Viikon mittaan pelkästään 'hyötyliikunnasta' kertyvä askelmäärä on aika vaikuttava. Olen päässyt 10 000 askeleen päivittäiseen kävelyrytmiin. Vielä ei hätää ja kävely maistuu - syyssateita odotellessa.
Ravinnon osalta olen noudattanut Patrik Borgin kanssa tuunattua suunnitelmaa - 5 kertaa päivässä, hyvää perusruokaa. Ja herkutella pitää viikoittain, ei päivittäin.
Elämäntaparemontin tulos on ensimmäisen kuukauden osalta aika surullinen.
Tai no ensin ne hyvät uutiset
Yleinen mieliala on ihan kohdallaan, yleensä paljon alhaisempi mitä pidemmälle syksyä kohti kuljetaan
Virkeystila on kenties parantunut, enää en nuku kaikki junamatkoja (syystä että olen siirtynyt tekemään junamatkat etätöitä) Surullista on se, että omassa sängyssä nukkuminen ahdistaa verrattaen enemmän kuin ennen. Hyvällä tuurilla yksi-kaksi yötä viikossa kykenen nukahtamaan sänkyyn ilman nukahtamislääkettä.
Ja sitten ne todella ikävät kuulumiset. Hyvästä yrityksestä huolimatta kilot ovat kiinni minussa tiukasti, itseasiassa paino on nousu suunnassa. Kalvaa sisintä aika tavalla. Voitte kuvitella minkäläinen kuorolaulu kuuluu takaraivossa minäni molempien puolien - syömishäiriön äänellä vahvistettuna - koittaessa kertoa missä mennään vikaan.
Syömishäiriö huutaa oksentamisen ja paaston tärkeyttä - ulkoinen minä tahtoo minkä tahansa ravinnottoman pidadietiin - sisäinen minä koittaa vielä anoa, että antakaa nyt edes hetki lisää aikaa, että ehkä syy ei olekaan siinä mitä teen, ehkä elimistöni on oikeasti vain niin sekaisin.
Uskokaa minua, pääni sisällä on valtava meteli hiljaisina hetkinä.
Ja sitten ehkä se pahin.
Mitä tehdä kun huomaa onnellisen parisuhteen kariutuvan?
Puhun omasta parisuhteestani tällä kertaa, en sure kenenkään muun ongelmia juuri nyt.
Mä olen etääntynyt valovuoden päähän JunttiPunaniskasta.
Entä, jos meistä ei olekaan jäljellä mitään.
Että jos jokainen hyvä tarina kuitenkin päättyy aikanaan?
Mietin onko olemassa enää paluuta.
Onko mitään minne palata.
Ehkä minä olen edennyt liian kauas toisesta tällä retkellä itseeni.
Voi äiti, juuri nyt kaipaan sinua niin kovati.
Eihän minulle ole ketään, kenelle puhua koko tästä kipeästä totuudesta.
Että jos löytäessä itsensä, kadottaakin toisen.
Onko mikään näistä askelista ollut sen arvoinen?
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja