Saamelaisten kansallispäivä

Oikein hyvää Saamelasiten kansallispäivää!

Tuntuu jotenkin luontevalta jatkaa edellisen kirjoituksen teemalla ja paljastaa tänäänkin itsestä jotakin sellaista, joka saattaa jollekin lukijoistani olla ihan uutta tietoa.

Isoisäni äidin puolelta on kolttasaamelainen. Tämähän tekee siis äidistäni puoliksi ja minusta neljäosan verran perimältään saamelaisen. Tästä syystä Saamelaisten kansallispäivä koskettaa minua hyvin henkilökohtaisella tasolla. 

Saamelaisten kansallispäivä on vielä verrattaen nuori juhlapäivä. Suomalaiseen almanakkaan se merkittiin  vuonna 2004, vaikka itse kansallispäivästä päätettiinkin jo vuonna 1992. Juhlapäivän todelliset juuret juontavat yli sadan vuoden taakse, vuoteen 1917, jolloim Trondheimissä Norjassa järjestettiin ensimmäinen pohjoismainen yhteinen saamelaiskokous. Tämän kokouksen ajatuksena  oli pohtia saamelaisten elinmahdollisuuksia sekä ottaa kantaa saamelaisia koskeviin kysymyksiin, kuten liikkumiseen, maiden käyttöön, poronhoitoon ja koulunkäyntiin liittyvät kysymykset.

Suomen saamelaisalue kattaa Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Lapin paliskunnan alueen Sodankylän kunnassa. Suomen noin 6000 saamelaisista vajaat 3 000 puhuu saamelaiskieliä äidinkielenään. Huomattava osa Suomen saamelaisista asuu saamelaisalueen ulkopuolella, esimerkiksi, saamelaiskäräjien mukaan saamelaisia asuu kaikkiaan 230 kunnassa.

Tästä päästään luontevasti kiinni kutkuttavaan kysymykseen,

olenko minä saamelainen?

Saamelaiskäräjälaissa saamelainen määritellään seuraavasti; Saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:

1) että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai

2) että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka

3) että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Kielikysymykseen en osaa vastata yksiselitteisesti. Tiedän sen verran, että äitini ei ainakaan puhunut saamen kieltä. Isoisästä en sensijaan ole varma, hän on hyvinkin saattanut oppia saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Minun muistikuvissani ei ole havaintoja saamen kielen puhumisesta.

Kakkoskohtaan vastaus on tiettävästi kyllä. Tietojeni mukaan isoisän vanhemmista löytyy tarvittava merkintä ko. rekisteristä. Kenties isoisäkin kohdalla näin on.

Kumpaakaan vanhemmistani ei ole merkitty äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Minulle yksinkertainen vastaus saamelaiskysymykseen on EI - Minä en koe olevani saamelainen.

Eniten ehkä juurikielikysymykseen vedoten, Minä en puhu saamen kieltä eikä vanhemmistani kumpikaan ole puhunut saamen kieltä äidinkielenään. Pidän henkilökohtaisesti kielikysymystä hyvinkin tärkeänä, sillä yhteinen kieli on iso tekijä kulttuuria pohdittaessa. Saamelaisuutta pohdittaessa syntyperän lisäksi tärkeä osa saamelaisuutta on elävän kulttuuriperinnön vaalimista. 

Saamelaisten kannalta on surullista, että vielä tänä päivänäkään Suomi ei ole ratifioinut yli 20 vuotta sitten hyväksymäänsä alkuperäiskansojen oikeuksia määrittävää ILO 169 -yleissopimusta.  Sopimuksen ydinajatuksena on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen.  Edellinen hallituksemme päätti allitusohjelmassaan,  että tuo sopimus ratifioidaan syksyllä 2014, mikäli hallituksessa saavutetaan yhteisymmärrys saamelaismääritelmästä. Vaikka saamelaisten yli päättävä elin , saamelaiskäräjät,  ovat enemmistpäätöksellä ilmaisseet kannattavansa sopimuksen ratifiointi, sopimus on edelleen ratifioimatta.

Mitä minuun itseeni tulee,

 kerron hyvin avoimesti olevani saamensukuinen.

Vaikka saamelaiseksi minusta ei ole,

olen saamelaisista sukujuuristani kovin ylpeä ja onnellinen.

Tälläisiä tunnelmia tänään.

Rakkaudella,

Sallamari