If not you, who

Don’t ask yourself what the world needs;

ask yourself what makes you come alive.

And then go and do that.

Because what the world needs is people who have come alive.

Kirje Kolmoselle

Tänään vuorossa toinen tapaaminen elämäntaitovalmentajan kanssa.

Taidanpa aloittaa kertomuksen kotitehtävästä.

Jep, elämäntaitovalmentajan luota saa kotiiviemiseksi tehtäviä, joita saa pureskella ja mietiskellä ylhäisessä yksinäisyydessä. Terapiassa annetuista tehtävistä nämä elämäntaitovalmentajan antamat tehtävät eroavat siinä, että tehtävän suorituksesta ei raportoida kenellekään - kukaan ei arvostele onnistuitko vai et annetus tehtävän parissa. Annettu tehtävä on itsetyöskentely väline, jonka syvin tarkoitus on oppia tunnistamaan omia vahvuuksia ja kehoittaa pohtimaan asioita niitä joita oikeasti elämässään haluaa.

Asioita joilla on todellista merkitystä.

Mitkä ovat ne asiat elämässäni joilla on minulle todellista merkitystä?

Miten paljon aikaa annan nille asioille joilla on elämässäni on merkitystä?

Entä ne ei-merkitykselliset jutut elämässäni,

miten paljon kulutan aikaa niiden parissa?

Elämässäni läsnäolevat asiat ja erkityksellisyyden pohdintaa on tiivistettynä teema, jonka ympärille luontevasti kietoutuu koko tämä tapaamiskertamme. Meillä ei ole etukäteen sovittuja teemoja tapaamisille. Olen ihmistyypiltäni sellainen, joka 'luisuu' käsittelyä kaipaaviin aiheusiin sisälle luontevasti vähän niinkuin itsestään.

Puhumisen lisäksi tämä tapaamiskerta piti sisällää tapaamisen aikana tehtäviä harjoituksia.

Sain eteeni kuvan puusta ja ihmisistä puun ympärillä. Tehtävänäni oli tarkastella ihmisiä.

Kuka piirroshahmoista kuvaa minua juuri nyt?

Kuka mielestäni onnellista ihmistä - sellaista jollainen olisi kiva olla?

Entä kuka kuvan hahmoista on sellainen joka en missään nimessä tahtoisi olla?

Tilanne hahmottui helposti.

Tuo olen minä, tuollainen olisi kiva olla ja tuon en tahdo missään nimessä olla.

Tehtävän kakkosvaiheessa sain eteeni ruutupaperin ja minut haastettiin kirjoittamaan kirje kolmanneksi valitsemalleni hahmolle - siis sille hahmolle, jollainen en missään nimessä haluaisi olla.

Kirjain kerrallaan valutin ajatuksiani paperille.

Kului inuutti, toinen, kolmas ja lopulta paperille piirtyi viimeinen piste.

Siinä se oli, kirje Kolmoselle.

Joka pohjimmiltaan osoittautui minun kirjeeksi itselleni.

Sellaiselle osalle minusta, jonka olemassa olosta en niin paljoa pidä.

Kenties epätyydyttävälle luonteenpiirteelleni.

 Kenties jollekin sellaiselle jokapäiväselle valinnalle,

 jossa roikun kiinni sen syyn varjolla, että olen aina tähänkin asti tehnyt niin.

Ajan myötä kaikki hahmottuu.

Kirjeen viesti löytää oikean tahon.

Toinen tapaamisemme Rauni kanssa antoi minulle todella paljon.

Aivoista kuuluu raksutus - ajatukset prosessoivat kaikkea havainnoimaani.

tunteita, tunnelmia, olotiloja

Muuten eilinen väitteeni siitä, että sisälläni olisi hiljaista

ja nyt on läsnä hetki jolloin pitään prosessointia ei tapahdu, 

on lienee ääneen puhuttua toiveajattelua.

raks - raks - raks

prosessi etenee.

Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy,

 meillä töissä ollaan siirrytty kaamosaikaan.

Kynttilät tuovat kotoista tunnelmaa steriiliin toimistoilmapiiriin.

Me likes.

Rakkaudella,

Sallamari

ps. ajatusten jäsentely tekstimuotoon tuntuu tällä hetkellä kovain vaikealta.

Siitä huolimatta pyrin haastamaan itseni joka päivä kirjoittamaan vaikka pari riviä tänne blogiin - hassua huomata, että aivan varkain blogi on palannut takaisin juurilleen.

Pätkä tekstiä joka päivä - ajatuksia näkyvään muotoon.

Siitähän tämä kaikki alkoi.

Ai niin, siitä kotitehtävästä.
Sain kongreettiseksi tehtäväksi nostaa sortuneesta puupinosta kaksi puuta paikalleen aina töistä kotiin tullessani aina seuraavaan tapaamiskertaamme saakka.
Tiedättehän, silloin ei oikeasti ole puuhommista - menee peruste sille, että ei voi ja vaattee likaantuu.
Tähän fyysiseen tehtävään sisältyy hyvä henkisen puolen jatkolauseke - minut haastettiin miettimään, miltä kahden puupalikan nostaminen minusta tuntuu.
Siltä, että puiden pinoaminen on jonkun toisen hommaa?
Kenties ei miltään?
Tai siltä, että samallahan niitä nostaa kaksi lisää.
Ehkä pino siirtyy huomaamattaan paikalleen -
tai ehkä se lojuu maassa viisikymmentä klapia köyhempänä kunnes siihen joku kompastuu ja päättää vittuuntuneena siirtää kaikki puut paikoilleen.
Ehkä löydän tasapainon asioiden tietoisen aktiivisen välttelyn ja tylsältä tuntuvan tekemisen välille.
Niin tai näin, kotitehtävässä on taikaa.
Raportoin asiasta lisää myöhemmin.

edit 29.10 - se parempi kuva kiipeilijöistä