Ahmijan anatomiaa

ja kertomus ruokailurytmin säännönmukaistamisen

 mukanaantuomista tuntemuksista

Aloitettakoon kertomalla siitä, että kaikista elämäni aikana kokeilemista laihdutuskuureista kertynyt silminnähtävä tulos on merkittävä painonnousu.

The Biggest Loser -titteli voisi vaivatta olla minun - lukemattomia dieettejä, satoja pudotettuja kiloja.

Mikä tuossa yhtälössä on surullisinta ja ikäväkseni mitä totisinta totta on kilomääriestä puhuttaessa sadalla alkavien numeraalisten lukemien käyttö. For real, minä olen laihduttanut satoja kiloja.

Missä on palkinnot - lukot, avaimet, diplomit ja koristeelliset tunnustukset?

Mikset Guinness Records kirjasta ole jo soitettu?

Kolmekymmentäviisi vuotta, toistasataa laihdutettua kiloa - kolmisen kiloa vuodessa, siis noin raakana keskiarvona. Tosin raaka jakokeskiarvo tässä yhteydessä on aika tehoton mittari, sillä laihdutuskeskustelut yleensä lähtevät siitä oletuksesta, että ensimmäisten ikävuosien aikana ihminen on lähes poikkeuksetta edes jossakin määrin tyytyväinen elopainoonsa ja on vakio-olosuhteissa autuaan tietämätön laihduttamisesta ja painontarkkailutarpeesta,
 noin konseptina siis.

Edellä esitettyjen tilastofaktojen valossa elopainoni olettaisi helposti lähentelävän tällä hetkellä sellaista keskikokoisen ankanuntuvan painoluokkaa, olettaen että olisin tämän maailman tietoisuuteen ilmestynyt esimerkiksi naaraspuolisen afrikannorsun olomuodossa.

Valitan rakkaat lukijat, todellisuus on aivan jotakin muuta.

Herää kysymys, mitä helvettiä minä puuhaa kaikkien noiden laihdutuskuurieni väliset hetket?

Minä ruokin loputonta nälkääni -  nälkää, jota ei riitä tyydyttämään mikään.

Sillä eihän ole olemassa ravintoa, jolla täyttäisit loputtoman pahan olon tunteen vuosikymmenien aikana sisällesi kaivertaneenn pohjattoman kuilun.

Vuosien saatossa olen koittanut aivan kaikkea

karkkia

suklaata

jäätelöä

pullaa

perunaa

lihaa

papuja ja soppaa

terveellistä ja epäterveellistä

hyvää

huonoa

makeaa 

suolaista

multaa

korvikkeita

aitoa ruokaa

luomua ja riistotuotettua

pohjaton nälkäni on ja pysyy.

Seitsemäntoista jäätelepuikon jälkeenkään tuosta syvästä vellovasta  kuilusta sisälläni ei peitossa ole  edes pohja. On saatava lisää. Enemmän ja lisää.

Kaikki on saatava juuri nyt.
Syötävä heti.
Tällä samaisella minuutilla,
sillä loppu voi odottaa seuraavan nurkan takana.
Sitä loppua minä sisimmässäni kaikkein eniten pelkään.

Eikä jokainen hereilläolohetkeni nyt ole ollut aivan noin onneton.

Toisinaan minä olen todella reipas - uskottelen itselleni olevani aivan kunnossa.

Kehun itseäni ja kuvitten tuon sisäisen pahanolontunteen taikaiskusta poistuneen.

Laihdutan.

Olen Dieetillä.

Vaiennen sisäistä pahaa oloania laskemalla kaloreita.

Viiletelemällä reiden lihaa.

Tai panemalla kaikkea mahdollista.

Julistan äänen käyttäytyväni onnellisen ihmisen lailla - olen hyvä ja voittamaton.

Voittaja.

Sisäisestä pahasta olosta selviytynyt.

Aina siihen hetkee, jolloin en enää jaksa näytellä.

Kulissit kaatuvat.

Korttitalo romahtaa kasaan.

Ja minä ahmin.

kaikkien laihdutettujen hetkien edestä.

Elämäntaparemonttini ensimmäinen vaihe on oppia hyväksymään itseni.

Tuon vaiheen kanssa olen nyt aika hyvällä mallilla.

Elän tietoisena siitä, että kenties koko tämän elämäni ajan minun on hyväksyttävä tietoisuus siitä, että matkaa jatketaan rinnakkain sisälläni vellovan pahanolon tunteen kanssa.

