Tiedättekö sen sellaisen ultimate bad things -listan?
Sen kun ajatuksiinsa luo itselleen listan kaikista mahdollisista pahoista asioista, jotka itseä voisi elämässä kohdata ja sitten järjestelee ne pahasta lievimpään. On aivan satavarma, että jos ikinä tuo tai tämä juttu käy minulle tai tapahtuu minun elämässäni - vielä pahempaa, jos listan kärkipäästä monta juttua osuisi samaan kohtaan - niin silloin mä en yksinkertaisesti vaan enää selviäisi.
Että musta ei vaan ole siihen.
On ne niin hirveitä ja hirveän pelottavalta kuulostavia juttuja.
Sitten yhtenä päivänä sitä vaan havahtuu,
että tuon listan top 10 joku neljä tai viisi asiaa on juuri tapahtunut mun elämässä.
Ihan muutaman viikon tai kuukauden sisällä.
Elämästään ei ole luopunut onneksi kukaan,
joten kaikkein kamalin asia on -thank god - yhä vaan jotakin abstractia pelkoa
Olemattoman listan olematon ykkönen.
kakkonen on kokeiltu,
kolmonen on läpikäyty,
nelonen edessä ihan kohta,
seiska koettu,
ysi omin silmin todettu
Haluaisi vaan itkeä äitiä ja huutaa koko maailmalle pelottaa niin peevelisti,
Mutta siinä hetkessä kun vain heittäytyy
keskittyy pelkoon kuolemisenkin uhalla pysähtymään hetkeksi paikalleen
huomaa että ei helvetti eihän just mikään maailmassa olekkaan muuttunut.
Aurinko nousi tänä aamuna ihan niinkuin kaikkina aamuina tähänkin asti.
Sitä heräsi uuteen päivään niinkuin kaikkina aamuina tähänkin asti.
Mitä mä olen kaiket nämä vuodet pelännyt varmana siitä että jos kaikki ei oo huomenna just niinkuin ne tänään on niin huomista ei koskaan tule?
Olisi niin monta sanaa, jotka juuri nyt tahtoisin kertoa.
Toisinaan on vaan valitettavasti pakko vaieta.
Onneksi elämässä kaiken kaaoksen keskellä sydämeen talletetut asiat ovat ja pysyvät
Jokin sentään on ikuista alati muuttuvassa maailmassa
Niinkuin rakkaus ja ihmiset jotka tekevät vaikutuksen sinuun sielullaan.
Niinkuin PrettyBoy Aki joka juhlii tänään nelikymppisiään.
Vaikka ikävä tosiasia on se, etten voi tänään tarttua puhelimeen ja kilauttaa onnittelusoittoa hänelle
- koska vastaanottajaa ei enää ole - elää Aki tänäänkin syntymäpäiväänsä minun ja kymmenien muiden ajatuksessa. Ainoa kyyneleet jotka tänään olen vuodattanut, ovat syntyneet ikävästä - koska sinä olet kyynelieni arvoinen.
Mutta vaikka toinen on poissa fyysisesti, vaikutus on silti niin täydellisesti läsnä elämässäni.
Sillä hetkellä kun kenellekään elävälle ei ole lupaa hiiskua mieltäään painavia asioista - on vain velvollisuus vaieta - on onneksi olemassa vaihtoehtoja.
Sillä mikään vaitiolovelvoite ei tietääkseni kata kuolleita tai henkimaailman oppaita.
Joten sitten mä vaan istuin hiljaa itsekseni ja mietin Akin rinnalleni istumaan - vähän niinkuin henkioppaksi - mietin meidän kesäiseen Aurajoen rantaan kaljapullojen kera - siellä me mieluiten kohdattiin - ja puhuin kuuntelevalle korvalle hiljaa mielessäni kaikki ne sanat, sen sisälläni vellovan epävarmuuden, jonka haluaisin huutaa ääneen. Monologin päätteeksi mä näen sieluni silmin Akin hymyn ja kuulen korvissani miten se sanoisi
"Mitä sä tollast suret, ku maailmassa o todellisiaki juttuja:"
Niinkuin se, miten Shell tuhoaa arkista napajäätikköä
Tai että Converse on osa globaalia suuryritystä nykyään
eikä ne tossut ole enää entisen veroiset.
Niistä me puhuttiin silloin kun viimeisen kerran sä silitit mun poskea ja mä pörröitin sun tukkaasi.
Hetkessä mulla on niin paljon parempi olo.
Mua on kuunneltu. Mä oon saanut rehellisesti sanoa jollekulle miten paskalta musta tuntuu.
Ja tajuta, että pientähän tää kaikki on isossa mittakaavassa.
Tajuan elämässä on niin paljon näitä asioita joita kukaan ei voi viedä multa pois.
Huomaan miettiväni että kun mä taas lähden kouluun,
niin kohtaankohan mä ehkä siellä vaikka toisen kerran jonkun noin mahtavan ystävän kuin sinä.
Muistatko, miten me oltiin heti ekasta päivästä samoilla aalloilla.
Joku tyyppi, jonka kanssa voin rehellisesti olla oma neuroottinen itseni,
ja todeta että mä en nyt tajua tota mautonta vitsiä ja huomata että toinenkaan ei tajua vaikka koko muu luokka tajuaa vitsin ja olla sitten vaan että no me kuulutaan samaan ei-tajuta-vitsiä -heimoon.
Niin ja tietenkin puhua loppumattomasti sarjakuvista,
miettiä kumpi on se Marvel vai DC ja todeta lopulta kummassakin olevan hyvät puolensa.
Saada sanoa vastauksena,
että mäkin tykkään susta.
Oon aina tykännyt.
Kiitos Aki niistä hetkistä.
Kiitos, että olet yhä osa elämääni.
