syksy
myrksyävä luonto
mielen aallokot
Olen huutanut kaksi päivää.
Huutanut, itkenyt ja ollut raivotar,
kaikkeen tyytymätön, kaikesta ahdistunu.
Lyhyiden yöunien väsyttämä.
Epävakaa.
Rajatilaoireileva epävakaa persoonallisuus.
Tiistaina kaikki on hyvin,
keskiviikko menettelee
torstai on jo täyttä helvettiä.
Herään aamulla sohvalta korvasärkyyn,
lonkka puutuneena.
Ei vittu, mä nukun taas sohvalla,
tulpat korvissa
tällä kertaa muun kuin oman unihäiriöni sängystäajamana
kuika kauan pitää jaksaa?
tilanteissa, joissa minä en fyysisesti voi tehdä enempää
minulla ei ole avaimia muuttaa tilanneetta
mutta en minä näinkään jaksa
vittusä menet taas laidasta toiseen heittämällä,
eilen oli kaikki hyvin ja elämä kiilsi,
tänään on kaikki aivan perseestä
Tuhahtelee JunttiPee
Mä tiedän kaikuu vastaushuutoni
mua ahdistaa eniten se,
etten mä ole vittu viikkoihin nukkunut yhtään täyttä yötä
missään muulla kuin Lindan sohvalla.
mun keho huutaa unta
mä meinaan nukahtaa seisaalle
onnistuneesti kahvista vieroitetusta,
on äkkiä tullut 6 kuppia kahvia päivässä kuluttava kärttyperse
uni vaan on mun jaksamiselle niin äärimmäisen tärkeää
kun unirytmi pettää,
kaikki alkaa flippaamaan yksi toisensa jälkeen
ensin mieli täyttyy pienistä aalloista,
neljä päivää myöhemmin myrskyää kunnolla
yksi hyvä yö tasoittaa vähän tilannetta,
muttei se oikeasti ongelmaa poista
ongelma ei asu mun pääni sisällä
mun pään kautta se vaan purkautuu koko maailman nähtäväksi
lopulta mä avaudun naamakirjassa koko maailmalle
musta tuntuu etten mä jaksa tänään pidemmälle
minne katosi positiivinen ajattelu
hyväkarmafengshui
mindfullness
vähäisen unen aikaansaamaan ahdistukseen
Rajatila saa aikaan sen, että väsyneenä kaikki on mustavalkosita
on - off
hyvää - pahaa
in - out
yes no
mitään siltä väliltä en onnistu näkemään
pahinta on ehkä jälkitilat,
nämä päivät hyvin nukutun yön jälkeen,
kun tietää käyttäytyneensä täysin typerästi
täysin itseään vastaan
mutta kun aivot vain sanovat
se lisä, että kausin vaihtuessa saa ylipäätään tehdä tavanomaista enemmän työtä itsensä kanssa
yhtäaikaisesti lehtien kuollessa, tuntuu että jokin osa minusta kuolee taas
koteloituu talvea vasten
ehkä tänä syksynä kyllä vähän vähemmän kuin viime syksynä,
mutta silti muutos tuntuu
ruoka muuttuu turvaruoiksi
- päästääköhän mun mieli ikinä kokonaan irti niistä
syömisen tarve tuntuu pakottavalta
olenkohan mä ikinä lopullisesti valmis
toki vähemmän tänään kuin milloinkaan ennen,
ja sitäpaitsi mulla on laatikollinen työkaluja
olisi vaan tahtoa niiden käyttämiseen
kai tämä tästä
mä odotan kyllä sitä syksyä,
jonka saapumista en huomaa.
Rakkaudella,
Sallamari
all black and white
Ei kommentteja