15. tammikuuta 2014

Show us your story - alaston totuus




Olenkohan milloinkaan blogin puolella valoittanut maailmaa lukemistottumuksistani?
Jokatapauksessa nyt seuraa tarinaa niistä.

 Minulla on lapsesta saakka ollut pinttynyt ja minusta äärimmäisen viehkeä tapa palata tiettyihin minua tavalla tai toisella koskettaneisiin teoksiin yhä uudelleen ja uudelleen. Kirjahyllystäni löytyy useampi kirja, joiden pariin palaan säännöllisin väliajoin. Enkä kutsu kirjoja joiden pariin palaan uudelleen ja uudelleen välttämättä mitenkään suosikkiteoksikseni. Uudelleen luettavien kirjojen joukkoon mahtuu kirjoja, joista en edes erityisemmin pidä. Kirjoja joiden kirjoitus asu tökkii valtavati ja siitä huolimatta jokin niiden sisällössä kiehtoo minua ja saa minut uudelleen ja uudelleen tarttumaan niihin ja etsimään rivien välistä juuri sen hetkistä kasvuvaihettani peilaavan sisällön.
Oikeat sopivat sanat, jotka juuri tässä tilanteessa viestivät minulle.

Viime viikon lopulla kaappasin hyllystä uudelleenn lukuun, työmatkalukemiseksi,  Richey Edwardsin Jäljillä -teoksen. Yksi kirjoista joiden pariin palaan uudelleen ja uudelleen

Katsokaas Richey on minusta salaperäisellä tavalla kiehtova rockikoni - bambisilmäinenn langanlaiha ahdistunut nuorimies, joka sisäisen tuskann saattelemana vangitsi itsensä sairaalloisen syömiskäyttäytymisen ja itsetuhoisen itsevihan kierteeseen. Richey ulkokuorta kiehtovampaa minusta kuitenkin ovat Maniac Street Preachersin lyyrikoina elämään jääneet tuokiokuvat Richey päänsisäisestä maailmasta. Puhumattakaan avoimeksi jääneestä arvoituksesta Richey kohtalosta - katosiko se vain vai päätyikö kuitenkin vapauttamaan itsensä kaikesta tuskasta helpoimman keinon kautta. Että luovuttiko se muka vaan lopulta, ei vain jaksanut enää tuskaansa. Richey Edwards - modernin rockmytologian kuuluisin mysteeri.
Richey Edwardsin Jäljillä on mielenkiintoisesti kirjoitettu tätä rockmysteeriä mielenkiintoisella tavalla valottava teos. Kiroittaja on todella perehtynyt kirjoitusprojektinsa kohteeseen.

Richeytä Googlaillessani - kannattaa Googlata mikäli kuvat kauniista bambisilmäisestä, mutta silminnähden ahdistuneesta nuoresta miehestä vetoavat sinuun. Varoituksen sana, kuvat sisältävät paljon self harm ja ED triggereitä, eli jos olet toipumisessasi herkässä vaiheessa jätä googlaus parempaan hetkeen. - törmäsin sattumalta ikivanhaan Show us your Story - memeen. Paljaaseen kehokarttaan, jonka avulla nuorisoa rohkaistiin anonyyminä, kirjaimellisesti kasvottomana, kertomaan rehellisesti maailmalle oma tarinasa . Jakamaan kaunistelematon totuus siitä itsevihan ja inhon määrästä mitä he itseään ja kehoaan kohtaan ovat kokeneet tai kokevat yhä. Alkupeäinen tarkoitus lienee ollut rohkaista rehellisesti katsomaan millaista jälkeä itsevihan kourissa itselleen on aiheuttanut. Puhumaan rohkeasti kovin vaietusta asiasta - itsensä tarkoituksellisesta satuttamisesta. Kuvaan on tarkoitus tuoda myös positiiviset muistot, kehon koristelut unohtamatta tietnekään itsestä riippumattomia omalle keholle tapahtuneita asioita tai suunniteltuja/vähemmän suunniteltuja toimenpiteitä. Myös muiden teoista muistuttavat jäljet rohkaistaan rehellisesti tuomaan esille.

Projekti vaikutti niin mielenkiintoiselta, ja jotenkin toipumisenni tähän vaiheeseen juuri sopivalta, että näin jälkijunassa päätin oman kehokartan voimin jakaa minun kehoni tarinan.





