14. marraskuuta 2016

Isäinpäivän tunnelmia



"Mikset sä äiti näytä yhtään vaarilta?"

Perustelin lapselle siinä vaarin sohvalla istuessani pikaisesti ainakin 7 sellaista asiaa, joka meissä isäni kanssa on samankaltaista. Meillä on samanlaiset nenät ja aika yhtenevät kädet. Jaloissa on paljon samaa, otsan muodossakin on yhtenevyyttä ja kasvoille nousee helposti samantapaisia ilmeitä. Huonojen elokuvien parissa me nauretaan ihan samassa kohtaan aika samalla tavalla - mauton nauraminen se jos mikä on geneettinen ilmiö.

"Ehkä sä sit näytät enemmän vaan siltä sun kuolleelta äidiltä." - lapsen vilpitön lopputoteamus isänpäivävierailun yhdenmukaisuus aiheeseen.


Sun kuollut äiti, on oikeasti lapsen isoäiti. Todellinen olemassa ollut äiti minulle, lapselle taasen täysin mielikuvituskaverin kaltainen hahmo. Mitä ei itse ole nähnyt, ei voi täysin itselleen todeksi todentaa.

Isänpäivän tunnelmissa jatketiin isän kanssa juttua siitä minun kuolleesta äidistäni. Siitä, miten vihdoin viime viikolla isä jaksoi viedä haudalle kanervat. "Hoidan niin pitkään kun jaksan, ei sun tartte vaivata mieltäs hautahommilla." Pohdittiin mitä tehdä sitten kun isää ei enää ole, sitten kun ollaan tilanteessa että on hauta paikassa jossa ei ole oikeastaan mitään syytä vierailla. 

"Otat seurakunnan hoitamaan ja sitten annat pois. Ei ketään voi vaatia käymään satojen kilometrien päässä kuolleiden vuoksi vähintään kahdesti vuodessa." 


Ollaan yhtenevillä linjoilla muistamisesta, eikä suinkaan välinpitämättömyyden vuoksi vaan siksi että elämä jatkuu. Kolme vuosikymmentä on pitkä aika murehtimiselle - huomaan helpotusta isäni äänessä, kun hän puheistani huomaan minun vihdoinkin päästäneen surusta irti -  ihmisen vilpitöntä muistelua voi tehdä siellä missä ihminen ikinä kulloinkin on.

Elinaikana on viisaampi poiketa vieraisilla,
 sanoa toiselle että se on tärkeä.
Haudalla on perin hiljaista itsekseen muistella.

Edellisestä vierailusta isän luona on kulunut tänään 191 päivää.

Isä valmistautuu suureen leikkaukseen. Asia josta puhutaan niin, että asioiden todellinen laita ei milloinkaan lipsahda kielenpäältä ulos. Jos asian sanoo ääneen, se muuttuu todeksi - näin minä ajattelen. Niin todennäköisesti ajattelee tuo toinenkin, niitä samankaltaisuuksia tässäkin kohtaan. 

Vannotin olemaan kuolematta ainakin seuraavat kaksi-ja-puolivuotta.  Kun en millään ehdi elämisen kiireen keskellä hoidella jäähyväisiä seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana. Ensin on koulua ja sitten sitä yrittäjäelämää. Kaksi ensimmäistä vuotta on yrittäjällä ne kaikkein kiireisimmät.

"Mä en koskaan ajatellut, että susta tulis yrittäjä."

Rehellinen toteamus isältä, ensimmäinen kannustus vuosikausiin.
Äänensävy tihkuu kannustusta ja kevyesti piiloitettua ylpeyttä.

Omintakeisten lauseiden lomassa sataa kannustusta ja tsemppauksia yrittäjäelämään.

Kuuntelen hiljaa kiitollisena.




Osoita rakkautesi silloin kun hän on vielä täällä. Kortin ja kornin runon sijaan, lupasin isänpäivälahjana vierailla vastedes isän luona useammin. Kaksi kertaa vuodessa on eittämättä aivan liian harvakseltaan. 

Rakastaa, kun rakastamisen hetki on läsnä.
Jep, isä on minulle rakas.


JunttiPeetä lahjoin ravintolalounaalla.


Kiitollisuutta on nuo kaikki minun rakkaat.


Rakkaudella,
Sallamari


4 kommenttia:

  1. Minusta ainakin tärkeintä on että muistaa sitä edesmennyttä ihmistä omalla tavallaan oli sitten missä vaan. Eli se hautapaikka ei ole niinkään tärkeä asia, paitsi jos edesmennyt ihminen on eläessään ilmaissut asian olevan hänelle tärkeää.

    Itse en tuntenut kuin vain yhden isovanhempani. Loput olivat minulle vain mielikuvistusolentoja tai satujen sankareita. Olisi kiva tietää heistä enemmän, mutta en vaan jotenkin osaa puhua kuolleista vanhempieni kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin vanhemman näkökulmasta katsottuna on ihan yhtä haastavaa puhua kuolleista lapsien kanssa. Kun itselle asiat tässä edesmenneessä ihmisessä on niin itsestään selviä ja toiselle taas aivan käsittämättömiä.

      Ehkä osa asioista vaan kuuluu tietyllä tavalla jäädä...ei nyt unholaan, mutta tämän päivän juttujen ulkopuolelle menneen historian lukuina.

      Poista
  2. Ihana että osaa, edes jossain kohtaa, päästää surusta irti ja jatkaa elämää ja pitää muistot mukanaan omalla tavalla. ❤ Tällaisia perustaitoja pitäisi mun mielestä opettaa ihan koulussa tms.

    Ja voihan ihana, lasten suusta tulee kyllä aikalailla kaikenlaista. ^_^

    ~ Frillycakes ~

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koulussa voitaisiin opetella positiivistä muistelua ja surun käsittelyä. Surun käsittely varsinkin tahdotaan painaa villasella (ja mielialalääkkeillä koululääkärin taholta) pois mielestä ja näkyvistä. Voisiko kouluun saada surukerhon pieniä ja isompia suruja varten, sellaisen missä saisi vapaasti surra ja käsittellä surua ja tutustua sitä kautta surusta ja suremisesta kasvavaan positiiviseen voimavaraan.

      :)

      Poista