun en liikkunnut sängystä mihinkään. Ilmeisesti tuo huominen YT neuvottelujen alku painaa jossakin mielen syvissä uumenissa, enemmän kuin itsekään haluan uskoa. Heräsin viime yönä painajaisunesta omaan itkunsekaiseen huutooni. Näin aivan törkeää painajaista - havahduin lopulta itkuun ja siihen että huusin unessa äitiä ja mietin että missä helvetissä mä olen. Paikka tuntui vieraalta, aika täysin kadonneelta ja ainoa asia jonka tajusin olevan todellista oli rintaa puristava ahdistus. Enkä meinnnut usklataa avata silmiä, koska en tiennyt missä mä olen ja mikä aika mun elämässä nyt on käsillä.
Unessa mä olin yhtä aikaa lapsi ja aikuinen.
Kaikki mun ympärillä kuoli tai katosi - tai kumpaakin yhtäaikaa - ja jos mä vaan koskin johonkin se lakkasi olemasta. Unessa vallitsi hellittämätön hämärä, enkä mä saanut kohdistettua missä mä olen ja mikä aika on käsillä.
Ja sitten oli paljon veristä mätänevää lihaa. Kaikki asiat mun ympärillä kuoli, vain koska mä en onnistunut pelastamaan niitä. Jokainen jonka mä kohtasin oli sitä mieltä, että mun olis pitänyt pelastaa se kuollut.
Hautajaisia hautajaisten perään. Mun harteille yksin heitettiin niiden valmistelu, kukaan ei tahtonut auttaa koska oli mun vika että ne hautajaiset tuli - mähän en pelastanut sitä kuollutta vaikka olisin ihan hyvin siihen pystynyt jos olisin vaan tahtonut.
Sä et oikeasti rakasta ketään -mulle hoettiin koko unen ajan.
Painajaisen jälkeen mä heräsin vielä kahdesti, vaikkakaan en aivan yhtä tuskaisissa tunnelmissa. Aika ja paikka käsitteet oli auttamatta sekaisin koko yön. Kahdeksalta mä luovutin ja nousin ylös, saldona joku kuutisen tuntia unta, sillä mä en saanut unta ennen kahta.
Mä luulin voittaneeni nää painajaiset jo.
Että yöt olisinkin taas ystävällsiä.
Bullshit - mua pelottaa ajatuskin nukkumisesta just nyt.
En tiedä mitä sanoa.
Muuta kun, että tänään musta ei oo mihinkään.
Mä annan itsellei luvan olla just näin.
Jatkan yrittämistä taas huomenna.
Silmät ristissä,
Sallamari
Ei kommentteja