Salakavalat rypäleet

Toisinaan miettiin, että mikä oikeasti saa mut ajattelemaan tällä tavalla. Täysin epälooginen ajatusmalli - terve järki sanoo, että eihän tämä nyt näin mene - silti mieli kuitenkin ohjaa toimimaan tietyllä tavalla. 

Mistä näitä ajatuksia syntyy?

tai oikeammin kai miksi näitä ajatuksia syntyy

tai vielä enemmän oikein olisi kysyä,

 että miksi näitä ajatuksia yhä syntyy

Miten sitä taas yhtä-äkkiä huomaa karttelevansa jotakin ruokaa?

Mulla kuitenkin ylipäätään menee tänään paremmin kuin ikinä syömisen kanssa ja mä tunnen olevani todella vapailla vesillä  noiden ruokaan liittyvien pakkoajatusten kanssa.

Kaiken hyvän olon keskellä,

on kuitenkin edelleen salakavalia pakkoajatuksia ja pelkotiloja.

Mä en uskalla syödä viinirypäleitä.

en vaan voi koskea niihin,

puhumattakaan että laittaisin niitä suuhuni

Out of the Blue löytyy jostakin tila tälläiselle pakkoajatukselle.

Se alkoi taas ihan viattomasta sivuhuomautuksesta,

JunttiPee viattomasti kerran viestettieli lukemansa lehtiarttikelin pohjalta

"Tiiätsä, että viinirypäleet on sokeripommi,

niissä on niin paljon sokeria että ne on melkein kun karkkia."

Jotenkin se  vaan iski muhun,

enkä keskustelun jälkeen ole osanniut katsoa rypäleitä enää niinkuin ennen.

Mähän oikeasti pidän rypäleistä.

Söin niitä ennen aika usein iltaisin.

Nykyään ne pelottaa mua.

ajatus niiden syömisestä tuntuu puistattavalta

Yhden viattoman uutisreferaatin perusteella.

mun aivot ikäänkuin imivät joka sanan  uutisreferaatista itseensä absoluuttisena fatkatietona

- sellaisena mitä on pakko noudattaa ja totella

muuten...

Niin mitä oikeastaan tapahtuisikaan jos mä uhmaisin tätä kieltoa?

Söisinkin rypäleitä?

kaikki menis taas vaan pilalle

that is what your life is all about

täydellinen epäonnistuminen

 ääni takaraivossa toteaa varmana

Kenen ääni?

Mä en itsekään oikein käsitä.

Miksen mä vain syö.

Eihän se voi olla niin vaikeaa.

Pakko taa olla  tollai huomionhakuinen.

Just.

Voi kuulkaas kun on ratkiriemukasta nyppiä rypäleet pois valmiista salaattiannoksesta,

toppuutella siinä samalla silmäkulmia poltteleviä kyyneliä

kun rypäleet vaan ahdistaa

ne on aivan täynnä sokeria

niin siinä artikkelissa sanottiin

ruokaseurueessa miettivät vaan, 

että toi on varmaan allerginen noille rypäleille,

mikäli ei niin sitten se on oikeasti vaan muuten omituinen

- kuka nyt ei rypäleistä tykkkäisi?

Kaikkihan niitä syö.

Ne on hedelmiä,

kevyitä

vihreitä

nollakalorisalaattiin kuuluvia

Vittu, kun eivät ole.

Ne on salakavalia karkkeja

täynnä vihaa ja läskiksi muuttuvaa sokeria

Pettävät meitä,

niinkuin pettää kaikki muukin ravinnoksi tarkoitettu,

tuo salaattikin,

täynnä vihaa ja läskiksi muuttuvaa energiaa.

Miksi mä taas olen ainoa joka näkee tän salaliiton todelliset kuviot?
Ne huijaa teitä,
älkää uskoko niihin!

Mutta jotakin kai on pakko syödä.

Mieluummin kyllä itkisin.

 Lakkaakohan tää milloinkaan?

Haluan omistaa tämän tarinan niille mediatahoille,

jotka yhä uutisoivat syömishäiriöstä ruokkien sellaista yleiskäsitystä,

että syömishäiriöt  ovat teini-ikäisen kehittymättömänmielen huomionhakuista oikeuttelua

ja jotakin sellaista minkä voi halutessaan vaan lopettaa yhtenä päivänä

kasvamalla aikuiseksi ja vihdoinkin alkamalla sovinnaisesti käyttäytymään

elettyjen ikävuosien mukanaantuoman vastuuntunnon mukaisesti

No. It's nothing like that.

When cat is out of the bag,

you never gonna get it back.

Sen kanssa voi toki oppia elämään.

Ensi viikolla kerään rohkeutta ja harjoittelen ehkä rypäleiden syöntiä.

Rypäle kerrallaan.

koska mä olen vahvempi kuin toi sairauden ääni mussa

My body,

my rules

- no further authorization needed.

Mä olen kuitenkin aikuinen,

mulla on lupa itse päättää omista syömisistäni.

Aivan sama,

mitä joku perkeleen lehtiartikkeli asiasta ajattelee.

Rakkaudella,

Sallamari