Ahminta on edelleen poissa.
Elämäni ensimmäinen loma ilman ahmintaa ja ahminnasta seuraavaa ahdistusta.
Elämäni ensimmäinen kesäloma, ilman ainuttakaan laskettua kaloria.
Ei pakonomaista tarvetta laihtua - kävellä vielä vähän pidemmälle, jotta saisi kulutettua vielä vähän enemmän
jotta sitävastoin voisi syödä muka hyvällä omallatunnolla yhden ainakin kolme jäätelöpalloa enemmän.
Itseasiassa jälkeenpäin on todettava, että söin tällä lomalla varmasti vähemmän kuin millään elämäni lomalla tähän saakka - mukaanluettuna siis myös mennyt viikonloppu ja ultimaaliset kymppibileet ja niiden tarjoilu.
Unkarissa hurahti huomaamatta päivä tai kaksi ilman pakonomaisia ajtuksia, että koska mä nyt kerran oon lomalla mun on pakko syödä jäätelöä, ja kun kerran syö yhden jäätelön ja on mukamas lihava possu niin rangaistukseksi siitä että on lihallinen ja inhimillinen on syötävä ainakin kolme muuta jääätelöä
tahtoi sitä oikeasti jäätelöä tai ei.
Söin, kun oli oikeasti nälkä - ja sitä mitä oikeasti teki mieli.
On pakko myöntää, että ajatusteni takaosissa pelkäsin jotenkin suunnattomasti loman jälkeistä ensimäistä maanantaita. Ennen se on aina ollut merkityksellinen päivä.
Katkeaako lomanaikana aloitettu hölläily ja siitä seurannut ahmintaputki vai mennäänkö sitä kiihtyvällä vauhdilla aina vaan syvemälle ja syvemälle ahminnan syövereihin.
En edes muista enää viimeisen todellisen ahmintakohtauksen ajankohtaa. Juuri siksi eilinen, tuo loman jälkeinen ensimmäinen maanantai pelotti ehkä tavanomaista enemmän.
Puolipäivää pidättelin henkeä ja odotin jotakin katastrofaalista tapahtuneeksi.
Aloitin aamun katastrofin alkein - ostin täytekakun mukaanvietäväksi töihin.
Ihan sillä verukkeilla, että kun olihan mulla ne synttärit ja kaikkea.
Ja kun aina tähänkin asti olen lomalta palatessani tuonut kakkua - itseleivottua tosin, mutta oli sen verran rankat kymppibileet että kaupan versi sai luvan riittää tällä kertaa.
Ja miten pelottavalta kakku työpaikan tiskipöydällä tuntui ensiminuutit.
En rohjennut ottaa - laskin ajatuksien perukoilla jotakin pelottavia kalorilukuja tajuamatta niistä mitään - olin varma että yhdestä palasta kakkua alkaa ainakin vuoden kestävä yhtämittainen mättö.
Ajatuskierteen keskeytty temppuileva tietokene.
Sammuta ja käynnistä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Kuudennen kerran jälkeen, en muistanut enää koko kakun olemassaoloa. Kiroilin alati käynnistettävää ja itseään päivittelevää konetta lounaaseen asti.
Lounaskin oikeastaan yllätti - kesken kaiken käynnistelyn huomasin lounasseuran seisovan ovella
että ai joko me mennään ja oota hetki mä tuun just kun saan tän vielä sammutettua.
Iltapäivällä rohkaisin mieleni ja otin palan kakkua.
Puolipäivää pöydällä lojuneena kakku oli oikeastaan - aika pahaa.
Ei tehnyt mieli enempää.
Kotimatkalla nappasin leivän tutusta ja turvallisesta kahvilasta rautatieasemalla.
Ruisleipä oli automatio valinta. Katseeni ei enää harhaile suklaapatukoiden tai karkkipussien luokse.
Ruisleipä pitää nälän loitolla kotiin asti - sen olen elämäntapamuutokseni myötä jo oppinut.
Kotona vähän makaronilaatikkoa ja voileipä.
Ja pari tölkkiä vissyä.
Siinä se.
Ei ahmintaa.
Onnistumiskokemukset ja uuden oppiminen on näköjään mahdollista.
Pinttyneimmällekin ahmatille.
Rakkaudella,
Sallamari
