Tänään IRL ymmärsin,
mitä Henriikka tarkoitti sanoessaan
toistuvasti, että toipuminen koostuu
valtavasta määrästä räkää ja kyyneliä.
Haastava päivä, kipuilen yhä samassa oravanpyörässä työpaikalla eri taajuuksille virittyneiden aurojen ja erilaisten energioiden pyöremyrskyssä. Tänään onnistuin ajamaan itseni kiihkon keskellä taas seinillekiipeämis kuntoon - kiire, ylisuoritus ja tarve tulla hyväksytyksi edes yhden asian tiimoilta puski läpi hyvistä aikomuksista huolimatta. Niin, tie helvettiinhän on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Tämä päivä on ohi, tekemättömäksi ei tehtyä saa.
Jälleen kerran hiljennyn kotona kiitollisuuteen eteeni tuodusta kasvun mahdollisuudesta.
Selväksi on tullut, että aivan kaikki energiat ja ajatukset eivät ole minun energioiden ja ajatusten kanssa samalla aaltopituusella. Että työelämässä kohtaa ihmisiä, joiden kanssa mikään energiakentistä biorytmeihin ei osu yhteen.
Mikä neuvoksi?
Rehellisesti, tänään kolme kertaa harkitsin, että oikeasti tekisi mieli luovuttaa.
Nostaa kädet ilmaan ja sanoa että ei musta oo tähän.
Että kaikki vaan on väärää ja viallista.
Ja kävellä pois.
Ihan vaan koska tuntuu siltä-
Loppupäätelmänä tulin siihen tulokseen, että olen päätän ottaa vallitsevasta tilanteesta kaiken irti ja osoittaa, että kaltaiseni toipumistilassa oleva ja siten epävakaasti energiavirtoihin reagoiva yksilö voi pärjätä työmaalla rinta rinnan tuollaisten vahva-auraisten nopeaenergisten yksilöiden rinnalla.
Että ei oo häpeä olla vähän herkkä ja hajalla.
Eikä oo häpeä, ettei yksiselitteisesti osaa vastata työkaverin rehelliseen uteluun,
että miksi sä nyt otat paineita tosta ja miksi sä nyt otat tän noin itseesi.
Että hellittäisit vähän.
Totuus on se, että ainoa rehellinen vastaus jonka voin antaa kysymykseen,
on vastauksista typerin
- koska mun on vaan pakko
Tosin vastaus jatkuu clisheen jälkeen rauhallisella hengittelyllä ja rehellisellä toteamuksella siitä, että vielä minä en ole toipumisessani niin pitkällä, että täydellisesti osaisin toimia tälläiisissä tilanteissa turvaten mihinkään toisenlaiseen käyttäytymismalliin kun siihen minulle kaikkein tutuinpaan ja turvallisimpaan.
Tai oikeastaan että osaan, mutta en vielä niin kamalan pitkiä aikoja ja kokoaikaisesti,
sillä minä olen tässä ja nyt vielä matkalla toipumiseen ja siksi vaillinainen. Että saatan käyttäyä sinun mielelstäsi omituisesti ja täysin irrationaalisesti, mutta oh boy kiitä luojaasi ettemme tunteneet ihan niinä pahimpina päivinäni. Että silloin minä käyttäydyin todella hullusti, ihan omastakin mielestäni.
Päivän rankat, mutta kasvattavat
ja (onpa oikeastaan ilo sanoa tämä)
paljon tunnekokemuksia sisältävät tapahtumat
purkautuivat kotona itkulla.
Ja siinä minä sen ymmärsin,
toipuminen koostuu räästä ja kyynelistä.
Itkin.
Itkin väsymystäni, voimattomuuttani ja sitä etten oikeasti juuri tässä tilanteessa tänään osannut tehdä mitään parempaa. Rehellisesti itkin pettymystä ja harmitusta - mutta vailla itseinhoa ja syyttelyä. Pettymys ja harmi kohdistuivat tapahtuneeseen, eivät tekijään. Minä, tekijä, olen ihann yhtä ihana ja arvokas kuin aamulla tuota onnistumispostauta kirjoittaessani. Mikään ei ole muuttunut.
Paitsi minä.
Ja tapani toimia pettymystä ja harmeja kohdatessa.
Minä itken.
Antaudun tunteelle.
Ja koen elämän, tässä ja nyt - tämän hetken - joka solullani.
Kun itku on itketty,
tulee aika päästää harmista ja pettymyksestä irti.
Suunnata huomiseen, kohti uutta yritystä.
Onnistua huomena hieman paremmin,
tästä päivästä oppineena.
Itsestään oppineena.
Ja tuhannen onnistumisen jälkeen olen tavoitteessani.
Seisomassa vahvasti herkkänä raivokkaiden energiavirtojen ympäröimänä.
Rauhallisena ja hengittäen,
Siinä tavoitteeni.
That's all.
Rakkaudella,
Sallamari
ps. montako tavaraa voi pakata matkalaukkuun viikonloppureissulle
just in case -tavaran nimikkeellä?
Ei kommentteja