Halusin nyt blogissa nostaa esille tämän kysymyksen, jonka kovin usein kuulee esittävän sellaisille ihmisille jotka on kirjoitettu sairaslomalle jostakin muusta syystä, kun helposti havaittavan fyysisen vamman taikka jonkin supertarttuvan tai petipotilaaksi kaatavan sairauden vuoksi.
Helposti silmin havaittava vamma tai petipotilaaksi kaatava sairaus on kenen tahansa helppo ymmärtää. On helppoa myös omin silmin nähdä että sairaslomalle kirjoitetun, juuri tässä hetkessä, toden totta on haastavampaa kuin keskivertonormaalissa erveydentilassa.
Sitten on kaltaisiani näkymättömästi sairastavia. Mietä, joita ei tartuntavaaran tai taudin luonteen takia ole siduttu olemaan sairasloma-aikaa kodin tai vuoteen omana. Meitä, jotka voimme liikkua ja käyskennnellä kanssaihmisten seassa erilaisia juttuja tehden
ja kuitenkin samanaikaisesti lääkäri on todennut tervveyden tilamme alentuneen juuri merkittävästi sen verran, että olemme tässä hetkessä sitä täyttä työterävyyttä vailla.
Hankalankuuloinen yhtälö.
On helppo todeta, että kun ei kerran ole mitään näkyvää tai tarttuvaa
niin sitten se on vaan silkkaa laiskuutta ja omaa saamattomuutta.
Että ottaisi tuokin nyt itseään niskasta kiinni tekesi vaan.
Että ei se nyt voi olla niin vaikeaa,
kun elämäähän tämä vain on.
You so wrong.
Haluan tässä raottaa salaisuuksien synkkää verhoa tämän
sairaslomalla-mutta-ei-näkyvästi-sairaana -asian suhteen omien kokemuksieni pohjalta.
 |
| kello viiden tee - tärkeä päivärutiini tietyissä osissa maailmaa |
Minulle rutiinit ovat arjessa jaksamisessa ne kaikkein tärkeimmät tukipilarit.
Tutut arkirutiinit pitävät minut kasassa ja auttavat minut läpi kaikkein kaaoittisimpien päivien.
Koitan kynsin ja hampain - siis viimeiseen saakka - pitää rutiineistä kiinni myös sairauden akuuteimpien päivien aikana. Pyrin pitämään itseni mahdollisimman toiminnallisena, ehkäisten näin ollen itseni vajoamasta syvemmälle ja syvemmälle masennuksen syövereihin.
Ensimmäisenä tukipipari on unirytmin korjaaminen - aikaisin nukkumaan ja ihmisten aikaan sängystä ylös. Ei - minä en siis lojuskele päivätolkulla sängyssä tekemättä yhtikäs mitään. Eipä sillä, on hetkiä jolloin tekemättä olo ja lojuskelua on ihmisen toipumisen kannalta erittäin tärkeää - pysähtyminen ja paikalleen hetkeksi jääminen kun on jalo taito. Ja sellaisia päiviä minunkin historiani tuntee sitä en kiellä - siis sellaisia päiviä, jolloin on ollut aivan pakko pysäyttää kaikki liike ja jäädä vain hetkeksi makaamaan paikoilleen - ensimäinen ja ainoa totaalisesti sängyn valtaan minut vanginnut masennuskausi on vuosikymmenen takaista historiaa, mutta siitä huolimatta totta. Olen siis siellä ollut minäkin.
Tässä kohtaan elämääni, sellaisina päivinä, kun oikein kovasti väsyttää saatan napata päivän mittaan päiväunet - ei eroa mitenkään ihan normi viikonlopun tunnelmista, viikoloppuisin nukun toisinaan mieluusti päiväunia, kun ei ole mitään akuuttia tekemistä.
Toinen tärkeä tukipilari minulle on säännöllinen syöminen.
Kun nälkävelkaantumista ei pääse syntymään, alttius ahminnalle pienenee huomattavasti,
Kolmantena tukipilarinani on toiminnallisuus - pyyrin saamaan tehdyksi jotakin pientä joka päivä.
Yhtenä päivänä pyykit, toisena likaiset astiat, kolmantena päivänä juoksevia paperihommia - niinkuin uuden verokortin toimittaminen töihin - ja neljäntenä päivänä kissanhiekkalaatikko putipuhtaaksi. Näin ei totaalinen kaaos pääse iskemään kotiin ja on helpompi hengittää kun tietää saaneensa jotakin tehtyä.
Paljoa en juuri nyt itseltäni vaadi. Katsokaan haastavimmaksi tälläisen ulospäin näkymättömän sairastamisen tekee se seikka, että jopa itselleen on kovin vaikea sanoa niin sen itsekin oikeasti käsittäisi,
että juuri nyt minä en jaksa niin paljon kuin sisimmässäni tahtoisin.
Että toimintakykyni on oikeasti juuri tässä hetkessä tavanomaista alhaisempi.
Kun se ei nåy missään. Ei lihassa tai veressä, ei paljain silmin tai röntkensäteen valossa.
Nothing to see.
Yuo can only feel it.
Se tuntuu pohjattomana väsmyksenä.
Ei sellaisena, nyt mua nukuttaa ja laitan silmät kiinni väsymyksenä,
vaan enemmän asioihin tarttumisen ja tekemisen aloittamisen vaikeutena.