Ai joo,
oikein hyvää syntymäpäivää Aki!
Toinen tuollainen helmi olisi kyllä aika mahtava lisä elämään.
Never know where we meet.
Teksti on taas kerran ajatuksenvirtaa kiitollisuudesta.
Tarkoitettu rohkaisemaan kaaoksenkin keskellä huomaamaan ne kaikki mielettömät kiitollisuuden aiheet joita ympäriltä löytyy kun hetkeksi rohkenee pysähtyä elämäänsä rehellisesti tutkiskelemaan.
Halaun rohkaista itseäni ja ihan jokaista lukijaa luottamaan huomiseen,
siihen että pahimmaksi pelonsekaisen kauhukuvitelman tapahtuminen ei yksin riitä pysäyttämään maailmaa. Shit happens, but sun will rise.
Rohkeasti takaisin jalkeille ja
horjuvin askelin eteenpäin polulla.
Because I am worth it.
Because you are worth it.
Rakkaudella,
Sallamari
Seuraavaksi luvassa jotakin aivan muuta.
Ihania rakkaudentäyteisiä BodyLove -juttuja.
Jokin sentään on ikuista alati muuttuvassa maailmassa
Niinkuin rakkaus ja ihmiset jotka tekevät vaikutuksen sinuun sielullaan.
Niinkuin PrettyBoy Aki joka juhlii tänään nelikymppisiään.
Vaikka ikävä tosiasia on se, etten voi tänään tarttua puhelimeen ja kilauttaa onnittelusoittoa hänelle
- koska vastaanottajaa ei enää ole - elää Aki tänäänkin syntymäpäiväänsä minun ja kymmenien muiden ajatuksessa. Ainoa kyyneleet jotka tänään olen vuodattanut, ovat syntyneet ikävästä - koska sinä olet kyynelieni arvoinen.
Mutta vaikka toinen on poissa fyysisesti, vaikutus on silti niin täydellisesti läsnä elämässäni.
Sillä hetkellä kun kenellekään elävälle ei ole lupaa hiiskua mieltäään painavia asioista - on vain velvollisuus vaieta - on onneksi olemassa vaihtoehtoja.
Sillä mikään vaitiolovelvoite ei tietääkseni kata kuolleita tai henkimaailman oppaita.
Joten sitten mä vaan istuin hiljaa itsekseni ja mietin Akin rinnalleni istumaan - vähän niinkuin henkioppaksi - mietin meidän kesäiseen Aurajoen rantaan kaljapullojen kera - siellä me mieluiten kohdattiin - ja puhuin kuuntelevalle korvalle hiljaa mielessäni kaikki ne sanat, sen sisälläni vellovan epävarmuuden, jonka haluaisin huutaa ääneen. Monologin päätteeksi mä näen sieluni silmin Akin hymyn ja kuulen korvissani miten se sanoisi
"Mitä sä tollast suret, ku maailmassa o todellisiaki juttuja:"
Niinkuin se, miten Shell tuhoaa arkista napajäätikköä
Tai että Converse on osa globaalia suuryritystä nykyään
eikä ne tossut ole enää entisen veroiset.
Niistä me puhuttiin silloin kun viimeisen kerran sä silitit mun poskea ja mä pörröitin sun tukkaasi.
Hetkessä mulla on niin paljon parempi olo.
Mua on kuunneltu. Mä oon saanut rehellisesti sanoa jollekulle miten paskalta musta tuntuu.
Ja tajuta, että pientähän tää kaikki on isossa mittakaavassa.
Tajuan elämässä on niin paljon näitä asioita joita kukaan ei voi viedä multa pois.
Huomaan miettiväni että kun mä taas lähden kouluun,
niin kohtaankohan mä ehkä siellä vaikka toisen kerran jonkun noin mahtavan ystävän kuin sinä.
Muistatko, miten me oltiin heti ekasta päivästä samoilla aalloilla.
Joku tyyppi, jonka kanssa voin rehellisesti olla oma neuroottinen itseni,
ja todeta että mä en nyt tajua tota mautonta vitsiä ja huomata että toinenkaan ei tajua vaikka koko muu luokka tajuaa vitsin ja olla sitten vaan että no me kuulutaan samaan ei-tajuta-vitsiä -heimoon.
Niin ja tietenkin puhua loppumattomasti sarjakuvista,
miettiä kumpi on se Marvel vai DC ja todeta lopulta kummassakin olevan hyvät puolensa.
Saada sanoa vastauksena,
että mäkin tykkään susta.
Oon aina tykännyt.
Kiitos Aki niistä hetkistä.
Kiitos, että olet yhä osa elämääni.
Ai joo,
oikein hyvää syntymäpäivää Aki!
Toinen tuollainen helmi olisi kyllä aika mahtava lisä elämään.
Never know where we meet.
Teksti on taas kerran ajatuksenvirtaa kiitollisuudesta.
Tarkoitettu rohkaisemaan kaaoksenkin keskellä huomaamaan ne kaikki mielettömät kiitollisuuden aiheet joita ympäriltä löytyy kun hetkeksi rohkenee pysähtyä elämäänsä rehellisesti tutkiskelemaan.
Halaun rohkaista itseäni ja ihan jokaista lukijaa luottamaan huomiseen,
siihen että pahimmaksi pelonsekaisen kauhukuvitelman tapahtuminen ei yksin riitä pysäyttämään maailmaa. Shit happens, but sun will rise.
Rohkeasti takaisin jalkeille ja
horjuvin askelin eteenpäin polulla.
Because I am worth it.
Because you are worth it.
Rakkaudella,
Sallamari
Seuraavaksi luvassa jotakin aivan muuta.
Ihania rakkaudentäyteisiä BodyLove -juttuja.
Ei kommentteja