Tuollaiselta minä näytän siis kaikkien vaatekerrosten alla.
Kuvasta on havaittavissa paljon positiivistä - suurin osa kehoni muistoista on keltaisella väritettyä, tarkoituksella ja rakkaudella, hankittua. Ne ovat tatuointejani. Kokoelma on tässä vaiheessa elämää aika kohtuullinen, jokseenkin toispuoleisesti painottunut - vasen puoli on valmiimpi kuin oikea. Lapsuuden/nuoruuden ajalta arpia minulla on neljä - kivi polvessa kun kaaduin koulussa välitunnilla, arpi leuan alla uimahallireissusta muitona, arpi kyynerpäästä Serena reissusta muistona (laatat olivat epätasaisesti muurattuna altaan pohjassa ja minä viilsin kyynerpäänni laatan terävään kulmaan. Olisi pitänyt ehkä vaatia  korvauksia.) ja suuri vamma silmäkulmassa (näkyvä arpi on pieni, mutta kudosvamma laaja) muistona kahdesta pöydän kulmaan kaatumisesta. Palovamma-arpia minulla on yksi - se on polttomerkki alaselässä. Vaikkakin tarkoituksella hankittu ja toisen tekemä, pidän itse sitä silti yhtenä itseinhon ja itsensä satuttamisen muotona  Hankin polttotatuoinnin aikaan, jolloin mikään ei minusta tuntunut miltään. Halusin tietää sattuuko minuun joku asia, tai oikeammin miten paljon väkivaltaa voi tehdä omalle keholle ennenkuin kipukynnys ylittyy lopullisesti. Joten siellä se pyllyn päällä köllöttää, muisto noista kipeistä itsevihantäyteisistä vuosista. 

Leikkausarpia on kaksi - surullisenkuuluisa tissioperaatio.
Sen suhteen olen hiljalleen saavuttanut sisäisen rauhan - se mitä tapahtui, ei tapahtunut siksi että minä tein jotakin väärin. Osaan siirtää vastuun tapahtuneesta oikealle taholle.
Minun kehoni ei pettänyt, epäonni ei ollutkaan minun syytäni.
Itseaiheutettua.
Tällä hetkellä operaation osalta ollaan loppulta kaikki hyvin -tilanteessa.

Muiden aiheuttamia arpia ei kehossani ole. Olen onnekkaassa asemassa, sillä kukaan ei ole loukannut minun fyysistä koskemattomuuttani milloinkaan niin rankasti että siitä olisi jäännyt pysyvä muistutus kehooni.

Ja lopuksi ne kaikkein raskaimmat - arvet jotka itse on itselleni aiheuttanut.
Kyllä minäkin olen viiltelijä.
Fyysinen kipu turrutti henkistä kipus - kuvittelin helpottavani omaa oloa purkamalla sitä kaikkea kehoani8 kohtaan tuntemaa vihaa vahingoittamalla itseäni. 
Viiltelyhistoriani on lyhyt ja maltillinen - tiedän siis hiukan itsetuhon täyttämästä maailmasta. Olen aina ollut jokseenkin arka ja varovainen, ehkä juutri se pelasti minut pahimmilta viiltelyiltä ja lopulliseen kehollisesta olosta irtipääsemiseen tähtäävistä itsetuhoyrityksiltä. Viiltohaavojani ei koskaan ole tikattu tai muuten paikkailtu kenenkään muun kuin minun omasta toimestani. Arvet käsivarressani ovat haaleita, nähtävissä ainoastaan mikäli katsoja tietää mitä katsoo. Reidessä olevat hiukan suuremmat ja näkyvimmät arvet peittyivät suurelta osin pöllötatuoinnin alle. 

Itsensä tuhoaminen on surullista - ja siitä huolimatta tekohetkellä se ainoa keino ulos pahasta olosta.
Eikä siihen ole yksinkertaista vaihtoehtoa tai lohduttavia sanoja kenelläkään tarjota. On kasvettava ja vahvistuttava ihmisenä, jotta itsensä vahingoittamisesta voi päästää irti. Tuntuu uskomattomalta itsestäkin todeta, että silloin kun minä sitä tein se oikeasti, niin o-i-k-e-a-s-t-i , tuntui minusta ainoalta keinolta päästä siitä ahdistavasta olotilasta mihinkään. Muka vapauttavalta. Olisimpa osannut joogata ja hengittää - toisaalta, olisinko niinä päivinä osannut kuunnella kenenkään neuvoja miten joogata, rauhoittua tai hengittää. Vaikka kuka olisi ollut sanomassa viisaita kauniita sanoja olisinko saanut noista sanoista mitään lohtua itselleni.

Uskon, että vastaus kysymyksiini kallistuu EI vastauksen kannalle.
Elämänvaihe, joka oli käytävä läpi tullakseen siksi ihmiseksi joka tänään olen.

Surullista se on silti.

Enkä osaa sanoa oikeita kannustavia ja lohduttavia sanoja sinulle,
joka tänä päivänä olet tuossa tilanteessa.
Satuttaako itseä vai eikö?
Miten päästä eteenpäin juuri tästä hetkestä, 
jolloin minun sisälleni koskee niin että pakahdun.

Voin vain luvata, että paremmat päivät koittavat.
Mutta niitä pitää haluta.
Haluta oikeasti.
Enemmän kuin mitään muuta.
Laskea terä kädestä ja päättää haluta muuta..

Se on ensimmäinen askel.
Niistä ainakin tuhannesta todella kipeää tekevästä askeleesta.

Tänään voit rohjeta ottamaan ensimmäisen askeleen 
sisäisen äänesi oikeiden toiveiden suuntaan

That's my Story.

Rakkaudella,
Sallamari

Ei kommentteja