Vaikeutena löytää silmänräpäyksessä sitä kaikkea kaunista ja ihanaa eteen ilmaantuvista asioista ja tapahtumista. Vaikea löytää naurun aihetta kaverin kertomasta huonosta vitsistä.
Vähän niinkuin koittaisi löytää juonen huonosta mustavalkoisesta taide-elokuvasta - kriitikko väittää, että siellä se on ja pirun hieno onkin, ponnisteluista huolimatta sinä et näe mitään muuta kuin tuntitolkulla tylsää yksiselitteistä maisemakuvaa.
Ihmiskohtaktit ovat yksi tärkeä asia. Myös sellaisina päivinä kun ei millään huvittaisi tai ei mitenkään jaksaisi puhua kenellekään, tekstiviestin tai sähköpostin lähettämisestä puhumattakaan. Ihmiskontaktit ovat yksi syy, miksi vietän tavattoman paljon aikaa sairaslomaillessani Lindan luona täällä Helsinki-kodissa. Kotona on liian helppo vetäytyä omiin oloihinsa ja lakata puhumasta. Puolisolle puhumattomuus on ystävälle puhumattomuutta helpompaa toteuttaa. Ja toiseksi Helsinki-koti pitää minut piirun verran aktiivisempana päivisin, tämä kun sijatsee keskellä Helsinkiä kävelymatkan päässä kaiken tarjoavista elokuvateattereista ja pääkaupungi museotarjonnasta. Omahyväistä, ehkä - mutta sairasloman ensisijainen tarkoitus on saattaa ihminen takaisin normaalitilaiseen toimintaa ja tutkimukset osoittavat maiseman vaihdoksen auttavan tehokkaasti irroittamaan ajatuksen huolia ja murheita aiheuttavista asioista. Myös tälläisissä tapauksissa kun oma koti ei ole se huolien ja murheiden ensisijainen lähde. Tuttu ympäristö altistaa helpommin ajatukset kiertymään uudelleen ja uudelleen takaisin ongelmien ympäri.
Muutama päivä toisessa ympäristössä tekee terää - pysyväksi ratkaisuksi siitä ei ole.
Eihän ongelmia voi paeta tai niiltä kadota - parasta itselle on hetkeksi vetäytyä keräämään voimia ongelmien kohtaamiseen ja voittamiseen vahvistamalla positiivisten kokemusten ja kiinnostavan tekemisen voimin omia hetkellisesti unohtuneita voimavaroja.
 |
| no hurry - its hare |
Tänään siis seikkailen vielä Helsinki-kodin maisemissa. Rauhoittumassa ja nauttimassa minä-ajasta. Vähän samalla ajatuksella, kuin joskus muinoin hysteerisiksi diagnosoidut naiset kuljetettiin maaseudulle hermoparantolaan unohtamaan ikävät asiat, tekemään kaikkea mukavaa ja vahvistumaan maaseudun raikkaassa ilmassa. Raikkaan maalaisilman sijaan minä tosin hengittelen pääkaupungin katupölyä Helsingin keskustan sokkeloissa seikkallen. Herättyäni lähdin liikenteeseen - ihmisten ilmoille. Yöpuku päivävaatteisiin, ensimmäinen askel tätä päivää suoritettu. Toinen askel oli hoitaa kuntoon muutama tärkeä asia tietokoneella - varmistua siitä, että uusi verokortti on työpaikalla. Pohdin kaksi minuttia vievän tehtän aloittamista puolisen tuntia - hetken se tuntui melkein ylivoimaiselta. Ja kas, alun jälkeen se oli parissa minuutissa ohi.
Hyvä esimerkki juuri tämän hetken toiminnallisista haasteista.
Ilahdutin itseäni tänään vierailemalla viimein eläintieteellisessä museossa - ajatus siirtyi tehokkaasti ikävistä kuvioista kaikkeen aidosti mielenkiintoiseen. Edellinen vierailuni eläinmuseossa ajoittuu jonnekin kultaiselle kahdeksankymmentä luvulle ja kovin paljon tuo museo on uudistunut vuosikymmenten saatossa. Lasipurkkeissa lilluvat spriihin säilötyt, mielestäni kovasti mielenkiintoiset, eläinnäytteet on siirre tutkijoiden käyttöön varastotiloihin. Mieleeni on jäänyt jännittävä kuva, edellisestä käyntikerrasta, loppumattoman tuntuisesta hämärän ullakkohuoneen hyllyrivistöstä lilluvia eläinraatoja sisältävine purkkeineen. Olin ehkä aavistuksen pettynyt, kun en tuota salaperäistä hyllyrivistöä enää museosta löydäkkään.
Totta on museovahdin toteamus, kun purkkien puuttumisesta häneltä kysäisin, siitä että eiväthän nuo spriihin säilötyt otukset olleet mitenkään järin yleisöystävällisiä. Ovat kuulemma enemmän tutkijoita kiinnostavaa materiaalia ja pienemmistä vieraista ällöttäviä ja vähän pelottaviakin. Onhan spriissä lilluvassa eläinsikiössä tietty pelottavuusaspekti totta - minusta nuo purkit silti olivat jo lapsenakin salaperäisellä tavalla kiehtovia.
 |
| Löytyi onneksi edes muutama näitä ihastuttavia otuspurkkeja spriissä lilluvine näytteineen |
Huomenna palaan kotiin ja toisenlaisten arkirutiinien pariin.
Muutama pieni askare päivässä, laatulukemista ja pari kuppia hyvää teetä.
Before I even know, I'll be back to okay.
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja