koko on koko, se on vaan joku suunnilleen satunnainen numero
se ei muutu sun haluamisella pienemmäksi
toi nurmeroihin tujottaminen saa sut pelkästään onnettomaksi,
sen sijaan että sä olisit oikeasti se näyttävä nainen oikean kokoisissa vaatteissa
kaikki maailman mekot sopii sulle,
kun sä ostat ne oikeassa koossa.
sä et ymmärrä mten noloa on olla nän iso
mun mielestä on nolompaa käyttää liian pieniä vaatteita,
sellaisia mitkä kiristää ja silmin nähden epämukavia
ei ne numerot mitään merkitse
itken ja kiukuttelen koska Ebaystä ostamani mekko kirsitää.
vittu tää mekko on oikeasti kaksi numeroa isompi kuin mä ikinä voisin kuvitella ostavani
tää on oikeasti aivan vitun iso numeroltaan
katoitko sä noita mittoja tossa alapuollea olevassa taulukossa?
se on aivan sama mikä numero siinä kokolapussa on,
ne sentit sitä kangasta on se ratkaisevat tiiaäkkö.
Oikeasti, kun en mä voi ostaa mekkoa kokoa 20!
mä en pysty olemaan kokoa 20.
Mä en suostu olemaan niin läski että mä olen kokoa 20
mä en tunne olevani kokoa 20
16 on numerona jo aivan vitusti liian iso
Mistä numeroista sä puhut?
Mä puhun sulle siitä miten monta senttiä mekossa on kangasta
ja sä itket mulle jotakin numeroita
Sun tissit nyt vaan vie tietyn määrän kangasta,
ihan sama minkä numeron joku johonkin kirjoittaa
ne sentit ratkasee mahtuuko se vai ei
Niin tuhannen polttavat itku-potku-kitinät tänään yhdestä mekosta,
Tai enemmän kai siitä, että mä taas pakonomaisesti ostin mekon vain siksi että halusin mekon
- siksi että mä niin kovasti haluaisin olla...
...jotakin.
en edes tiedä mitä mä tolla mekolla hain
miksi mä ostin sen
no vittu siksi kun se on halpa,
ja että jos on paljon hienoja mekkoja niin sitten ehkä joku vois nähdä mussa jotakin
ja mä voisin elää unelmaelämääni
sitä vapaata, rohkeaa elämää
Samaa tuttua kipuilua
ihan sitä samaa kui aina ennenkin.
paniikkipäätöksiä
vierhearviointeja
kokolappuun tuijotusta,
sen sijaan että katsoisi senttiä alempaa vaatteen mitta- ja materiaalitietoja
hätää ja kiirettä
pakko saada ostaa tämä
minulle tärkeät ajatuksmallit on unohdettu
sama vanha kierre,
pakonomaisia ajatuksia
mä en voi olla isompi kuin kokoa 16
18 on ihan maksimi
mä en saa olla sen isompi
mun vaatteissa ei voi olla sen suurempia lukuja
väärä ääni pääsee taas läpi tekemään valintoja
vääränlaisia vaatteita
vääränlaisia ratkaisuja
totaalinen paniikki
tuossa mekossa,
koossa 14 mä voisin olla jotakin
mä olisin onnellinen
14 on iso luku,
mä oon rohkea ja otan kaksi kokoa suuremman
koska nää on kiinalaisia mekkoja ja kiinalaiset koot on vaan numeroita
tietoinen mieli pääsee hetkeksi ääneen
mutta kenellekään mä en voi sanoa ääneen,
että tää mekko on kokoa 18
mutta mä voin laihduttaa,
onnistua tällä kertaa
oikeasti, pakkohan munkin on joskus onnistua tulemaan laihaksi ja ihanaksi.
Mun neuroosin taustalla on yhä vaatteen kokolappuunn merkitty numero.
nothing else.
Ne numerot on mun painajaiseni,
sillä montako senttiä kangasta vaatteessa on ei ole mitään merkitystä.
14 menettelee
18 on painajaismainen lukema
oikesti,
mä en itsekään aina ymmärrä mitä mun aivoissa on meneillään
miten voi itkeä yhdestä numerosta näin pahasti.
yksi perkeleen numerro meinaa suistaa hetkeksi koko päivän raiteiltaan
Mä en itsekään käsitä tuota kokolapun numeron itsessäni nostattamaa hysteriaa.
Mä tiedän itse ihan hyvin, että se numero vaatteen kokolapussa ei kerro musta mitään.
Im more than a size tag.
 |
| "Sidewalks and stones may break your bones, but beach will heal them." Ihana tsemppaus ystävältä FB kuvakommenteissa, oli pakko jakaa tuo kanssanne täällä. kiitos tsempistä Sari |
Tässä mä istun laiturilla bikineissä kaiken itkun ja kiukun päälle,
ja mä tiedän että mutta on hyvä ja varma olo.
Mun on hyvä olla tässä just tälläsenä,
mä en halua lisätä mitään,
enkä poistaa mitään.
Mä voin olla tässä ihan omana itsenäni,
ilman että mua hävettäis mikään tai että on mitenkään epävarma olo.
Mä olen ihan saman kokoinen kun aikaisemmin päivällä,
pukiessani sitä perkeleen koon 18 mekkoa ylleni.
Silti mekkoa pukiessani mä itkin kun tajusin ettei se istu mun päälle.
Nyt mä vaan istun hiljakseni ja nautin auringosta ja olostani.
Hetkittäin mä en itsekään käsitä itseäni.
Ehkä mä vaan oon turhautunut ja onneton tuosta jalasta,
sen sijaan että osaisin itkeä sitä saan itkun ulos yhdestä sopimattomasta mekosta ja siitä perkeeleen kokolappuun painetusta numerosta.
Ainakin mä toivoisin, että asia oikeasti on niin. Että mä vaan vahvasti projisoin todellisen harmin toiseen kohteeseen. Mä osaan kyllä sanoa ääneen, että aika perkeleesti tuo jalka harmittaa.
Ja pelottaa.
Entä jos mä nyt lihon aivan muodottamaksi,
koska mä en voi hetkeen tehdä yhtään mitään.
Tai entä jos ei tapahdukaan yhtään mitään.
Ei lihomista, ei laihtumista
maailma pyörii radallaan niinkuin ennenkin
mikään ei muutu.
Paitsi että jalan murtunut luu on kuukauden päästä ehompi kuin uusi.
nothing else.
Kolme viikkoa herkkuahminnasta luopunutta elämää takana,
So far, very good.
Että osaanhan mä aika paljon onnistua.
Näin sekavissa tunnelmissa tänään.
Nyt on taas kaikki ihan jees.
Pahin draama takanapäin.
Jalkaakaan ei satu enää ihan niin kovasti parin buranan jälkeen.
Mitenkäs teidän lauantai?
Rakkaudella,
Sallamari
ps. mulla on työn alla tekstinpätkä seksuaalisuudesta, seksuaalisesta anoreksiasta toipumistoiveista ja kipupisteistä. Vielä en ole kyllin rohkea saadakseni tekstiä ulos siinä muodossa kuin se elämässä oikeasti on läsnä, maybe one day. Stay tuned - ehkä uusia onnistumiskeskeisiä ratkaisukokemuksia luvassa.
Ei kommentteja