Seuraava kirjoitus perustuu tositapahtumiin ja toimikoon vetoomuksena kaikille teille polkupyörällä kevyenliikenteen väylää pitkin huristaville.
Elämäntaparemonttiprojektiini kuuluu olennaisena osana jokapäiväinen työmatkakävely.
Taitan arkipäivisin pariin otteeseen matkaa Rautatieaseman ja Ruoholahden välillä enimmäkseen kulkien Baanaa pitkin, välillä poiketen Baanalta kapeammille sivukujille.
Ensiksi pitää kehua Baanaa. Kiitos Helsingin kaupunki riittävän leveästä ja selkästi merkitystä kevyenliikenteen väylästä. Matka keskustasta Länsisatamaa kohti taittuu Baanaa pitkin vaivattomasti, eikä kenenkään tarvitse miettiä kuka missä kulkee. On selkeästi alue jossa vaeltavat jalankulkijat ja toinen alue, jossa erillisillä suuntamerkityillä alueilla paahtavat nopeampaa tahtia pyöräilijät.
Erityin plussa talvikunnossapidosta. Pahimpinakaan lumikeleinä ei ole tarvinut Baanalla kahlata polvea myöten kinoksissa - aukinaista väylää riittää aina.
Kurvaan Baanalta kulkuni ylös Hietaniemen hautausmaata kohti vievää ramppia pitkin.(juuri niin, siitä Lapinlahden sairaalan vierestä rinnettä ylös). Siitä kulkuni jatkuu Hietaniemen hautausmaan reunaa pitkin kaartuen hautausmaiden välistä kohti Ruoholahtea.
Tässä kohtaa alkaa ongelmat. - selkeät merkinnät kevyenliikenteen väylällä katoavat.
Yhteen suuntaan liikennemerkit on yhtä mieltä siitä kuka missäkin kulkee, toiseensuuntaan kulkiessa liikennemerkit opastavat aivan toisin.
Eipä siinä mitään, pärjätäänhän näinkin - jos vai sovulla annetaisiin tilaa toisillemme.
Mutta kiire, tuo ihana kiire sekoittaa yhden jos toisen liikkujan ajatuksia.
Etenkin pyöräilijöillä huomattavissa oleva ilmiö - ja kaikella rakkaudella huomioituna, ei mitenkään pyörällä liikkujia sorsien tai yksin kritisoiden - soitetaan äkäisesti kelloa jokaisen jalankuljian kohdalla.
Painukaa edestä, mulla on kiire, täältä paahdan minä.
Siltä se meistä jalankulkijoista tuntuu.
Nyt päästään itse tapahtumaan.
Tuolla sivupolulla on yksi tavanomaista kapeampi kohta. Yhden kevyenliikenteen väylän levyinen osa, joka kulkee solan omaisesti talon ja kallioleikkeen välistä.
Tila on kapea ja ahdas - ja kuten edellä kerrottu, kulkemisen ohjaus liikennemerkkien avulla vähintäänkin tulkinnanvarainen, jossei kokonaan olematon.
Sattuipa niin, että tuohon kapeaan kohtaan osuimme yhdellä kertaa - minä ja neljä pyöräilijää.
Kaksi pyöräilijää kummastakin suunnasta, rinnnakkain ja hyvien juttujen lumoissa ilmeisesti.
Minä kävelen asemaa kohti väylän oikeaa reunaa, niinkuin liikennesäännöissä ohjataan.
Pyöräilijät lähestyvät minua ja toisiaan kahdesta eri kulkusuunnasta.
Alkaa vimmatunmoinen kellojen rinkutus
- ja mikä parasta, kukaan pyöräilijöistä ei luovu paikastaan tuumaakaan.
Tajuan tilanteen ja pysähdyn, tai no oikeammin jähmetyn kauhusta.
Pari yksi ohittaa minut pyöräillen edelleen rinnatusten.
Sitten kohtaavat nuo kaksi pyöräilevää parivaljakkoa.
Kapeassa tilassa, jossa on juuri ja juuri tilaa ohittaa luontevasti yksi pyöräilijä.
En edellekään oikein hahmota minkälainen manööveri tuossa suoritettiin - ohi toisistaan pyöräilijäkaksikot joka tapauksessa pääsivät. Vimmatusti ääneen kiroillen ja kelloa rinkutellen.
Ei tullut kenelekään noista mieleen, että
A, tapaukseen oli joutua mukaan yksi heikompi osapuoli - minä aka kävelijä
B, rinnakain asettelun sijaan voisi hetkeksi keskeyttää tarinoinnin ja kokeilla ehkä peräkanaa ajoa,
Pakko tunnustaa, että oli hurjan oloinen tilanne.
Loppu hyvin, ei siinä mitään.
Huomasin itse miettineeni ohitseni vilahtaneita pyöräilijöitä vaistomaisesti ajatellen, että jos tilanne olisi mennyt yhtään paskemmin, niin ketähän niistä olisi tarvinut auttaa ensimmäisenä.
On huono rankata, että sitä kypärätöntä tietenkin -sillä kaikki polkivat päätäpahkaa ilman kypärää.
Ehkä sortsimiestä tai hametyttöä.
Tai sitä joka olisi pahiten kolahtanut siihen kallioon.
Olisin tuskin pystynyt kävelemään ohitse vain tyynesti vihellen, että oma valinta mitäs ajoitte varomattomasti.
Tarinan opetus.
Järki päähän ja kiirelle kinnasta.
Jos myöhästyy, myöhästyy kunnolla tai lähtee liikkelle varttia aikaisemmin.
Huomioi toiset, niinkuin itseä toivoisi huomioitavan.
Kiire ja hoppu, on monen matkan loppu.
Lause pulpahti mieleeni, erään kirjan sivuilta. Tuota kirjaa minulle luettiin ahkerasti lapsena.
Siinä poika kiirehti päätäpahkaa auton alle ja lopussa ambulanssi tuli ja vei pojan.
Eipä mulla muuta.
Rauhallista liikehdintää!
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja