Olin yksin mustikassa, enkä panikoinut kertaakaan - hienoa minä!
minä - yksin - metsässä
Iloni suuruuden voi ymmärtää täysin ehkä vain sellainen, joka sairastaa määrittelemätömäksi pelkoksi diagnosoitua sekamuotoista kauhutunnetilaa tai vaihtoehtoisesti on toipunut määrittelemättömistä pelkotiloista. Nimensä mukaisesti määritelemätön pelko kohdistuu yhtäaikaisesti kaikkeen ja ei mihinkään. On mahdotonta erotella mitä pelkää - olisi kai helpompi todeta pelkääväsnsä aivan kaikkea. Hetkittäin piinaaa pelon tunne ottaa niin vahvasti valtaansa että on lähes varma kuolevansa.
Toiset menevät metsään rauhoittumaan,
toiset tarvivat rauhoittavia menneäkseen metsään.
Minun kohdallani pelkotilat oireilevat tunnistettavimmin levottomuuteena. Sellaisena tunteena, että vaikka miten tahtoisi, ei yksinkertaisesti vaan voi rentoitua tilanteessa. On vahdittava ja valvottava ympäröivää tilaa herkeämättä näkymättömienn uhketekijöiden varalta.
Uhkatekijöiden, jokta oikeasti elävät vain mielikuvituksessani.
Pienellä kevyellä yhteenlaskutoimituksella pystyy helposti päättelemään miksi mustikkametsä ja minä, emme ole kohdanneet viimevuosina. On mahdotonta vahtia yhtäaikaa sekä ympäristöään että sitä minne kättään on panemassa marjoja havitellessaan - puhumattakaan siitä, että ympärillä mahdollisesti pyörii vielä jokunen enemmän vähemmän uhkaava eläinkunnan edustaja.
On helppo todeta, että vuosikausiin en ole löytänyt mitään rentouttavaa metsässä kuljeskelusta.
Eilen minä sitten menin metsään - ilman rauhoittavien apua.
Aloitin varovasti takapihan pienestä metsiköstä - mukana pieni kippo ja haaveena muutama mustikka. Ensimmäisistä askelista alkaen, otin metsän siimeksessä oleskelun yhtä kiitollisuusharjoitteluna muiden joukossa. Etsin kiitollisuutta metsästä, vapaudesta, hiljaisuudesta, metsän meille suomista superfood antimista - aivan kaikesta. Niinkuin kaikki henkiset harjoitteet, on tämäkin metsässä oleskelu yksi ihana haastava itseä kehittävä harjoitus.
Siellä minä sitten hiippailin puskien lomassa,
eikä pelottanut ollenkaan.
Jälleen yksi hetki, jolloin mieleni on hiljaa.
Olotila rauhallinen ja mukava.
Jopa niin mukava, että uskaltauduin laittamaan korvanapit korviin ja uppoutumaan hetkeksi kuuntelemaan Spotifystä rentoutusmusiikkilistaa.
Yksi iso askel eteenpäin toipumisen tiellä.
Niin iso, että ostin itselleni marjapoimurin
- meinään mennä metsään harjoittamaan lisää henkistä kasvua.
Joko mustikat ovat kypsiä teilläpäin?
Harrastaako joku teistä metsässä kuljeskelua?
Rakkaudella,
Sallamari
Ei kommentteja