 |
| Yksisarvinen päivässä pitää positiiviset vibat pinnalla |
Marraskuu on lähes kirjaimellisesti syönyt minut elävältä pimeydellään.
Herään aamulla pimeyteen. Panen puolihuolimattomasti merkille, miten tavattoman pimeää ympärillä on istuessa bussissa matkalla kouluun. Havahdun koululla ikkunasta kajastavaan hämärään, kun saattelen asiakasta kassalle maksutapahtumaa varten pitkän värjäysprojektin päätteksi.
Aistin ympärilläni sysipimeyden, kun illalla vihdon pääsen kotiin.
Käsillä on koulutaipaleen rankimmat päivät - pimeää, märkää ja harmaata. Päivät kaikenlisäksi vilahtavat ohi vauhdilla sellaisella vauhdilla, etten ehdi tarttumaan niihin. Uuden oppiminen, opittujen taitojen hiominen sekä ymmärrys "miksi teen, sitä mitä teen" muodotavat arkipäivän rutiinit. Kiivaimillaan kohtaan uuden ihmisen tunnin välein, haastavimmillaan taiteilen eri värien sekamelskassa kuusi pitkää tuntia pysähtymättä.
Analysoin, hahmotan, kokeilen ja havainnoin jo onnistuen tai niin että päästään projektissa uuteen alkupisteeseen. Toisinaan ihmettelen ja sen perään jatkan, korjaan ja viimein oivallan. Kirkaalla hetkellä ymmärrän homman ytimen ja keksin itsenäisesti miten onnistua tälläisissä työtehtävissä jatkossakin.
Kotitehtävänippu on tehty ja palautettu. Koulu on kahden viikon harjoittelujaksoa ja näyttöjä vaille valmis kaikkien niiden velvoitteiden osalta, jotka meille suorituslistan muodossa koulun alussa annettiin. Ihmettelen itsekin välillä, missä välissä minä loihdin todeksi kaikki annetut kirjalliset kotitehtävät. Päivittäisistä kolmen tunnin bussimatkoista on tullut otettua näemmä kaikki hyöty irti.
Ainoa asia mitä syvästi kaipaan juuri tässä hetkessä on uni.
Kuusi tuntia yössä ei oikeasti riitä.
3 more months to go.
Varoituksen sananen tähän väliin,
jokainen unelma vaatii toteutuakseen jonkin vastineen.
There is no free meal.
Jokaisella haaveella - kaikkein aidoimmalla ja rehellisimmälläkin - on kääntöpuolensa. Saadakseen elämäänsä toivomaansa uutta on samanaikaisesti luovuttava jostakin.
Joka hetki tällä polulla - ne vaikeatkin hetken, jolloin haluaisi käpertyä nurkkaan ja vain itkeä - ovat niin rakkaita ja arvokkaita. En kyllä vaihtaisi tätä päivää toiseen, huolimatta siitä että kevyttä pumpulipilvillä leijailua ei polku unelmaelämää kohti ole joka askeleella.
Jokainen päivä vie eteenpäin.
Superihanat luokkatoverit ovat parahautta. Hesburgerin pöydässä koulupäivän pääätyttyä kokoontui äsken lämminhenkinen vertaistukiryhmä.
Sai sanoa ääneen, että mä niin haluaisin itkeä.
Musta tuntuu, että raitafoliot piinaavat mua ensi yönä painajaisissa.
En käsitä, miksi hius ei voi mennä suosiolla sinne minne minä haluan.
Hajottaa....
Turhauttaa...
Hämmentää....
Ja seuraavassa hetkessä kehuu toisen tekemään ja sanoo kannustuksena, että kato nyt miten hienosti ja hyvin sä tein sitä ja tuota - saaden aivan samanlaista kannustusta vastakaikuna takaisin.
Tietoisuus siitä, että joku toinenkin tuntee juuri näitä samoja tuntemuksia lämmittää mieltä. Luo vahvuutta sille, että huomenna on ihan uusi päivä ja uudet ihanat asiakkaat. Uudet mahdollisuudet oivaltaa ja oppia - kääntöpuolenaan uudet haastavat tilanteet yllättävine sivujuonenkäänteineen.
Samassa veneessä ollaan kaikki.
Melkein valmiita, vaikka samalla vielä onnellisen paljon keskeneräisiä.
Jaksuhalien voimalla mennään eteenpäin.
Tervetuloa joulukuun,
oi miten saavutkaan juuri sopivaan kohtaan!
Rakkaudella,
Sallamari - marraskuun uuvuttama opiskelija
Ei kommentteja