Voin kohdella tuota pahaa oloa tielleni heitetyn arvoituksen kaltaisena aarteena ja  yrittää terapian keinoin löytää reittiä sen alkulähteelle. Minulla on lupa tutustua siihen ja oppia elämään symbioosissa sen kanssa. 

Elämään antautumatta kokonaisvaltaisesti raivokkaalle tarpeelle täyttää tuota pohjatonta pahanolon sisälleni kaivertamaan kuilua loputtomalla syömisellä. Opetlla kohtaamaan tulevat päivät kadottamatta itseäni  täydellisesti pahanolon luoman kaivon loputtomiin syövereihin.

So easy to say.

Käytännössä päästään käsiksi nyt tämän elämäntaparemonttini toiseen vaiheeseen.

Pahanolon tunteen kanssa eläminen vol.1 - miten tietoistaa syömistäni

 Avaintekijä on säännöllisyys - jotakin joka toinen-kolmas tunti valveilla ollessa.

Paha olo on nimittäin katala kaveri - se kertoo minulle, etten minä et ole sen vertaa arvokas ihminen, että voisin mitenkään ottaa järkevästi suunnitellut eväät mukaan töihin. Ehei, sellaisiin päätöksiin minun ajatuskapasiteettini ei mitenkään riitä. Se uskottelee että minulla on aina liian kiire tai  että minua aivan varmasti laiskottaa liikaa jotta oikeasti varustautuisit päivän aterioihin millään tavalla - en ole varautumisen vaativan vaivannäön arvoinen. 

Paha olo sisällä saa minut uskomaan, että en ole niitä ihmisiä jotka osaavat ostaa nälän yllättäessä kaupasta yhden omenan. Omenan sijaan ostan kaksi leipää - sillä eihän yhdestä voi tulla kylläiseksi. Kokemus on opettanut, että sisällä oleva pahaa oloa heijastava levottomuus ei hiljene yhdellä leivällä - joten minä kaikessa viisaudessani koetan olla ovelampi, otan kaksi leipää.

ja suklaapatukan

pähkinöitä, sillä ne ovat tervellisiä ja ravintoneuvojakin suositteli niitä

jäätelön

kolme tarjouksessa olevaa suklaapatukkaa - kolme yhden hinnalla hei

ja pienen pussin sipsejä

käytän rahaa, jota minulla ei ole

ruokaan jota en edes halua

täyttääkseni sisälläni vellovaa pohjatonta pahaa oloa

jota toistaiseksi mikään keksimäni keino ei ole onnistunut vaientamaan.

Jokseenkin hullulta kuulostava yhdistelmä tällätavalla aukikirjoitettuna.

Eikö?

Takana on kolme päivää säännöllistä harkitsevaa syömistä.

aamupala - välipala - lounas - välipala - päivällinen - iltapala

Ennalta suunniteltuja aterioita, tuttuja ruokia  - pienempiä annoksia, vähän paremmin mietittyjä yhdistelmiä

Onko pahan olon sisälleni kaivertama kuilu nyt pienentynyt?

ei

Onko suunnitelmallinen ruokailu muuttanut olellisesti jotakin?

ei

Vähentänyt ahdistusta?

ei

Mitä helvettiä, miksi minä sitten ylipäätään yritän muuttaa jotakin?

Koska olen kehitellyt teroriaa ahmintakierteestä toipumiselle.

Paskamainen teoria siinä mielessä, että käytännön toteutus ja kokeilu vaatii aikaa.

Mitään havaittavaa ei ilmene vielä hetkeen.

On vain uskottava ja odotettava.

Luoja miten vihaankaan odottamista.

Tässä odotusajalla voisikin soittaa terapeutille.

Puhumista meillä näemmä riittää.

Ehkä vahingossa joku sivulauseen puolikas johdattaa minut vielä oikealle polulle tuon sisälläni vellovan pahanolon alkulähteen löytämisen suhteen.

Never know.

Rakkaudella,

Sallamari

ps. jos mietitte viimeaikaisten blogitekstien sisällöllistä keveyttä ja hajanaisuutta, tämä kirjoitus vastannee jotakin. Sisälläni velloo aika tavalla - oivalluksen, hyväksymisen ja tiedostamisen hetkellä ulosanti asioiden sanallisesti ymmärrettävään muotoon saattamiseksi on aika vaivalloista.

Tiedättehän tilan kun tietää itse ymmärtävänsä jotakin, muttei kuitenkaan ihan täysillä vielä itsekään ymmärrä mitä ymmärtää. Jeah.

Paljon asiaa yhteen kirjoitukseen - olisikai tässä ollut materiaali kahteen tai kolmeenkin.