Palatakseni viimevikkoisiin pohdintoihin odottamisesta ja paniikkiratkaisuista, tämän viikon osalta on kerrottavissa paljon positiivisia kuulumisia. Minä olen onnistunut. Olen onnistunut rauhoittamaan omaa toimintaani, antamalla itselleni reilusti luvan ja tilaa hengittää.
Ympärillä vellovista huimista energiavirroista huolimatta, en tällä viikolla ole ajautunut kiirehtimisen värittämiin paniikkireaktioihin. Olen rauhassa tehnyt työtä valmiiksi, kiirehtimättä mitenkään. Kaaosmaisilta tuntuvia enrgioita kohdatessani, olen ensimmäisenä oman rauhan saavutettuani istunut alas ja omistanut hetken hengittämiselle - sisiään, ulos, sisään ja ulos - ja vasta siinä vaiheessa kun itse varmasti olen valmis jatkamaan ryhdyn kaikessa rauhassa pohtimaan mistä suunnasta lähestyä annettua tehtävää.
Tämän viikon kokeilujen myötä huomaan miten sisälläni vahvistuu positiivisenä tietoisuus iitä, ettei itseisarvoni ole kiinni siitä, olenko minä varmasti se ensimäinen kunnialla jonkin tehtävän loppuun suorittanut. Maailma pyörii totuttuun tapaan raportoinpa minä säännöllisesti suorituksistani eteenpäin, ilman että kukaan sellasita minulta pyytää, tai en. Kuolemaksi ei koidukaan tilanne, jossa tarkoituksella rauhoitun keskittymään hengittämiseen ja odotan, että tiettyyn asiaan liittyvää raportointia pyytämällä pyydetään minulta, sen sijaan että koittaisin ennekoida muun maailman odotukset ja lähettäisin puolivillaisen tekeleen eteenpäin aikaisessa vain osoittaakseni miten tehokas ja hyvä ihminen minä olen, kun onnistuin lähettämään oletettua pyyntöä oletetusti vastaavaan materiaalinen ennenkuin kukaan ennättää sitä minulta pyytää.
Tällä viikolla olen onnistuneesti luopunut aika paljosta pärjäämisen tunteeseen liittyvistä pakkoajatuksistani, olen rohkaissut itseäni kokeilmaan toisenlaisia toimintatapoja.
Itseisarvoni on pysynnyt.
Minä olen yhä edelleen se sama, yhtä ihana ja arcokas.
Entä ne mielipiteet,
että mitä ne nyt ajattelevat minusta,
kun tällä viikolla tiedän itse toimineeni
kovin eritavalla kuin viime viikolla.
Että, entä jos niiden silmissä olenkin nyt vähemmän?
Jos ne vaikka lakkaa nyt kokonaan pitämästä minusta?
Kuka minusta sitten pitää?
Kuka rakastaa?
Kuin vettä hanhen selässä,
sellainen soisin olevan arvoltaan
sinua ympäröivän maailman mielipide sinusta
sinun maailmassasi.
Niin minä ajattelen.
Kuin vettä hanhen selässä
- tulee ja menee omia aikojaan.
Eihän kukaan odota, että hanhi mitenkään voisi hallita veden liikettä selässään.
Hanhi saa vettä selkäänsä kun se sukeltaa,
ja poisha se vesi hanhen selästä valuu kun hanhi nousee takaisin pintaan.
Jos hanhelle iskee tarve pitää väkisin vettä selässään,
joutuu se pysymään sukelluksissa loputtomasti.
Se on ainoa tapa taata, että vesi varmasti pysy selän päällä koko ajan.
Pinnalle noustessa vesi tuppaa valumaan pois,
tai täysin arvaamaton tekijä, aurinko, se viimein haihduttaa,
Tiedättekö muuten, miten hanhen käy jos se väkisin pyrkii ptämään veden selässään
hinnalla millä hyvänsä?
Hanhi hukkuu.
Raivokas työskentely sen eteen,
että saisit sinua ympäröivän maailman ajattelemaan sinusta
juuri niinkuin sinä tahdot ympäröivän maailman sinusta ajattelevan
tukahduttaa lopulta.
Pakottaa kun ei voi,
voi vain tehdä parhaansa.
Muiden miellyttämisesen tarpeesta luopuminen,
on parasta mitä minä olen elämässäni
hetkeen keksinyt.
Aivan loistava oivallus.
Miten paljon enemmän tilaa ja aikaa minulle jää
harjoitella hengittämistä ja omana itsenään oloa.
Try it out,
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja